maanantai 3. maaliskuuta 2014

Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja

"'Täällä ei tunneta salaisuuksia. Kaikki tietävät jokaisesta kaiken. Tai haluavat ainakin uskoa niin. Salaisuuksia on varjeltava tarkoin, ja siitä on maksettava kallis hinta.' Hän avasi silmänsä ja siristeli niitä auringonpaisteessa. 'Yksinäisyys. Hintana on yksinäisyys.'
     Merilokit kaartelivat veden yllä, nousivat ja laskivat kuin marionetit."


Linda Olsson: Laulaisin sinulle lempeitä lauluja (Let me sing you gentle songs, 2005)
Gummerus, 344 sivua.


Pieni ruotsalainen kylä. Vanha Astrid asuu talossaan erakoituneena, kaikki kontaktinsa ulkomaailmaan jo vuosia sitten kadottaneena, valmiina kuolemaan. Sitten naapuritontin tyhjän talon ikkunoihin ilmestyy yhtäkkiä valo, kun raskaasta menetyksestä toipuva kirjailija Veronika kantaa tavaransa pahvilaatikoissa kynnyksen yli. Yllättäen palasina olevat naiset löytävät toisistaan ystävät sekä sielunkumppanit, joille voi ruuan ja viinin ääressä jakaa sekä kipeimmät kokemukset että suurimmat salaisuudet. Pian Veronika, jonka piti kirjoittaa oma surunsa kirjaksi, huomaa löytäneensä täysin uuden tarinan.
"Makasin alustallani lukemassa, painoin sitten pääni kyynärvarsiini ja torkahdin. Mutta heräsin myös yhtä äkisti kuin päälleni olisi kaadettu ämpärillinen jääkylmää vettä. Minä tiesin. Se ei johtunut ajankulusta. Ei myöskään kuulunut hälytysääniä, ei huutoja. Taivas oli edelleen sininen, merilokit kaartelivat edelleen korkealla taivaalla. Nainen leikki koiran kanssa märällä hiekkakaistaleella vedenrajassa. Mutta minä tiesin."

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on sinisensävyisen haikea kertomus, joka etenee verkkaisesti sanoilla leikitellen ja pikku hiljaa enemmän paljastaen, lähinnä menneisyydessä viipyillen. Samalla kyseessä on myös eräänlainen lohtukirja, joka opettaa "näkemään, että surut ovat myös rakkautta, iloa ja naurua, jotka kuuluu kantaa kevyesti, ikuisesti sisällään". Kirjan teemoja ovat pyyteetön ystävyys, menetyksen kohtaaminen ja eheytyminen.

Laulaisin sinulle lempeitä lauluja on Linda Olssonin esikoisromaani, joka nousi ilmiömäiseksi hitiksi ympäri maailman. Tästäkin huolimatta kirja oli minun mittapuullani lähempänä ihan kivaa Kaikki hyvä sinussa -kirjaa kuin äärimmäisen kaunista Sonaatti Miriamille -bestselleriä. Koko tarinan ajan Olssonin kirja tasapainotteli ohuella rajalla kauniin koskettavan ja ylitunteellisen dramaattisen välillä - humpsahtaen liian usein tuolle jälkimmäiselle puolelle. Ehkä kyse oli ajoituksesta, liian väsyneenä kirjaan tarttuneista käsistä tai liian lyhyistä kirjalle suoduista hetkistä, mutta Olssonin kuuluisien metsämansikoiden maku oli ainakin minun suussani välillä aavistuksen liian makea, jopa siirappimainen.

Olssonin esikoinen on kirja, johon olisin halunnut rakastua silmittömästi. Siksi kirjan luettuani olikin pettymys huomata teoksen olleen vain ihan kiva.

2 kommenttia:

  1. Olisiko vaikuttanut myös kirjojen lukemisjärjestys? Usein käy niin, että kirjailijalta ensimmäiseksi luettu kirja on se omasta mielestä paras.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvin olla: varmaan ilman Sonaatti Miriamille -kirjan odotuksia olisin tykännyt tästäkin kirjasta vielä enemmän.

      Poista