maanantai 10. marraskuuta 2014

Juha Itkonen: Ajo

"Heljä katselee merta ja sen väreilevää pintaa, auringonsäteitä jotka taittuvat kauniisti melkein olemattomiin aaltoihin. Meren pitäisi rauhoittaa häntä, meri on aina ollut hänen elementtinsä. Sitten hän katsoo Sinikkaa ja hänen sydämeensä sattuu, hän lopettaisi jos pystyisi. Elämä on vaikeata. Monet epäonnistuvat siinä. On helpompaa kantaa surua kuin häpeää."


Juha Itkonen: Ajo (2014)
Otava, 283 sivua.


Tiedättekö sen tunteen, kun lapsena odotti jotain, vaikka joulua, erityisen kovasti? Laski päiviä, fiilisteli, turhautuikin välillä, suunnitteli, mitä saisi, tekisi ja näkisi. Odotti ja vielä odotti. Ja sitten kun joulu tuli, se meni kuitenkin ihan liian nopeasti - ja vaikka kaikki olikin ihan niin kuin pitikin, lahjat, ruoka ja elokuvat, oli jälkeenpäin kuitenkin jotenkin tyhjä olo. Ihan kuin liika odottelu ja odotukset olisivat lopulta jotenkin vieneet hohdon itse tapahtumasta.

Ai tiedätte? No, samoin kävi minulle Juha Itkosen Ajon kanssa.

Anna minun rakastaa enemmän kun vain oli niin mahtava kirja, sellainen, jota fiilisteli pitkään jälkeenpäin ja joka toisella ja kolmannellakin lukukerralla vain parani. Samanlainen oli myös Myöhempien aikojen pyhiä ja hienoja kirjoja olivat vielä Hetken hohtava valo ja Kohtikin. Siksi Ajosta jäi jossain määrin lattea maku. Hyvähän kirja oli, muttei kuitenkaan niin koukuttava, että se olisi ollut ihan pakko ottaa mukaan jokaiselle työmatkalle, sillä bussissahan ehtii kuitenkin lukea tarinaa eteenpäin ainakin sen viisi sivua.

"Ja sitten minä näin hänet. Hän seisoi muutaman metrin päässä minusta, seisoi siinä pukumiehen naispuolisen työkaverin vieressä ja näytti siltä kuin ei olisi uskaltanut tulla lähemmäksi. Näin hänen säikähdyksensä. Näin hänen pelkonsa. Näin hänen kauhunsa. Niin kuin minä olisin kuollut ja noussut kuolleista, sellaisen kauhun. Ja tämä hetki, niin uskon nyt, oli minun paranemiseni alku."

Aino istuu ratin takana ja paahtaa kahtasataa autobahnia eteenpäin. Takapenkillä nukkuu seitsemänvuotias poika Aarne, jonka isää Aino pakenee. Takaisin ei ole palaamista.

Ratin takana istui neljäkymmentä vuotta aiemmin myös Onni. Hetken herpaantuminen ja perheen rakastettu kuopus, rokista ja rakkaudesta vasta unelmoinut Jouko on poissa. Pikku hiljaa pojan kuolema repii hajalle koko perheen. Ajossa vuosien takaiset tapahtumat ja käsittelemättömät traumat kietoutuvat yhteen, mutta osoittavat lopulta, että kaikesta voi selvitä.

Kuten edellisetkin Itkoset myös Ajo liikkuu taitavasti ajasta ja paikasta toiseen ja puhuu uskottavasti eri äänillä. Vaikka kirjan minäkertoja onkin Aino, saavat suunvuoron myös tämän miehen isovanhemmat Heljä ja Onni sekä päiväkirjassaan tulevaisuuttaan esille maalaava Jouko. Erillisten tarinoiden yhdistävä tekijä on ajaminen: Aino bemarinsa ratissa ajamassa pakoon menneisyyttään, Onni auton ratissa sinä iltana, jona hänen poikansa kuoli, Heljä ensimmäistä kertaa autokoulussa kohtaamassa kaiken menettämänsä. Tyypilliseen tapaansa kirjailija kietoo näennäisesti erilliset tarinat lopussa yhteen mutta jättää myös jotain lukijan pääteltäväksi. Tällä kertaa tarina jää kuitenkin jollain tapaa liian auki.


Samalla tavalla kuin pitkään odotettu joulukin oli lopulta ihan onnistunut, oli Juha Itkosen Ajokin oikeasti hyvä, ajatuksia herättävä kirja. Siksi onkin vähän sääli, että kun kannessa lukee Juha Itkonen, tuntuu pelkästään hyvä kirja vähän pettymykseltä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti