keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Katja Kettu: Kätilö

 "Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi."

Katja Kettu: Kätilö (2011)
WSOY, 347 sivua.


Hyvän kirjan tunnistaa yleensä siitä, että siitä on päästävä kirjoittamaan heti kun viimeisen sivun viimeinen lause on luettu. Joskus sekään ei riitä, ja erittäin hyvän kirjan herättämiä ajatuksia on päästävä kirjoittamaan ylös jo silloin, kun kirja on vielä kesken. Huonon ja keskinkertaisen kirjan kanssa on kuitenkin toisin: kirja saattaa lojua luettuna mutta bloggaamattomana yöpöydällä viikkoja, pyörien välillä kyllä mielessä, mutta hautautuen taas aikakauslehtipinon alle, kunnes viimein siitä on pakko kirjoittaa edesjotain - ihan vaan siitä syystä, että kirjaston eräpäivä lähestyy.

Katja Ketun Kätilölle kävi juuri näin, sillä luin kirjan loppuun jo kolmisen viikkoa sitten. Silti siitä on kirjoitettava, vähintään sitä edesjotain. Koska, niin no, olisihan se jotenkin ihan yhtä feikkiä kirjoittaa vain niistä aivan mahtavista kirjoista kuin postata pelkästään kauniista lastenvaatteista, seesteisistä aamupalahetkistä ja hyvistä päivistä.

Kätilön tarina sijoittuu saksalaisten miehittämään Lappiin, hetkeen, jona jatkosota alkaa jo olla ohi, mutta uusi sota odottaa jo syttymistään. Kohtalo tuo yhteen suomalaisen kätilön Fräulein Schwesterin, pelätyn mutta arvostetun vanhanpiian, sekä saksalaisen SS-upseerin Johannin, joka raskaan työnsä vastapainona on herkkä, syviä traumoja mukanaan kantava valokuvaaja. Rakastuminen sodan raatelemassa Lapissa ei kuitenkaan ole helppoa, vaan se vaati uhrauksia, niitä kaikista vaikeimpiakin.

"Palasin poltettuun Lappiin entisten aseveljien tahrat hameenliepeissäni, ja minkä vuoksi? Hetken hekuman vuoksi, sanottaisiin. Haaroista repeytyvien sukkahousujen, halvan ranskalaisen konjakin, kellanruttuisten rusinoitten, satunnaisten, reisille lauenneiden, kanttiinin tuorepuun pihkaa vasten hangattujen hyvästijättöjen vuoksi. Eivät ne sitä ymmärtäisi. Että valinnanvaraa ei ollut. Rakkaus ei julmuudessaan katso ikään eikä rotuun."

Katja Ketun kieli vyöryy silmille heti ensimmäiseltä sivulta. Sitä on luonnehdittu vahvaksi, voimakkaaksi, karun runolliseksi, irvokkaan ronskiksi - jopa kirjan todelliseksi päähenkilöksi. Minusta se oli pelkästään ärsyttävää. En tiedä, onko syynä se, että murteella kirjoitetut tekstit saavat minussa yleensäkin heti aikaan kylmiä väreitä - eivätkä sen positiivisessa merkityksessä - vai siinä, ettei todella räävitön, jopa inhorealismin puolelle lipsahtava sanavarasto vaan tunnu sopivan kaunokirjalliseen tekstiin: kun kirjamaku on lähellä Juha Itkosta ja mahdollisimman kaukana Rosa Liksomista, ei Katja Kettukaan tuntunut yhtään omalta. Teksti kyllä jo itsessään tuo eläväksi kirjan kauheudet: vankileirien ihmiskokeet, verenhajun, ruumiskasat ja kaljuksi ajellut päät. Kirjan pienistä onnenhetkistä, Jäämeren tuulista, suopursujen tuoksusta ja valaiden laulusta, olisin kuitenkin halunnut lukea muulla kuin Lapin murteella.

Hyvän kirjan tunnistaa yleensä myös siitä, että päähenkilöstä edes jonkin verran pitää. Tai jos ei pidä, niin edes ymmärtää, ehkä jopa samaistuu, niihin epämiellyttävimpiinkin hahmoihin. Kätilöstä sen sijaan ei pitänyt. Eikä siinä vielä mitään, jos olisin inhonnut kirjan päähenkilöä - kätilö itsessään vaan oli minulle täysin yhdentekevä henkilö, jonka kohtalosta en välittänyt pätkääkään. Se kai on vaihtoehdoista se kaikkein pahin.

"Kadu en, vaikka katua pitäisi. Minä jään tänne, muut lähtevät. Minä olen lupaukseni antanut ja sen myös pidän. Sillä minä tämän kaiken sovitan."

Yksi Ketun keskeisiä teemoja on rakkaus ja se, mitä kaikkea, niitä kaikista julmimpiakin asioita, ihminen on sen eteen valmis tekemään. Rakkausromaania Kätilöstä ei kuitenkaan saa tekemälläkään, vaan kirjassa kaikki kaunis ja viimeinenkin inhimillisyyden hiukkanen jotenkin aina hukkuvat ympäröivän rumuuden alle, oli kyseessä sitten ruokoton kieli, karu luonto tai sodan raakuudet. Ehkä se oli tarkoituskin. Kätilön saaman palauttaan perusteella voi hyvin päätellä, että tätä kirjaa joko rakastaa estoitta tai sitten vihaa. Valitettavasti minä kuuluin jälkimmäiseen ryhmään.

4 kommenttia:

  1. Minäkin olen ihmetellyt Kätilön hypetystä, nythän siitä tehdään myös elokuva. Minusta tarina itsessään olisi riittänyt luettavaan kirjaan, ilman kiroilua ja järkyttävää kieltä. Aloitin Kätilön kaksi kertaa ja lopulta luin sen pienissä pätkissä, oli pakko pitää hengähdystaukoja välissä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No kiva tietää, etten ole ainut - netissä kun törmäsin lähinnä hehkutukseen ja nimeonomaan tuohon hypetykseen. Itse huomasin, että arviota kirjoittaessa oli vaikeinta kertoa mitään juuri juonesta, koska se oli jäänyt niin pahasti kielen jalkojen alle ja lopussa piti ihan miettiä, mistä tarina edes lähti liikkeelle.

      Poista
  2. Hah! Oon niin samaa mieltä! Harvoin tulee lukeneeksi näin rivoa ja inhoa herättävää kirjaa! Mä sain pokkarin lahjaksi, niin laitoin kyllä samantien sen eteenpäin kirpparilla, koska olen ihan varma, ettei koskaan enää. Tuskin Kettua tulee muutenkaan luetuksi, jos kieli on yhtä roisia..

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No niinpä! Luultavasti täälläkin jää Ketut tähän, ellei joku saa jostain syystä ylipuhuttua. Minulle olisi riittänyt eieiei-reaktioon jo pelkkä murre, mutta kun siihen lisäsi vielä tuon roisiuden, niin oli valmis jättämään kirjan kesken useampaankin otteeseen.

      Poista