tiistai 17. kesäkuuta 2014

Saako toisten lapsia komentaa?


Viime viikolla teimme ystävän ja nelipäisen poikalaumamme kanssa lounastreffit keskustaan. Ja ei, itse lounastaminen kahden yksivuotiaan, yhden kolmevuotiaan ja yhden nelivuotiaan kanssa sujui ongelmitta siihen saakka, kunnes päädyimme viereisen tavaratalon leikkipaikalle junaradan ääreen.

Leikki lähti alusta alkaen menemään mönkään. 

Junaradan ympärillä oli jo ennestään meille tuntemattomat veljekset, joista vanhempi oli kuusivuotias, nuorempi viisi, ja meidän kolmevuotias meni reippaasti mukaan leikkiin. Sillä tottahan se on: yleiset leikkipaikat on tarkoitettu ihan kaikille, myös näille kolmivuotiaille. Siitäkin huolimatta pojista nuorempi nappaili jatkuvasti poika R:n junanvaunuja, töni nuorempaansa kauemmas eikä tuntunut muutenkaan juuri piittaavan yhtään mistään yhteispelin säännöistä. Koska poikien lähistöllä vaaterekkejä kolunnut äiti näytti olevan käytöstavoista yhtä kiinnostanut kuin poikansa, jouduin heti leikin alkajaisiksi puhuttamaan napakasti kaikki kolme poikaa, omani ja tuntemattomat, siitä, miten yhdessä yhteisillä tavaroilla oikein leikitäänkään.

Viisivuotias riiviö vähät välitti. Ja jos jostain näen punaista, niin siitä, kun toista, omaa tai vierasta lasta, tuupitaan, tönitään, vähätellään tai jätetään leikin ulkopuolelle. Seurasin hetken tenavan simputtamista, mutta kun poika jälleen kerran törmäsi tahallaan poika R:n junaan, repi junan kolmevuotiaan kädestä ja lopulta heitti sen junaradalle, pääsi sisäinen tiikeriäitini valloilleen: yhdellä harppauksella oli pojan luona ja viisivuotias sai kuulla tiukan puhuttelun siitä, miten yhdessä oikein leikitäänkään ja miten toisia kohdellaan. Saman olisin tehnyt, jos kyseessä olisi minun poikani, joka kohtelisi toista lasta yhtä huonosti.

Kiitos kuuluvan ääneni myös poikien äiti saapui tässä vaiheessa paikalle, ja sovimme asian yhdessä - siitäkin huolimatta, että selitys pojat nyt ovat poikia ei mielestäni missään määrin oikeuta huonoa käytöstä. Yhtään keneltäkään.

Mutta sitten tuli lähdön aika. Takin pukemisen jälkeen poika R huikkasi pojille heipat kuten pyysin, mutta vastaukseksi tähän pojista nuorempi, se viisivuotias, huusi luultavasti yhtälailla minulle kuin poika R:llekin Hyvästi! Toivottavasti ei nähdä enää ikinä, tyhmä!. Tästäkin huolimatta perheestä käsittämättömimmin käyttäytyi äiti, jonka kommentti pojalleen oli hys, hys. Siis hys, hys. Oikeasti. Eli periaatteessa kenen tahansa perään voi huudella ihan mitä tahansa, kunhan sen vaan sanoo tarpeeksi hiljaa selän takana.

Koska olimme joka tapauksessa jo menossa (ja koska tunsin jo valmiiksi itseni todelliseksi natsimutsiksi), en nähnyt enää siinä tilanteessa järkeväksi kääntyä takaisin ja vaatia anteeksipyyntöä, koska pojan äitikään ei sitä vaatinut. Ehkä olisi kuitenkin pitänyt - siitäkin huolimatta, että oman luonteeni ja sillä hetkellä silmissä näkyneen punaisen tietäen siitä keskustelusta olisi varmasti tullut kaikkea muuta kuin hillitty. Vaikken tähänkään asti ole missään määrin arkaillut vieraiden lasten komentamista - sillä lets face it: sitähän minä teen työksenikin - en ole ennen joutunut tilanteeseen, jossa pitäisi lasten lisäksi puhutella myös vanhempi.


Olenko tosiaan vaan ihan liian tiukka?
Entä miten toisten kasvatukseen saa puuttua vai saako mitenkään?

2 kommenttia:

  1. Mä en ehkä niinkään lähtis puuttumaan toisten kasvatuskeinoihin, enkä näkis itteäni ojentamassa kenenkään äitiä tai isiä, mutta lapselle sanon ihan varmasti! Jo senkin takia että haluun Minean näkevän ettei huonosta käytöksestä pääse livistettyä ihan noin vaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itse olen myös aina komentanut lasta kuin lasta, mutta toisten lapsia olen joutunut käskyttämään tähän mennessä vain silloin, kun olen itse ollut ainoa aikuinen paikalla. Tuntuu oudolta, että vieressä seisova äiti on tilanteesta ihan fine.

      Poista