tiistai 23. joulukuuta 2014

Kristina Olsson: Nukketalo

"Sanoja seurasi aina tuska ja rangaistus. Tuli. Tulen muistot olivat säilyneet eri puolilla hänen kehoaan. Hän nautti silittäessään arpikudosta sormillaan ja ajatellessaan, että oli selvinnyt kaikesta hengissä."


Kristina Olsson: Nukketalo (Askungar, 2009)
Schildts, 428 sivua.


Viimeisellä pysäkinvälillä junamatkalla Göteborgista Tukholmaan pieni Lilian-tyttö katoaa jäljettömiin. Vaikka juna on ruuhka-aikaan täpötäynnä, ei kukaan tunnu nähneen, mihin hetki sitten penkillään nukkunut lapsi hävisi muutaman minuutin kaaoksen aikana.

Aluksi tapaus vaikuttaa läpihuutojutulta; likainen huoltajuuskiista ja riitaisa avioero kun kääntävät huomion heti Lilianin väkivaltaiseen isään. Rikostutkija Fredrika Bergmanin vaisto kuitenkin sanoo, että kyse on jostain paljon pahemmasta.

Ja sitten toinenkin lapsi katoaa.

"Pimeässä maatessaan hän hymyili ja katsoi vaivihkaa viimeksi valitsemaansa nukkea. Hän uskoi - varma hän ei voinut koskaan olla - mutta hän uskoi, että uusi nukke kestäisi pidempään kuin muut. Nuken pitäisi vain oppia käsittelemään menneisyyttään, kuten hänkin oli oppinut. Siihen ei tarvittu muuta kuin lujaa kättä, hänen lujaa kättään."

Koska Olssonin kirjan uhrit ovat vasta pikkulapsia ja rikokset todella julmia, on Nukketalo paikoin aika raskasta ja raakaa luettavaa. Ehkä se on tarkoituskin. Kaameiden tekojen taustalla siintää oma kaltoin kohtelu, minkä seurauksena rakkaudetta kasvaneista lapsista tulee myöhemmin sydämettömiä hirviöitä.

"Surulla oli niin monet kasvot, niin monta vaihetta. Joku, Alex ei muistanut kuka, oli sanonut että suuren surun kestäminen oli yhtä vaikeaa kuin kävely yhden yön paksuisella jäällä. Hetkittäin kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta välillä jää särkyi ja ihminen vajosi mustaakin mustempaan pimeyteen."

Varsinaisen rikoksen lisäksi Nukketalo pureutuu kolmen rikosta selvittävän poliisin yksityiselämiin ja päiden sisälle. Valitettavasti nämä pätkät ovat kirjan heikointa materiaalia, ja erityisesti nuori ja itsekeskeinen poliisi Peder Rydh kuvataan nokkelan Fredrikan rinnalla niin stereotyyppiseksi sovinistisiaksi sekä sanalla sanoen putkiaivoiksi, ettei hänen henkilöhahmonsa (eihän?) tunnu missään määrin uskottavalta. Mieleen tuli väkisinkin, olisiko vastaava naishahmo voinut ikinä esiintyä mieskirjailijan teoksessa.

Nukketalo on Kristina Olssonin esikoisteos, ja sillä sekä uudemmilla psykologisilla jännäreillään Olsson on kiistatta - ja syystäkin - noussut ruotsalaisten takuudekkaristien joukkoon. Ihan Stieg Larssonin, Camilla Läckbergin ja Åke Edwardssonin ohi Kristina Olsson ei minun ranking-listallani noussut, mutta sen verran kirjailija kuitenkin vakuutti, että Nukketaloa seuraava Tuhatkaunot tarttui kirjastosta mukaan joululomareissulle.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti