sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Viikonloppuna.


Blogissa on viime päivät vietetty hiljaiseloa, sillä takana on yksi raskaimmista työviikkoista ikinä.

Perjantai-iltapäivänä tuntui, ettei ikimaailmassa lähdetä nyt ajamaan mummolaan tai tapaamaan kavereita, niin kuin oli aikoja sitten sovittu, mutta sanopa se kaksivuotiaalle, joka on koko viikon jankuttanut, että "Milloin lähdetään? Joko lähdetään? Milloin lähdetään?". Siispä tavarat ja perhe autoon ja nokka kohti pohjoista, vaikka olo olikin kuin rekan alle jääneellä.

Onneksi maalaiselämässä on se hyvä puoli, että jo pelkkä kumppareiden vetäminen jalkaan auttaa yleensä jo hitusen, ja tällä kertaa työkenkien viskaaminen nurkkaan tuntui erityisen tervetulleelta.

Lääkkeeksi alakuloon kokeiltiin viikonlopun aikana maaseudun rauhan lisäksi ystävien seuraa (piristi kyllä kummasti), sarkasmia ja ironiaa (käytössä kyllä jo ihan normiarjessakin), avautumista, voimabiisejä, itkupotkuraivareita (myös perheen kaksikymmentäyhdeksänvuotiaan selviytymiskeinona), sokeriövereitä sekä Solsidania. Tällä hetkellä tuntuukin siltä, että rekan sijaan olen joutunut ihan vaan normaalikokoisen kuorma-auton kolhimaksi.


Tällaista se kai on, elämä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti