torstai 22. toukokuuta 2014

Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta

"Olinko minä yksinkertaisesti utelias selvittämään, mihin vampyyrit huippukokouksessaan pyrkivät? Janosinko uusien epäkuolleiden kansalaisten huomiota? Halusinko tulla tunnetuksi hammashaukkana - ihmisenä, joka jumaloi vampyyrejä? Kaipasinko alitajuisesti tilaisuutta päästä vaivihkaa Billin lähelle, jotta saisin setvittyä hänen petollisuutensa herättämiä tunteita? Vai oliko pohjimmaisena syynä lähtööni Eric? Olinko rakastunut huomaamattani tuohon räiskyvään viikinkiin, joka oli yhtä aikaa hurjan komea, peto sängyssä ja mukana vampyyripolitiikassa?
     Kuulosti siltä, että ongelmieni pohjalta olisi voinut käsikirjoittaa kokonaisen saippuasarjan tuotantokauden."


Charlaine Harris: Pahan veren valtakunta (All together dead, 2007)
Gummerus, 364 sivua.


True Bloodin kuudetta tuotantokautta ilmaiskanaville odotellessani ajauduin umpikujaan: erityisesti Eric Northmania alkoi olla jo niin kova ikävä, että jotain piti tehdä. Tv-sarjan alusta aloittaminen ihan heti ei sekään innostanut, mutta onneksi kirjastosta löytyi pahimpiin vieroitusoireisiin sarjan seitsemäs kirja Pahan veren valtakunta. Siispä kirja kainaloon, mukavaan asentoon viltin alle - ja Bon Tempsiin.

Tosin tällä kertaa liikutaankin Illinoisissa, jonne epäkuolleet ympäri Yhdysvaltoja ovat kerääntymässä pitämään vampyyrien huippukokousta. Koska tilaisuudesta uhkaa tulla lievästi sanottuna räjähdysherkkä, Sookien telepaatintaitoja tarvitaan jälleen ja hän matkustaa kokoukseen vampyyrikuningatar Sophie-Annen seurueessa. Juonittelun, murhayritysten ja salaliittojen lisäksi Sookien pakkaa sekoittaa myös se, että nykyisen poikaystävän, ihmistiikeri Quinnin, lisäksi kaupunkiin matkaa peräti kaksi entistä poikaystävää, vampyyrit Eric ja Bill. Talk about soap opera! 

Kaunokirjallisen arvon sijaan Harrisin kirjat panostavat viihdyttävyyteen, nopeaan vauhtiin  - ja kuumiin vampyyreihin. Sookie Stackhouse -romaanien taso tosin tuntuu heittelevän aika tavalla, ja siinä missä esimerkiksi kirjasarjan ensimmäisessä osassa juoni eteni loogisesti ja jäsennellysti, jää Pahan veren valtakunta välillä aika pahasti junnaamaan paikoilleen. Myös tekstin heppoisuus särähtää välillä vähemmän, välillä enemmän, mihin luultavasti vaikuttaa nimenomaan paikoin aika kökkö suomennos.

Silti on pakko myöntää, että olen jossain määrin koukussa. En ehkä pelkästään kirjoihin, mutta koko True Bloodin maailmaan, sen uskomattoman mielikuvitukselliseen henkilörepertuaariin ja tunnelmaan, joka naulasi yllättäen tv:n ääreen sekä minut että miehen.


Ja elämäänhän tarvitaan tietty määrä totaalista hömppää, tarvitaanhan?

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti