lauantai 25. lokakuuta 2014

Ulkomailla lapsen kanssa.


Lontoon-matkamme jälkeen olin jo päättänyt kirjoittaa lisää lapsen kanssa matkustamisesta, ikään kuin jatkaa aiheesta Kaupunkilomailua kolmevuotiaan kanssa. Sitten kuin tilauksesta työkaveri linkitti Facebookiin Riku Rantalan Hesarin kolumnin Vain Suomessa vihataan lapsia, ja no, sehän on ihan kuin minun kynästäni. Sillä vaikka matkustaminen lapsen kanssa muuten voikin joskus kiristää hieman hermoja ja nostattaa verenpainetta, niin yhdestä asiasta ulkomailla lomaillessa ei sentään tarvitse stressata: 

toisin kuin Suomessa, ei lapsen kanssa liikkumista ole ikinä tarvinnut pyydellä anteeksi.


Finnairin suomalaisia pursuavassa koneessa saattaa vielä olla jotain ongelmia: taapero ehkä tympääntyy pitkään palavaan turvavyövaloon tai innostuu yllättäen laulamaan Tuiki, tuiki tähtöstä hieman liian kovaa. Silmien pyörittely ja vihjailevat katseet loppuvat kuitenkin heti, kun jalkojen alle saadaan uusi maankamara: hei, lapsethan saavat vihdoinkin sekä näkyä että kuulua!

Lontoossa poika R saa ravintolassa erityiskohtelua: eteen tuodaan useammassakin paikassa välittömästi piirustuspaperia tai tehtäväkirja sekä värikynät. Kiireisestä illasta huolimatta tarjoilijalla on myös aina ohi kulkiessaan aikaa huomioida kolmevuotias hymyin, taputuksin sekä "Oh, he's so cute!" -huokauksin ja pysähtyä myös juttelemaan - huolimatta siitä, että vastaus tulee sujuvasti suomeksi. Hotellilla virkailija läppää pojan kanssa yläfemmat - toki vasta sitten, kun on ensin avannut oven minulle ja rattaille - ja takaisin hotellille saavuttaessa kolmevuotias saa valita purkista mieleisensä tikkarin. Vatikaanin museoon jonottaessamme järjestyksenvalvoja ohjaa meidät välittömästi jonon ohi suoraan sisälle; olemmehan me lapsiperheenä ihan erityisen tärkeitä asiakkaita. Eikä puhettakaan, etteikö kreikkalaisella tavernanpitäjällä olisi aikaa hauskuuttaa kaksivuotiasta, ottaa hänet syliinsä ja lähtiessä vielä räiskäyttää pojan päälle vettä hyvän onnen toivotukseksi. Voin sanoa, ettei noista mitään ole tapahtunut paikallisessa Rossossa!

Pakko myöntää, että ennen äidiksi tulemista olen syyllistynyt supisuomalaiseen lapsivihaan itsekin. Ravintoloissa meitä ei juuri nähty lähellä leikkipaikkaan, jonne pastan ja viinilasini takaa olen aikoinani lähettänyt yhden jos toisenkin merkitsevän silmäyksen. Poika R:n syntymän jälkeen olen kuitenkin huomannut, ettei minun ateriaani ole ikinä pilanneet juoksuaskeleet tai lasten kinastelu vaan ihan oma asenteeni.

2 kommenttia:

  1. Minä olen monesti miettinyt, että mistä suomalaisten lapsiviha oikein kumpuaa? Ollaanko me jotenkin niin rauhaa rakastavia erakkoja ja omasta tilasta kiinni pitäviä, etteivät lapset sovi siihen kuvioon?

    No joo, itse en vihaa lapsia. Joskus ehkä välttelen paikkaa, jossa tiedän olevan paljon lapsia, mutta sekin vain tietyissä tilanteissa. Noin muuten olen ollut päiväkodissa töissä ja kirjaston lastenosastolla, ja huomannut pitäväni lapsista paljon enemmän kuin aikuisista :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on kyllä tosiaan jännä juttu. Voisin sanoa, että meille status q on aina hiljaisuus, mutta toisaalta emme kiinnitä esimerkiksi öykkäröiviin aikusiin mitään huomiota vaikka lasten melu ärsyttääkin.

      Itsekin kyllä myönnän välillä karttavani lapsia täynnä olevia paikkoja; jos esimerkiksi lähdemme syömään aikuisten kesken, ei meitä juuri leikkipaikallisissa ravintoloissa nähdä. Toisaalta noissakin pahimmat järjestyshäiriöt ovat harvoin lasten aiheuttamia.

      Poista