torstai 30. tammikuuta 2014

Johanna Sinisalo: Auringon ydin.

"Kellarin pimeys elää, koska se on saanut voimansa kuolemasta. Kellarissa asuu siskoni negaatio, asunaan pyörteilevä sysi ja piki ja hiili ja noki, mullan tukehduttava tuoksu.
      Kellariin johtaa ovi takaraivostani."


Johanna Sinisalo: Auringon ydin (2013)
Teos, 339 sivua.


Pakko myöntää: kun joulupaketista tänä vuonna paljastui Johanna Sinisalon Auringon ydin, eivät odotukset olleet kovin korkealla. Sinisalon aiemman, paljon kehutun ja Finlandia-palkitun, Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan aloitin aikoinaan innokkaasti, peräti kahteen kertaan, mutta jostain syystä teksti ei iskenyt ollenkaan ja kirja jäi (molemmilla kerroilla) jonkun sivun jälkeen kesken. Toinen kohtaaminen Sinisalon kanssa alkoikin varsin epäilevissä merkeissä - etenkin, kun en yleensä juuri lue tieteiskirjoja.

Eletään vuotta 2013 eusistokraattisessa Suomessa, jossa kaikkea ja kaikkia kontrolloi totalitaarinen holhousyhteiskunta sekä sen ylin valta, Terveysvirasto. Huolellisen kasvatustyön tuloksena myös suomalainen rotu on muutaman viime vuosikymmenen aikana saatu jalostettua halutunlaiseksi: vahvoiksi, kaikesta päättäviksi maskoiksi sekä alistuviksi, tyhmiksi ja maskoille itseään tyrkyttäviksi eloisiksi. Ennen heitä kutsuttiin miehiksi ja naisiksi. Vuosien kuluessa historia on kirjoitettu uusiksi kaikkialla: koulukirjoissa, lastenloruissa, tv-mainoksissa ja käytösmalleissa.

Vanna ei ole sitä, miltä näyttää: vaalean eloi-kampauksen, paksun meikin ja tyhjäpäisen kikatuksen alla on aivot, jotka ajattelevat itsenäisesti. Hakiessaan elämäänsä sisältöä Vanna sekaantuu äärimmäisen vaaralliseen toimintaan, ankarasti kielletyn huumausaineen chilin välitykseen. Vaaraan viehättyneen Jaren kanssa Vanna on myös päättänyt selvittää, mitä hänen jäljettömiin kadonneelle pikkusiskolleen todella tapahtui.

"Jare pysähtyi, istahti penkille ja veti minut viereensä ja ojensi toisen käsivartensa hartioilleni. Hän painoi kasvonsa lähelle kasvojani ja sanoi, että juuri tuon tyyppisten väärinkäsitysten synnyttäminen on mainio tapa johtaa muita harhaan.
     Tuntui omituiselta istua sillä tavalla, aivan kiinni maskossa. Huulet melkein kiinni korvassani Jare kysyi kuiskaten, olenko koskaan kuullut chilistä."

Kuinka ollakaan, jo muutaman sivun jälkeen olin vakuuttunut. Tarina veti mukaansa vauhdilla, ja tapahtumien edetessä kirja saa yhä enemmän trillerimäisiä piirteitä. Auringon ytimen yhteiskuntakritiikki on todella osuvaa, ja kuvaa uudesta, järkyttävästä yhteiskunnasta raotetaan Vannan tarinan sekaan ripotelluissa "fakta"osuuksissa. Ehkä ravisuttavinta Sinisalon dystopiassa on kuitenkin se, että monissa kohdin - ja itse asiassa pelottavan useinkin - sen kuvaama maailma ei lopulta poikkeakaan kovin paljon siitä sivistyksestä, jossa me nyt elämme. Vaikka yhteiskuntajärjestys kirjassa onkin kovin äärimmäinen, tuntuvat monet eloisten tavat lopulta todella tutuilta.

Ehkä pitääkin hankkia myös Ennen päivänlaskua ei voi ja antaa sille kolmas mahdollisuus. Auringon ydin on nimittäin viime aikoina lukemistani kirjoista ehdottomasti eniten ajatuksia herättävä.

maanantai 27. tammikuuta 2014

Lepakkotuoli, I love you.

Lauantaina meidän olohuoneen sisustus täydentyi kauan himoitsemallani lisällä, kun musta Varaxin lepakkotuoli löysi paikkansa ikkunan alta. Samalla paikkaa ennen hallinnut vanha rottinkituoli siirtyi sunnuntaina Torille ja tänään uudelle omistajalle.


Jo useamman kuukauden aikana meillä on ollut sisustamisen periaatteena, että aina uuden huonekalun kotiutuessa vanha siirtyy Tori.fin kautta uuteen kotiin. Samalla on tyhjennetty liitoksistaan repeilevää häkkivarastoa, ja uuden kodin ovat saaneet muun muassa edelliseen asuntoon ostetut baarijakkarat, muutama pieni hylly, vanha ruokapöytä tuoleineen, kaksi mattoa sekä entinen kenkäteline ja siihen kuulunut hattuhylly. Keväisin keräämme kokoon vuoden aikana kertyneet hutiostot (näitäkin valitettavasti on!), pieneksi jääneet lastenvaatteet ja ne astiat, jotka eivät viime vuonna kirpputorilla menneet kaupaksi, ja varaamme kirppispöydän. Kun omistuksessa on häkkivaraston lisäksi piirun verran alle kuusikymmentä neliötä ja mies on kaikki kuititkin arkistoiva pahimman kaliiberin hamsteri, olen minä oppinut edes jonkinlaisen järjestyksen (mielenrauhasta nyt puhumattakaan) ylläpitämiseksi a) kierrättämään ja b) karsimaan. Tästä syystä onkin helppo lähteä mukaan Melinan aloittamaan Vähempikin riittää -haasteeseen.



Vähempikin riittää -haasteen idea on hallita tavarapaljoutta. Siispä aina, kun uusi tavara kotiutuu, siirtyy jokin vanhoista tavaroista myyntiin, kierrätykseen tai hyväntekeväisyyteen. Haasteen periaatteena on tavara tavarasta: uuden huonekalun kohdalla luovutaan jostain vanhasta huonekalusta, vaatteen kohdalla vaatteesta ja näin edelleen. Haaste toimii seuraavasti:


Kerro blogissasi haasteesta, kauan aiot olla mukana ja mielellään liitä blogisi sivubanneriin Vähempikin riittää -logo, niin päästään kaikki helposti seuraamaan mukanaolijoita.

Kerro Minishown Vähempikin riittää -postauksen kommenttiboksissa mukanaolostasi ja pyydä myös haastamaasi blogia tekemään niin. Haasta mukaan vähintään kaksi blogia.

Tällä kertaa mukaan haastan Ansukan ja Ruutin.

Vähempikin riittää -haastetta toteuttaessa olen tosin itse päättänyt pohtia myös sitä, kuinka paljon oikeasti kuluttaa. Erityisesti blogimaailmaa tuntuu välillä vaivaavan vakava kulutushysteria, jossa uutta hankitaan ja esitellään viikoittain, sisustus vaihtuu sesongin mukaan ja lastenvaatemerkin uusin mallisto klikkaillaan heti ilmestymispäivänä omaankin ostoskoriin. Siinä missä vähempikin riittää tavaran määrässä riittää se varmasti myös uuden hankkimisessa. Itse pyrinkin tänä keväänä järkevöittämään myös uuden ostamista, nukkumaan aina yön yli ja ostamaan vain oikeaan tarpeeseen. Jospa tuo hutiostojen kasa olisi tämän kevään kirppispöydällä sitten edellistä pienempi.


Mutta pakko hehkuttaa: uusi lepakkotuoli, I love you!

lauantai 25. tammikuuta 2014

Lauantai.

Lauantai tammikuun kahdeskymmenesviides.


Lauantaina isi otti jo iltapäivästä nokan kohti poikien iltaa, joten poika R ja minä suuntasimme kulman taakse Filmtowniin, josta mukaan tarttui lauantaikarkkien lisäksi dvd-levyllinen Chuggingtonia. Siispä sohvalle. Jostain syystä Wilsonin seikkailut eivät tänään jaksaneet kiinnostaa kaksivuotiasta, joka kiukutteli, kieltäytyi pillimehusta, ei suostunut syömään kanasalaattiakaan ja nukahti lopulta sohvalle. Kuumemittari kainaloon, ja reilun minuutin kuluttua olikin jo mustaa valkoisella siitä, että herra Murphy oli taas päättänyt viskata tähän talouteen seuraavan pöpön juuri, kun ensi viikolla pitäisi päästä juhlistamaan isin tohtorinhattua. Onhan tämä vaan tällä kertaa jotain nopeasti ohimenevää, onhan?

Onneksi tähän päivään on mahtunut myös jotain ihan ekstrakivaa, kun olohuoneen sisustusrepertuaariin liittyi ihan uusi ja kauan himoitsemani jäsen. Oikein tarkalle silmälle se noista kuvista muuten jo näkyykin...!

torstai 23. tammikuuta 2014

Perhepotretti.



Joulukuussa kaksivuotias Picasso jäi hetkeksi huoneeseensa yksin vahaliitujen kanssa ja sai ajatuksen: silmänräpäyksessä valkoiseen tapettiin - siis juuri siihen tapettiin, jota ei ollut tarkoitus vaihtaa - oli ilmestynyt punainen graffiti. Seuraavat viikot vahaliidut, puuvärit ja kuulakärkikynät olivat meillä ymmärrettävästä syystä lukkojen takana.

Nyt poika R on aloitellut piirustusharrastustaan uudelleen, tosin sillä ehdolla, että yhdistelmä kaksivuotias ja kynä vaatii meillä aina vähintään yhden täysi-ikäisen valvojan. Viime aikoina meillä onkin piirrelty ahkerasti pääjalkaisia, ja vaikka seuraavakin kommentti lukeutuu taas äitikategoriaan kyllä meidän lapsi sitten onkin niin taitava, niin onhan nuo ensimmäiset piirustukset aivan ihania. Vuoden alussa piirretty perhekuva pääsikin kehyksiin olohuoneen seinälle, sinne viime ja toissa vuonna kuvattujen perhekuvien viereen. Kaksivuotiaan piirustuksissa näkee myös kehityksen todella nopeasti: vielä vuoden alussa isin silmälasit piirrettiin aina silmien yläpuolelle otsalle, mutta viimeisimmässä isin potretissa jo oikeaan paikkaan silmien päälle.

Olohuoneen valokuvaseinälle on muuten etsinnässä vielä jokin isompi mustavalkoinen juliste, sillä vaatehuonetta siivotessani löysin vielä yhden uuden Ribba-kehyksen, jonka olin hamstrannut varastoon syyskuisella IKEAn-visiitilläni ja sittemmin täysin unohtanut. Mahtavaa ennakointia!

tiistai 21. tammikuuta 2014

Se soosi.



Mekin kun kaikki muutkin. Eli kokeiltiin alkuvuoden somehittiä, Henri Alénin soosia. Lähikaupasta kadun toiselta puolelta Muttia vielä löytyi, mutta meitä ennen hyllyjä oli käynyt tyhjentämässä muutama muukin: myyjä bongasi kolmenkympin ostosten joukosta välittömästi sen tietyn sosiaalisesta mediasta tutun tomaattimurskan ja totesi, että meilläkin taidetaan kokata tänään sillä Twitter-reseptillä. No niin kokattiinkin.


Henri Alénin tomaattikastike eli #soosi

1 prk hyvää tomaattimurskaa kuten Muttia
1 pieni sipuli
2 pientä valkosipulin kynttä
1 tl sokeria
2 dl vettä
1/2 dl oliiviöljyä
1/2 dl punaviiniä
2 palaa appelsiininkuorta kuorimaveitsellä
suolaa
mustapippuria

1. Kuullota hienonnettua sipulia ja valkosipulia pitkään öljyssä. Vähintään 10 minuuttia matalalla lämmöllä öljyssä. Näin rakennat makeuden. 

2. Lisää mukaan sokeri ja tomaattimurskasta puolet. Anna hautua 10 minuuttia. Näin soosi makeutuu. Lisää sen jälkeen loppu murska ja vettä 2 desilitraa. Hauduta sekoittaen.

3. Pidä poreileva lämpö, jatka hauduttamista 15 minuutin ajan, ja lisää mahdollinen punaviini, joka tuo kastikkeeseen happamuuden. Sekoita koko ajan.

4. Kun kastike on sakeaa, lisää suolaa ja mustapippuria myllystä. Jos hifistelet, lisää kaksi kuorimaveitsellä tehtyä palaa appelsiinin kuorta. (Niitä ei syödä, vaan ne antavat vain makua.) Mausta rohkeasti.

5. Ota kastike sivuun, sekoita joukkoon 0,5 desilitraa parasta neitsytoliiviöljyä mitä saat. Älä keitä enää. Se tuo täyteläisyyden soosiin.

6. Sekoita kastike esimerkiksi keitetyn spagetin joukkoon heti, kun pasta on valutettu. Siis heti. Ei päälle, vaan sekaisin!



Soosin salaisuus piilee parhaissa mahdollisissa raaka-aineissa - ja ajassa. Ennen tomaattikastike valmistui meillä samassa tahdissa al dente -spagetin kanssa eli noin kahdeksassa minuutissa, mutta soosia hauduttelin reilusti yli puoli tuntia. Pakko todeta, että kannatti. Vaikka mitään makujen ilotulitusta ei pysty lupaamaan, oli soosi silti tavallista parempi tomaattikastike, joka viimeisteltynä rucolalla ja parmesaanilla kyllä toimi. Seuraavalla kerralla tosin vähennän lopussa lisättävän öljyn määrää.

Erityisen hyvin maistui muuten kaksivuotiaalle, joka hotki kolme lautasellista!

sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Vuoden kolmas viikonloppu.

Vuoden kolmas viikonloppu.


Kuluneet kaksi päivää on mennyt ystäviä tavaten, pitkän kaavan mukaan kokaten, mutta onneksi myös thaimaalaisessa tyttöporukalla lounastaen, Jyväsjärvellä ulkoillen, Liikuntapeuhulassa touhuten ja siinä välissä ihan vaan kotona siivoillen ja löhöillen. Vaikka lämpömittari on molempia päivinä näyttänyt lähelle kahtakymmentä miinusastetta, ei se auringon paistaessa haittaa tipan tippaa. Bring it on, me ollaan valmiita kevääseen!

lauantai 18. tammikuuta 2014

Kaksi vuotta, seitsemän kuukautta ja kaksikymmentäkolme päivää.


Poika R, kaksi vuotta, seitsemän kuukautta ja kaksikymmentäkolme päivää. 


Viime aikoina meillä on mietityttänyt hiukset. Siis niiden kasvaminen, leikkaaminen ja puuttuminen, sekä se, miksi sekä isi että äiti saavat käydä Maija-tädin parturoitavina (ja joku joskus ihmetteli, miksi aviopuolisot alkavat vanhemmiten muistuttaa toisiaan!), mutta poika R joutuu edelleen tyytymään hiusten nopeaan saksimiseen keittiönpöydän ääressä. Ukin kaljua pohtiessaan kaksivuotias peilasi omia kokemuksiaan:

"Äiti, onko ukinkin äiti leikannut ukin päästä tukkaa, kun sitä ei tuossa päällä ole?"


Rentouttavaa viikonloppua kaikille!

torstai 16. tammikuuta 2014

Charlaine Harris: Veren perintö

"Istuin jonkin aikaa keittiössä aivoni yhä valmiustilassa, mutta sitten pakotin itseni noudattamaan tavallisia rutiinejani. Sydämeni syke oli palautunut normaaliksi, kun harjasin hampaani, ja kun kömmin sänkyyn, olin melkein saanut uskoteltua itselleni, ettei pihapiirin hiljaisessa pimeydessä ollut mitään tapahtunutkaan. Pidän kuitenkin huolen siitä, että olen rehellinen itselleni. Tiesin, että metsässä oli liikkunut jokin olento - ja se oli ollut isompi ja pelottavampi kuin pesukarhu."


Charlaine Harris: Veren perintö (Definitely Dead, 2007)
Gummerus, 384 sivua.


Jos minua ei tällä viikolla ole näkynyt blogin puolella, johtuu se vain ja ainoastaan siitä, että kaikki illat ovat vierähtäneet Bon Tempsissä.

Sookie Stackhouse -sarjan ensimmäisen osan luin kesällä ja lynkkasin täällä. Supersuositun sarjan aloittava Veren voima tuntui niin käsittämättömältä höpönhöpöltä, että olin jo valmis kääntämään Bon Tempsille selkäni, lopullisesti. Sitten kirjastosta kuitenkin tarttui matkaan True Bloodin ensimmäinen tuotantokausi, joka naulasi sohvan nurkkaan niin minut kuin sattumalta ensimmäisen jakson aikana olohuoneessa hyörineen miehen. Syksyllä parisuhteen laatuaikaa ilman tietokonetta tuli vietettyä useampana iltana, ja joulun jälkeen meidän perheessä pyörähti käyntiin kausi numero viisi.

Älkää käsittäkö väärin: Charlaine Harrisin kirjat ovat edelleen naiivia höttöä, joiden kaunokirjallinen arvo on käänteisen verrannollinen kömpelöiden juonikuvioiden sekä ontuvan dialogin määrään. Enää se ei kuitenkaan haittaa tipan tippaa. Ensimmäiseen kirjaan tarttuessani odotin mielessäni Anne Rice -henkistä synkkää glamouria ja pohdiskelevaa, jopa filosofista otetta eläviin kuolleisiin. Sarjan kuudennen osan nappasin kuitenkin käteeni mielessäni ainoastaan vampyyrihömppä, nopea vauhti, kuumat treffit ja Eric Northmanin paljas ylävartalo. Signed, sealed, delivered. Toki useamman kirjan aikana niin Charlaine Harris kuin suomentajakin ovat kehittyneet hommassa, ja ensimmäisessä osassa häirinnyt teinikieli on nyt selvästi kehittyneempää.

"Tarvitsin... noidan apua. Kuten sellaisen, jonka olin juuri saanut lannistumaan ja lähtemään tiehensä. Jep, juuri sellaisen.
   Ennen sitä minun oli kuitenkin tutkittava koko asunto tarkistaakseni, paljastuisiko sieltä lisää yllätyksiä.
    Paljastuihan sieltä.
    Ruumis oli vaatehuoneessa."

Pakko tosin myöntää, että kirja vaatii toimiakseen tv-sarjan, jonka juju taas on sen nerokkaassa henkilörepertuaarissa. Bon Tempsissä vilisee yliluonnollisia olentoja ihmistiikereistä telepaattien kautta tavallisiin muodonmuuttajiin ja vampyyreihin, ja muutamalla kaupunkiin eksyneellä ihmiselläkin on omat luurankonsa kaapeissaan. Omat suosikkini ovat iki-ihanan Eric Northmain ohella latteasti sanottuna värikäs drag queen Lafayette sekä entinen kiihkopastori, nykyinen vampyyri Steven Newlin. Kirjasarjan ja tv-version tapahtumat eivät etene ihan samassa järjestyksessä, joten osa kuudennen kirjan paljastuksista oli minulle jo neljän ensimmäisen True Blood -tuotantokauden perusteella tuttuja.

Ai niin, se kirjan juoni: Sookie matkustaa New Orleansiin selvittelemään kuolleen vampyyriserkkunsa Hadleyn hänelle jättämää perintöä ja tyhjentämään tämän asuntoa. Yksi asia johtaa toiseen, ja jälleen kerran Sookie tulee vetäistyksi osaksi yliluonnollisten valtakamppailua. Tapetilla ovat luonnollisesti myös miesasiat, ja tuttujen vampyyrien ja ihmissusien lisäksi Sookien ympärillä pyörii nyt myös karunkomea ihmistiikeri Quinn.


Löytyykö ruudun toiselta puolelta muita True Bloodin ystäviä vai katsotaanko teillä jotain muuta tv-sarjaa?

maanantai 13. tammikuuta 2014

Savulohisalaatti.



Viime viikolla kokeiltiin uutta salaattiohjetta. Pohjana uusimman Pirkka-lehden resepti sekä joukkoon vähän jääkaapista löytynyttä limeä sekä loput edellisestä salaatista jääneistä cashew-pähkinöistä. Suosittelen.



KLEMENTIINI-AVOKADO-LOHISALAATTI

lehtisalaattia
jääsalaattia
oliiviöljyä
3 klementiiniä
lime
2 avokadoa
mustapippuria
n. 300g lämminsavukirjolohta
suolattuja ja paahdettuja cashew-pähkinöitä
tummaa balsamietikkakastiketta


Revi salaatti vadille. Paloittele klementiinit ja avokadot ja marinoi niitä hetki oliiviöljyssä, limen mehussa sekä mustapippurissa. Aseta klementiini- ja avokadoviipaleet salaattipedille ja lisää savulohi sekä pähkinät. Valuta kastiketta salaatin päälle juuri ennen tarjoilemista.


Mikä on teidän suosikkisalaattiohjeenne?

lauantai 11. tammikuuta 2014

Alelöytöjä.

Alkuvuoden parhaat alelöytöni:


Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin 4,95e (Suomalainen)
J.K. Rowling: Paikka vapaana 4,95e (Sokos)
Linda Olsson: Sonaatti Miriamille 7,95e (Suomalainen)
Jens Lapidus: Luksuselämää 6,95e (Sokos)
Riikka Pulkkinen: Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän
sekä 
Anja Snellman: Pääoma (molemmat yhdessä 24,95e) (Kirjakerho)
Bleiseri 10e (HM)


(Ja alun perinhän lähdin siis etsimään uutta suoristusrautaa ja laukkua.)

perjantai 10. tammikuuta 2014

Paluu arkeen.

Tällä viikolla meillä on palattu arkeen.



Maanantaina vietettiin vielä rentoa lomapäivää kotoillen, puistoillen ja elokuvissa; näistä siis kaikki onnistuvat todistetusti myös kaksivuotiaan rämäpään kanssa. Mutta kun on edellisenä päivänä juonut aamukahvia rauhassa lehteä lukien kello puoli kymmenen ja syönyt popcornia leffateatterissa kello yksi, on seuraavana aamuna töihin herääminen kello kuusi sanalla sanoen ja arvattavasti aika hankalaa. Ensimmäisen päivän kunniaksi juoksinkin bussiin edelleen laukkua pakaten, sain tekniikan toimimaan vasta tuntien jälkeen ja lopulta hukkasin pinon monistamiani papereita. Lomaltapaluusähläämistä täydensi luonnollisesti se, että viimeisen parin viikon aikana unohtunutta työsähköpostin salasanaa sai arvailla hartaasti, ennen kun virtuaalista postilaatikkoa edes pääsi käymään läpi. Että sillä tavalla. 

Onneksi poika R:n paluu arkeen sujui selvästi jouhevammin: paras kaveri tuli vastaan jo naulakolla, villit leikit jatkuivat siitä, mihin ne ennen joulua jäivät ja typerä äiti tuli hakemaan juuri, kun pikkuautot oli saatu kasattua parkkitalon ylimmälle tasolle. Ja minä kun stressasin kaksivuotiaan sopeutumista enkä itseäni.

Keskiviikkona sujui muuten jo minullakin, ja torstaina muistin taas, että olen todella unelma-ammatissani, yläkoulun opena. Onneksi on kuitenkin jo perjantai. Vaikka kivaa on sekä töissä että kotona, niin kyllä tämä päiväkoti-pyykkikone-ainepino-bussiaikataulu-ruuanlaitto-isin kolmentoista tunnin työpäivä-kauppareissu-nukutusrumba-sompailu on sen verran uuvuttavaa, että on ihan kiva nostaa edes hetkeksi jalat pystyyn (tai tarkemmin sanottuna sohvalle tv:n ääreen).

tiistai 7. tammikuuta 2014

Linda Olsson: Sonaatti Miriamille

"Ennen kaikki ympärilläni muistutti hänen olemassaolostaan. Hän jätti itsestään jälkiä joka puolelle. Leivänmuruja, sukkia, kirjoja, papereita, kyniä, hiuspinnejä. Joskus en ollut piitannut niistä, toisinaan ne olivat suututtaneet minua. Mutta missään tapauksessa en ollut ymmärtänyt, miten kallisarvoisia niistä tulisi. Sitten, jälkeenpäin, kun tiesin niiden olevan korvaamattomia, ainutlaatuisia aarteita, niitä oli kovin vähän."


Linda Olsson: Sonaatti Miriamille (Sonata for Miriam, 2008)
Gummerus, 379 sivua.


Kaikki alkaa ruostuneesta hiuspinnistä, jonka viulisti Adam Anker eräänä päivänä poimii terassinsa lattialautojen välistä. Samalla Adam muistaa tyttärensä viimeisiksi jääneet sanat. Mene ulos, isä. Lähde seikkailemaan! Nyt on lauantai!

Niinpä Adam lähtee matkalle, sekä selvittääkseen menneisyytensä että korvatakseen tyttärelleen, ettei koskaan antanut tälle mahdollisuutta samaa. Adamin matka alkaa holokaustinäyttelyn valokuvasta ja sen alla olevasta tutusta nimestä, hänen omastaan. Sokean juutalaisnaisen opastamana Adam kulkee vuosikymmenten takaiseen Krakovaan ja lopulta takaisin entiseen kotimaahansa Ruotsiin ja pienelle saarelle kohtaamaan naisen, joka aikoinaan pakotti hänet mahdottomaan valintaan. Kirjan lopussa kerrontavuoron saa Cecilia, nainen Adamin menneisyydestä.

"Jos voin pitää katseeni meressä ja antaa pikemminkin kehoni kuin aivojeni aistia sinun seisovan siinä niin lähellä, että tunnen takkisi lävitse huokuvan lämmön, niin tämä hetki voi kestää. Jos voin antaa käteni levätä sinisellä purjekankaalla sinun kätesi vieressä, koskettamatta. Jos yritän tarpeeksi kovasti, tällä hetkellä ei ole alkua eikä loppua."

Koska aiemmin lukemani Linda Olssonin Kaikki hyvä sinussa oli prototyyppinen ihan kiva kirja, odotin tältäkin suunnilleen samaa: ihan kivaa ajanvietettä mutta en mitään sen enempää tai ylipäätään mitään, mitä muistaisi enää viikon-parin päästä. Sonaatti Miriamille imaisi kuitenkin mukaansa ensi sivuilta ennen kaikkea käsinkosketelta van melankolisen tunnelmansa sekä kauniin kuvailevan kielensä takia; välillä kirjan lauseet piti lukea useampana kertaan, ihan vaan sen takia, että ne oli kirjoitettu niin hienosti. Keskinkertaisen Kaikki hyvä sinussa -kirjan jälkeen rehellisesti sanottuna vähän ihmettelin Olssonin hypetystä ja mainetta kirjailija, mutta Sonaatti Miriamille -teoksen jälkeen minäkin olin vakuuttunut.

Olssonin kirjan keskeisiä teemoja ovat äidittömyys, rakkaudet ilman vastakaikua, vaikeat valinnat ja menneisyyden etsiminen. Samalla Sonaatti Miriamille on tarina historian suurimmasta kansanmurhasta ja sen seurauksista jälkipolville. Tummia aiheita käsitellään kuitenkin kiehtovan kauniisti, siinä määrin kuin se nyt on mahdollista.

maanantai 6. tammikuuta 2014

10 kuvaa kesään.



Mäki-Matti loppiaisena kuudes tammikuuta. Jokohan lumettomasta talvesta on valitettu tarpeeksi? Pakko silti edelleen päivitellä, millainen ero tuohon kuukauden takaiseen kuvaan voikaan olla. Ainakin meidät tämä pimeys on  jälleen ajanut Aurinkomatkojen sivuille...

Projektin kaikki kuvat näet tästä.

lauantai 4. tammikuuta 2014

Mutakakkua ja lomailua.



Viime päivät ollaan nautittu laiskoista aamuista: ehkä herätty seitsemän jälkeen, mutta töihin ja hoitoon kiirehtimisen sijaan ollaan katseltu perusteellisesti aamupiirrettyjä pyjamahousuissa ja villasukissa ja syöty aamupala rauhassa (tai niin rauhassa kun kaksivuotiaan kanssa nyt voi) radiota kuunnellen ja lehteä lukien. Lisäksi päätin kylmästi (ja miehen suureksi helpotukseksi) unohtaa suunnittelemani keittiön välitilamuutoksen ja jättää väliin myös pohtimani Helsingin-reissun. Niiden sijaan on ihan vaan lomailtu. Oikeasti.

Ollaan vietetty aikaa lähipuistossa ja kirjastossa. Matkustettu paikallisbussissa ihan huvin vuoksi ja kyläilty ystävien luona. Blogiuskottavien ateriakokeilujen sijaan ollaan kokkailtu helppoa ja nopeaa ja todistettu myös, että kinkkukiusaus todella onnistuu, vaikka siitä unohtaisikin kokonaan kerman. Iltaisin olen surutta nauttinut suklaata, viiniä ja juustoja, vähät välittänyt tammikuun herkkulakoista (terkut myös sinulle, joka löysit blogini hakusanalla "suurin pudottaja Suomi") ja katsellut sohvan nurkasta sekä "Kotiopettajattaren romaanin" että "Humisevan harjun". Muutamana iltana myös tietokone on pysynyt kokonaan kiinni. 

Sen verran sentään aktivoiduin, että leivoin perjantaina elämäni ensimmäisen mutakakun. Tämä superhelppo ohje kannattaa muidenkin tammikuun dieeteistä vähät välittävien ottaa talteen; perustarpeet kun luultavasti jo löytyvät kaapista ja kakku valmistuu puolessa tunnissa.


SUPERHELPPO MUTAKAKKU

150g margariinia
2 dl sokeria
2 kananmunaa
1 1/2 dl vehnäjauhoja
3/4 dl kaakaojauhetta
2 tl vanilliinisokeria
 1 tl leivinjauhetta

Kiinnitä leivinpaperi irtopohjavuoan pohjalle. Sulata rasva ja lisää joukkoon sokeri ja munat. Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää jauhoseos taikinaan. Levitä taikina vuokaan ja paista 200-asteisen uunin alatasolla 15-20 minuuttia. Jätä kakku hieman taikinamaiseksi.

Tarjoile jäätelön tai vaniljakastikkeen kanssa.

keskiviikko 1. tammikuuta 2014

Vuoden viimeinen päivä.

Vuoden viimeisen päivän viimeiset tunnit.


Lämmin kiitos kuluneesta vuodesta ja unohtumatonta uutta vuotta, äiti ja muut lukijat! Jokainen teidän kommenteistanne jaksaa aina ilahduttaa, ja postausintoa lisääntyy huomattavasti uusien lukijoiden liittyessä joukkoon. Siispä kiitos ja tervetuloa mukaan.

Mitään varsinaisia uudenvuodenlupauksia en tänä vuonna viime vuodesta poiketen tehnyt, mutta jotain tavoitteita kuitenkin. Vuonna 2014 aion siis...


...siirtyä uudelle kymmenluvulle ilman maailmanlopun ikäkriisiä.
...matkustaa uuteen maahan.
...yrittää taas kerran löytää enemmän aikaa ystäville ja vähemmän aikaa stressaamiselle.
...kokeilla naurujoogaa.

Tapahtumarikasta uutta vuotta kaikille!