sunnuntai 22. kesäkuuta 2014

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia

"He tekevät työtä niska limassa, ruokkivat itsensä, sitovat haavansa, dokaavat ja selviävät krapuloista, raivoavat, jättävät toisensa, kyllästyvät toisiinsa, hemmottelevat, kiusaavat ja vihaavat toisiaan, irtaantuvat, palaavat alkuasetelmiin, pettyvät toisiinsa, jumaloivat toisiaan, löytävät taas toisensa ja tukevat toisiaan pitkin matkaa, ja ennen kaikkea oppivat yhdessä pitämään pään pystyssä.
    He elävät.
    Ihan itse."

Anna Gavalda: Lempi ei ole leikin asia (Billie, 2013)
Gummerus, 216 sivua.


Luettuani Anna Gavaldan uutuuden Lempi ei ole leikin asia olin aluksi aika tavalla huuli pyöreänä. Onneksi silmiin sattui kuitenkin yksi kirjasta kirjoitettu arvostelu, joka totesi osuvasti: "Jos innostuit aikoinaan Anna Gavaldan novellikokoelmasta Kunpa joku odottaisi minua jossakin ja rakastuit hänen kirjalliseen maailmaansa viimeistään teoksen Viiniä keittiössä myötä, saatat hämmentyä hänen Lempi ei ole leikin asia -romaanistaan". No kidding.

Lempi ei ole leikin asia on tarina elämän ja lähiympäristönsä runtelemista Billiestä ja Franckista, jotka varsin erilaisista taustoistaan huolimatta ja ihan sattumalta, koulun teatteriesityksessä, löytävät toisensa sekä yhteisen sävelen ja kietoutuvat toisiinsa loppuelämäkseen. Samalla se on tarina ystävyydestä ja rakkaudesta, niiden välillä häilyvästä rajasta, jota ei aina edes tunnu olevankaan, ihmissuhteiden monimutkaisista koukeroista ylipäätään.

Anna Gavalda on aina ollut minulle yhtä kuin ranskalainen nykykirjallisuus. Eikä pelkästään nykykirjallisuus, vaan ranskalainen kirjallisuus ylipäätään. Alun perin ihastuin Anna Gavaldan kirjoissa nimenomaan niiden kieleen, joka oli kuin Pariisi itse: leikittelevä, höyhenenkevyt, romanttinen mutta samalla rosoinen, raikas ja moderni ja omalaatuinen, yhtä aikaa kuplivaa skumppaa, popcornia ja graffiteja kapeilla kaduilla. Samat elementit löytyvät kyllä uutuudestakin, periaatteessa, mutta tällä kertaa Anna Gavalda menee kokeilevassa kieli-ilottelussaan vielä pidemmälle, ja mikä edellisissä kirjoissa oli kaunista kuvailua, onkin nyt liian usein sanalla sanoen tekotaiteellista sanahelinää. Pitkien korulauseiden ja polveilevan ajatuksenvirran - puhumattakaan korviin särähtävästä puhekielestä -  alle hukkuu usein myös juoni - joka sentään lopussa saa enemmän elintilaa. Vaikka kirja loppua kohden paranikin, johtuen varmaan osittain alkushokin hälvenemisestä, ei vanha kunnon Gavalda päässyt välähtelemään rivien välissä kuin silloin tällöin. Ja tätä kirjaa minä odotin kuin kuuta nousevaa!

Aikoinani tosiaan innostuin novellikokoelmasta Kunpa joku odottaisi minua jossain, ja sitä seurannut Viiniä keittiössä on yhä, useiden lukukertojenkin jälkeen, yksi parhaista koskaan lukemistani kirjoista. Myös Kimpassa täytti vielä edeltäjien asettamat odotukset, mutta sitä seuraavista kirjoista on selkeästi aina jäänyt puuttumaan se jokin. Lempi ei ole leikin asia on loppunsa ansiosta ihan kiva kirja, mutta silti mielestäni ehdottomasti kirjailijan heikoin teos.

2 kommenttia:

  1. Heh, itse rakastuin juuri tuohon rosoisuuteen. Ehkä asiaa auttoi, etten ollut aiemmin lukenut yhtään Gavaldaa.

    VastaaPoista
  2. Heh, itse rakastuin juuri tuohon rosoisuuteen. Ehkä asiaa auttoi, etten ollut aiemmin lukenut yhtään Gavaldaa.

    VastaaPoista