perjantai 14. maaliskuuta 2014

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia

"Paljon  mitään ei ollut tapahtunut. Siitäkään vähästä ei koskaan puhuttu. He kaikki karkasivat kaupunkiin pari päivää ennen aikojaan ja tiesivät toisilleen puhumattakin, että kesä kirkasvetisen järven rannalla oli ollut viimeinen, olosuhteet olivat muuttuneet, oli satanut liikaa. Oli kai vain satanut aivan liikaa."

Juha Itkonen: Huolimattomia unelmia (2008)
Otava, 253 sivua.


Alkuvuodesta yöpöydän luettavien kirjojen pinoon on syystä tai toisesta eksynyt useampi novellikokoelma. Näistä ensimmäisenä käteen tarttui Juha Itkosen Huolimattomia unelmia.

Huolimattomia unelmia koostuu kahdestatoista toisestaan erillisestä novellista. Kauniiden kansien välistä löytyy tarinoita tavallisesta kahdekstaneljäänarjesta, todellisista ihmisistä ja heidän pienistä - huolimattomista - unelmistaan. Tarinoita äideistä, jotka ovat kadottaneet itsensä muumikirjoihin ja marsipaanikakkuihin, sekä tarinoita pariskunnista, joilla vaaleansiniseksi sisustetun tyhjän vierashuoneen kaapissa on edelleen se työmatkalta Genevestä ostettu lehmäkuvioinen potkupuku. Tarinoita kodeista, joiden kirjahyllyjä koristavat valokuvakehykset, pro gradut ja Aalto-maljakot, mutta joissa silti öisin käperrytään sängyn omalle puolelle hahmottamaan tapetin kuviota.

Samoin kuin Itkosen romaaneissa myös Huolimattomien unelmien punainen lanka on sen henkilögalleriassa, Itkosen tavassa rakentaa todentuntuisia, koskettaviakin, kuvia ihimisistä. Kaikissa toisistaan erillisissä novelleissa on kuitenkin jotain hyvin samaa: jokaisessa niissä ihmiset ovat jollain tavalla rikki, tuuliajolla tai eksyksissä, osa sitä itse tietämättä. Osa novellien henkilöhahmoista tuo mieleen, ehkä joko sattumalta tai tarkoituksella, välähdyksiä Itkosen vanhoista, tutuista romaanihenkilöistä.

"'Älä sure isä, minä olen tässä.'
  Oli kuin isä olisi murentunut edessäni, antanut maailmalle periksi ja jättänyt sen minun huolekseni. Isä rutisti minut käsiensä väliin, painoi leukansa päälakeani  vasten ja hengitti raskaasti, piti minua otteessaan. Koska isä ei sanonut mitään, minun oli pakko.
   'Kaikki  kääntyy vielä hyväksi', kuiskasin."

Yleisilmeeltään Itkosen novellikokoelmaa ei voi edes vaaleanpunaisten lasien takaa kuvata onnelliseksi tai iloiseksi, vaikka tarinoiden maalaamassa, joskus varsin melankolisessakin, maailmassa välillä pilkahtaakin heikko valo. Synkästä pohjavireestään huolimatta Itkosen novellit ovat kauniita ja kieli tarkan kuvailevaa. Silti Huolimattomia unelmia tuntui Itkosen romaaneihin verrattuna turhan kepeiltä, ikään kuin täytetyöltä kahden romaanin välissä, ennen jotain suurempaa  kirjallista työtä. Seuraavaa isoa juttua odotellessa Huolimattomia unelmia toimi kuitenkin hyvänä välietappina.


Lue Juha Itkoselta ainakin nämä:
Anna minun rakastaa enemmän (2005)
Myöhempien aikojen pyhiä (2003)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti