sunnuntai 31. elokuuta 2014

#kutsumua


Ajattelin ensin, ettei #kutsumua -kampanja ole minua varten. Vaikka kiusaamisen ja kiusaamisen hiljaisen hyväksynnän vastustaminen ovatkin tärkeitä asioita, tuntui kampanja jollain tavalla kaukaiselta. En ole enää ollut lukiolainen yli vuosikymmeneen, koululainen vielä pidempään aikaan, enkä koskaan ole kokenut nimittelyä pahempaa kiusaamista.

Sitten vein poikani taas lauantaina leikkipuistoon.

Keinuille saimme yllättäen seuraksi poika R:n uuden päiväkotikaverin, tomeran viisivuotiaan tytön. Uuteen isojen ryhmään siirtymistä stressanneena tuntui mukavalta, että kolmevuotias oli saanut kaverin, jonka kanssa saattoi puistossakin leikkiä. Tai niin luulin. Poika R:n juostua muutaman metrin päähän tyttö totesi siskolleen, yhtään välittämättä siitä, että edelleen istuin neitien vieressä: "Onneksi toi ei tullut mukaan keinumaan. Se on tyhmä ja pilaa aina kaikki leikit". Sanomisiensa ohella neiti viisiveestä tuntui olevan myös ihan ok työntää seuraavassa hetkessä poika R pois keinusta ja kiivetä itse siihen kiikkumaan.

Toisen lasten komentamista pohdin jo muutama kuukausi sitten tässä. Edelleenkään lasten, oman tai vieraiden, julkinen ojentaminen ja huonoon käytökseen puuttuminen ei minusta ole mitenkään vaivalloista, noloa tai ongelma muutenkaan. Siispä tyttö sai kuulla, mitä mieltä olen toisten tönimisestä, tavaroiden viemisestä toisilta, toisten haukkumisesta sekä pienempien huomioimisesta. Mitä toisille saa tehdä ja mitä ei. Miten ketään ei ikinä sanota tyhmäksi, ei päin naamaa eikä selän takana.

Monelle kiusaamiseen puuttuminen on ilmeisesti kuitenkin vaikeaa: koko leikkipuistoepisodin ajan tytön isä nimittäin istui läheisellä penkillä uppoutuneena lukemaan ilmeisen kiinnostavaa aikakauslehteä.

Hikarin lisäksi olisin voinut kirjoittaa omaan lappuuni nipottaja. Siitäkin huolimatta pidän itseäni ennemminkin rohkeana. Isän piilotellessa lehtensä takana vihelsin minä nimittäin poikki edes yhden kiusaamistilanteen.


Pienelläkin nimittelyllä voi olla kauaskantoiset seuraukset: vasta viime vuosina olen oppinut olemaan häpeämättä laudaturin papereitani.

2 kommenttia: