tiistai 25. marraskuuta 2014

Jane Shemilt: Daughter

"She used to tell me everything.They have a picture. It'll help.
But it doesn't show the way her hair shines so brightly it looks like sheets of gold.
She has a tiny mole, just beneath her left eyebrown.
She smells very faintly of lemons.
She bites her nails.
She never cries.
FIND HER."


Jane Shemilt: Daughter (2014)
Penguin, 392 sivua.


Parhaat kirjat löytyvät usein sattumalta - kuten Jane Shemiltin Daughter. Kun kirjan mainos sloganeineen osui miehen silmiin Lontoon metrossa, oli kommentti välittömästi, että "tuossa on muuten ihan sinun tyylinen kirja". Heathrow'lla käytinkin viimeiset puntani annokseen sushia sekä uutuusdekkariin. Ja kas kummaa, mies oli kuin olikin oikeassa.

On kulunut vuosi siitä loppusyksyn illasta, jona viisitoistavuotias Naomi lähti viettämään iltaa ystäviensä kanssa eikä koskaan palannut kotiin. Yhdessä yössä viime vuodet uraa rakentamaan tottuneen Jennyn elämä kääntyy ylösalaisin, kun tyttärestä ei tunnu jääneen jälkeäkään. Tutkimusten edetessä Jennylle alkaa valjeta, että se Naomi, jonka hän luuli tuntevansa, olikin täysin eri ihminen kuin se tyttö, jonka ystävät, poikaystävä ja koulukaverit piirtävät esiin. Päivien edetessä myös äidin ahdistus muuttaa muotoaan ja ensimmäisten tuntien tuskaiset kysymykset "Kuka lapseni vei?" ja "Onko hän vielä elossa?" vaihtuvat vähitellen kysymyksiin "Voisiko lapseni lähteä omasta tahdostaan?" ja "Voisiko kaikki olla minun syytäni?".

Lukijalta kirja kysyy yhden kysymyksen: Kuinka hyvin lopulta tunnetkaan lapsesi?

"I could feel his eyes taking it in, red lipstick protruding in a domed stalk, lying on its side in the small pool of foundation, the lacy bras, the thong, the unmade bed. But that wasn't the real Naomi. Naomi was here, I wanted to say, in the cello against the wall, the photos of Christmas and Corfu in the shell frames that she made, in the friendship bracelets in the bowl. The dried autumn leaves behind her mirror. She loves autumn, I wanted to tell him. She collects leaves, like a child does. She is just a child. That bra must belong to a friend, the thong as well. They can't be hers."

Olen ollut dekkarien ja jännärien suurkuluttaja siitä asti, kun joskus alakoulussa löysin ensimmäistä kertaa tieni kirjaston Neiti Etsivä -hyllylle. Paula Drew'n seikkailujen jälkeen siirryin Mystery Clubin kautta pikku hiljaa aikuisten osastolle, ja teinivuodet ahmin erityisesti Mary Higgins Clarkea, kunnes ne pariin kertaan luettuani siirryin ruotsalaisiin dekkareihin. Kun kädessä on dekkari, en hae suuria, maailmaa muuttavia ajatuksia, intertekstuaalisia viittauksia tai hiukset pystyyn nostattavia metaforia (kuten tämä toim. huom.). Minulle kelpaa hyvin kirjalliselta arvoltaan heppoisempikin dekkari, kunhan tarina on koukuttava ja kirja sellainen, ettei sitä malttaisi laskea käsistään; innostun yhtä hyvin Agatha Christien klassikosta kuin Mary Higgins Clarken välillä harlekiinia lähentelevästä uutuudesta.

Toisaalta dekkari ei ole mikään läpihuutogenre: dekkarin kanssa voi onnistua yhtä helposti kuin epäonnistuakin. Onneksi Jane Shemilt onnistuu. Hänen esikoisromaaninsa Daughter on sekä kutkuttava pakkolukeavieläyksiluku-kirja että kylmä kuvaus täydellisestä ylemmän keskiluokan perheestä, jonka pinnalta kiiltävän kulissin tyttären katoaminen vähitellen murentaa. Kirjan rakenne takaumineen toimii hyvin, ja ensimmäiset sata sivua oli pakko ahmaista yhdellä kertaa. Ainoastaan loppuratkaisu oli ehkä liian helppo, joskin viimeisien sivujen aikana kirja palaa jälleen omalle tasolleen.

Toinen miinus tulee siitä, että Daughter on Jane Shemiltin esikoinen ja ainoa kirja; hyvän dekkarin löydettyään lukisi nimittäin mielellään kirjailijan koko tuotannon läpi saman tien.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti