keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Eowyn Ivey: Lumilapsi.

"'Ei ole tarkoitus puhua läpiä päähäni, Mabel, mutta tämä ei ole mikään helppo asuinpaikka. Pitkät talvet, ja toisinaan se alkaa rassata. Täällä puhutaan mökkihöperyydestä. Sitä on allapäin, kaikki on vinksallaan, ja joskus mieli alkaa tehdä tepposiaan.' Esther ojensi kätensä pöydän yli Mabelin kädelle. 'Sitä alkaa nähdä pelottavia näkyjä... tai jotain sellaista, mitä on aina toivonut.'"


Eowyn Ivey: Lumilapsi (The Snow Child, 2012)
Bazar, 417 sivua


Kirjoja, joissa on avoin loppu, on kahdenlaisia. Ensiksi on niitä - kuten Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -, joissa jollain tavalla kesken jäänyt tarina vain lisää kirjan kiinnostavuutta, pakottaa selailemaan sivuja taaksepäin vinkkejä etsien ja jää pyörimään mieleen vielä pitkäksi aikaa. Lumilapsi on sitä toista tyyppiä. Siis sitä, jossa avoin loppu enemmän hämmentää kuin kihelmöi, ja kirja lukemisen jälkeen ei oikein osaa sanoa, mitä teksti lopulta halusi sanoa.

"Kaunista, Mabel tiesi, mutta sellaista kauneutta, joka repi rikki ja kaapi tyhjäksi, jätti avuttomaksi ja paljaaksi, jos siitä ylipäätään jäi henkiin."

Lumilapsen tarina sijoittuu 1920-luvun Alaskaan, jossa karu luonto ja loputon pimeys tekevät uudisraivaajapariskunnan Jackin ja Mabelin elämästä äärimmäisen raskasta. Lisätaakkanaan pariskunta kantaa kipeää lapsettomuutta ja muistoa kymmenen vuotta sitten kuolleena syntyneestä pojasta, mitkä alun perin ajoivatkin heidät kauas läheisistään, maailman ääriin, sekä erilleen toisistaan. Sitten eräänä kylmänä iltana sataa ensilumi, ja hetken mielijohteesta Jack ja Mabel muovaavat lumesta lapsen. Seuraavana päivänä tyttö muuttuu eläväksi.

Lumilapsi on Iveyn esikoisteos, joka keräsi hehkutusta niin lukijoilta kuin kriitikoiltakin ja ylsi lopulta myös vuoden 2013 Pulizer-finalistiksi asti. Kirja lumoaa sadunomaisella, joskin synkällä tunnelmallaan heti ensisivuilta. Sekä teksti että tarina ovat kuin sen kuvaama talvinen miljöö: puhtaita, hauraita, kauniita mutta samalla äärettömän surumielisiä. Tekstin sisällä elää kaksi erillistä tarinaa ja selitystä sekä tapaa, jolla tekstin voi lukea: toinen realistinen ja toinen taianomainen. Loppua kohti tekstin synnyttämä magia alkaa kuitenkin pikku hiljaa murentua, ja alun nostattamien odotusten takia olisin odottanut kirjan loppuosalta toisenlaista ratkaisua, jotain enemmän.

Lumilapsen keskeisin teema on suru ja sen kanssa eläminen. Tästä syystä kirjan kahdesta lukutavasta lohdullisinta onkin valita se yliluonnollisempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti