tiistai 18. helmikuuta 2014

Anja Snellman: Pääoma

"Kuolemasi jälkeen joku sanoi minulle, etteivät kitalaki- ja huulihalkioiset opi koskaan kunnolla hymyilemään, sillä heille ei vauvaikäisenä tai myöhemminkään paljon ilmeillä, ainakaan iloisesti, kun he ovat niin oudon näköisiä. Sinun hymysi oli kuin rako kasvoissa, amorinkaareton ylähuuli kuin taskunreuna, palkeenkieli. Parantumaton haava."

Anja Snellman: Pääoma (2013)
Otava, 299 sivua.


Maru syntyy kesäkuussa 1944 keskelle Viipurin pommituksia, palosireenien huutaessa ja ihmisten jättäessä murenevan kaupungin. Rikki revittyyn maahan syntynyt kitalakihalkiosta, kehitysvammasta ja nivelreumasta kärsivän tytön  "suulaki oli kuin isänmaa". Vuosien kuluessa Marun vaivoihin liittyy myös uusi, se kaikista eniten elämän kulkua määrittelevä: erilaisuuden pelosta johtuva yksinäisyys.

Anja Snellmanin uusin, Pääoma, on romaani - ja toisaalta taas ei. Pääomassa fakta ja fiktio sekoittuvat toisiinsa, kun Snellman käy läpi lapsuuttaan ja sen tärkeintä henkilöä: kehitysvammaista isosiskoaan Marua, jota Anja ehti tämän 67-vuotisen elämän aikana hoivata, inhota, tulkata ja kieltää, samalla rakastaa eniten maailmassa ja hävetä suunnattomasti. Siskon erilaisuutta kohtaan tunnetun häpeän seurana on kuitenkin myös syyllisyys. Yksi mitättömän pieni geenivirhe, joka määrittää sattumanvaraisesti koko kohtalon ja erottaa samalla siskokset toisistaan. Se olisin yhtä hyvin voinut olla minä.

"Happimaskin jättämät ruvet ovat kuin juhannusruusunnuppuja. Harmaat kulmakarvat kuin kyyhkynsiivistä. Ja otsalla se kaunein. Painan siihen huuleni ja syöksyn läpi: Keittiönpöytä. Sohva. Televisio. Lompakko. Avainnippu. Musta käsilaukku ja valkoinen käsilaukku. Passi. Keltainen puhelin. Numerot. Olin silmäsi. Olin korvasi. Äänesi, sitä eniten. En soittanut tarpeeksi usein."

Pääoma on ravisuttava kirja, joka lumoaa erityisesti kielellään ja kielikuvillaan. Silti se olisi voinut olla paljon enemmän, paljon parempi. Marun tarina kerrotaan muistojen mosaiikkina, ja välillä ajasta toiseen hyppiminen, metaforien metaforat, intertekstuaaliset viittaukset venäläisiin klassikoihin sekä paikoin jopa tajunnanvirranomaiseksi muuttuva kerronta muuttuvat melko raskaiksi seurata. Pakko todeta, että less is more, Anja. Ensimmäisten sivujen aikana kirjan runonomainen tyyli löi ihastuksesta ällikällä, mutta viimeistään kirjan puolivälissä alkoi tuntua, että pelkän kieli-ilottelun lisäksi kaipaisi jotain muuta. Ehkä juonen. 

Älkää käsittäkö väärin; Pääoma nimittäin on varsin onnistunut kirja. Välillä Marun tarina, se mitä sillä olisi ollut annettavaa, kuitenkin tuntui hukkuvan sanahelinätulvan alle. Draamankaaren sijaan kirjan keskiöön nousevat kuitenkin syrjäytymisen, syyllisyyden, toiseuden ja ihmisarvon teemat. Kenellä oikein on oikeus ihmisarvoiseen elämään, jos geneettinen arpapeli sinetöi kohtalomme jo kauan ennen syntymäämme?

Pääoma on tarina sisaruudesta, samalla kiitos, muistokirjoitus ja anteeksipyyntö. Sillä siinä missä Maru oli tauti, josta Anja ei ikinä parantunut, oli tämä myös siskonsa suurin Pääoma.

"Minä sain pienenä tartunnan. Sen nimi oli Maru."

Omat Anja Snellman-suosikkini:
Parvekejumalat (2010)
Safari Club (2001)
Lemmikkikaupan tytöt (2007)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti