perjantai 15. elokuuta 2014

Gillian Flynn: Dark Places

"I have a meanness inside me, real as an organ. Slit me at my belly and it might slide out, meaty and dark, drop on the floor so you could stomp on it. It's the Day blood. Something's wrong with it. I was never a good little girl and I got worse after the murders."


Gillian Flynn: Dark places (2009, suomennettu nimellä Paha Paikka, 2014)
Crown, 542 sivua.


Tammikuussa 1985, kaksikymmentäviisi vuotta sitten, seitsemänvuotias Libby Day menetti äitinsä ja kaksi siskoaan äärimmäisen brutaalissa, jopa ritualistisessa veriteossa. Vain Libby selvisi – ja todisti oikeudessa teini-ikäistä isoveljeään Beniä vastaan, joka tuomittiin murhasta elinkautiseen.

Siitä eteenpäin Libby on elellyt tyhjäntoimittajana yhteiskunnan ja lahjoitusten avulla, muuttaen yhden sukulaisen luota toisen luo, varastellen ja terrorisoiden häntä auttaneita ihmisiä. Välillä Libby on vajonnut viikoiksi masennukseen ja itseinhoon ja välillä maannut sängynpohjalla silkkaa laiskuuttaan tai – siltä vaikuttaa – ilkeyttään ja yrittänyt vielä rahastaa perheensä murhalla flopiksi osoittautuneella self-help-oppaallaan Brand New Day. No, sanalla sanottuna Libby on kirjan alussa epämiellyttävä, saamaton ja kieroutunut tyyppi, josta ei tunnu löytyvän mitään samaistumispintaa.

"I was not a lovable child, and I'd grown into a deeply unlovable adult. Draw a picture of my soul, and it'd be a scribble with fangs."

Nyt Libbyn rahat ovat kuitenkin auttamatta loppu, mutta kuin taikaiskusta paikalle lennähtää pahamaineinen salaseura Kill Club, klubi eri tavoin häiriintyneille ihmisille, joiden pakkomielle ovat ne kaikista raaimmat väkivaltarikokset. Hyötyäkseen vielä kerran perheensä tragediasta Libby ryhtyy seuran palkkaamana keräämään uutta todistusaineistoa tapauksesta – ja päätyy samalla kyseenalaistamaan veljensä syyllisyyden.

"No. I saw what I saw that night, I thought, my forever-mantra. Even though that wasn't true. The truth was I didn't see anything. OK? Fine. I technically saw nothing. I only heard. I only heard because I was hiding in a closet while my family died because I was a worthless little coward."

Dark Places kulkee kahdessa ajassa: nykyhetken minäkertojana on Libby ja tammikuun 1985 tapahtumia päästään kurkkimaan Libbyn äidin ja veljen näkökulmista. Ajan ja näkökulman vaihtelu koukuttaa kummasti, ja pala palata lukijalle selviää, ettei kaikki olekaan sitä, miltä ensin näytti.

Kun Mary Higgins Clarken uusin tuotanto on vajonnut lähelle harlekiinitasoa ja Camilla Läckbergin tuoreinta Fjällbacka-dekkaria saa odotella vielä ainakin loppuvuoteen, on Gillian Flynn kovaa vauhtia nousemassa suosikkidekkaristikseni. Aiemmin ahmimani Kiltin tytön tavoin myös Dark Places kiehtoo pikimustalla tarinallaan, häiriintyneillä henkilöhahmoillaan ja yllättävillä juonenkäänteillään. Molemmille kirjoille ominaista on lisäksi tietty musta huumori, ironia ja sarkasmi, jotka paistavat niin dialogista kuin itse tekstistäkin ja tekevät pinnalta kevyestä dekkarista heti jollain tavalla älykkäämmän. Jollain nyrjähtäneellä tavalla Gillian Flynn osaa tehdä makaaberista uskottavaa ja synkästä kiehtovaa.

Jos englanniksi lukeminen ei juuri nyt houkuta eikä jonottaminen kirjaston varausjonossa pelota, pääsee Gillian Flynniä lukemaan myös suomeksi: Dark Places ilmestyi alkukesästä suomennettuna nimellä Paha paikka.

2 kommenttia:

  1. Tämän haluan kyllä lukea!

    -R

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehdottomasti kannattaakin! Itse tilasin Amazonista heti perään Gillian Flynnin esikoisen, "Sharp objects" -dekkarin, joka on tällä hetkellä kesken ja vaikuttaa ihan yhtä hyvältä.

      Poista