tiistai 29. huhtikuuta 2014

Kaksi vuotta, yksitoista kuukautta ja kolme päivää.



"Kasvaako nenä pitkäksi, jos valehtelee?" 
kysyi Pinokkion-tarinaa pohtimaan jäänyt kaksivuotias, kun torstaina silppusin paprikaa keittiössä.

Mitähän siihenkin pitäisi vastata? Pääsiäisen aikaan meillä piipahti pääsiäispupu tuomassa suklaamunan, ja iloisesta vastaanotosta huolimatta podin lievää huonoa omaatuntoa valehtelusta vastaillessani loppu päivän ajan loputtomaan kysymystulvaan pääsiäispupun väristä, tulo- ja menoreiteistä sekä siitä, voisiko pupun vielä nähdä, jos jäisi ikkunalle sitä odottamaan. Saman ikkunan ääressä meillä on muuten tähystelty myös joulupukkia ja tonttuja, joista jälkimmäiset saattavat vilahtaa tiukkoina päivinä ikkunan takana, oli sitten joulu tai huhtikuun kahdeskymmenestoinen.

Kun on kieltänyt kaksivuotiasta huijaamasta käsienpesusta tai lelujen keräämisestä, tuntuu välillä jotenkin moraalittomalta syöttää suurta valhetta tontuista, pääsiäipupuista ja hammaspeikosta. Vai jäisikö lapsi jostain paitsi, jos meidän perheessä joulupukki olisikin alusta alkaen ollut ihan pelkkä satuhahmo?

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

Viikonloppuna.


Blogissa on viime päivät vietetty hiljaiseloa, sillä takana on yksi raskaimmista työviikkoista ikinä.

Perjantai-iltapäivänä tuntui, ettei ikimaailmassa lähdetä nyt ajamaan mummolaan tai tapaamaan kavereita, niin kuin oli aikoja sitten sovittu, mutta sanopa se kaksivuotiaalle, joka on koko viikon jankuttanut, että "Milloin lähdetään? Joko lähdetään? Milloin lähdetään?". Siispä tavarat ja perhe autoon ja nokka kohti pohjoista, vaikka olo olikin kuin rekan alle jääneellä.

Onneksi maalaiselämässä on se hyvä puoli, että jo pelkkä kumppareiden vetäminen jalkaan auttaa yleensä jo hitusen, ja tällä kertaa työkenkien viskaaminen nurkkaan tuntui erityisen tervetulleelta.

Lääkkeeksi alakuloon kokeiltiin viikonlopun aikana maaseudun rauhan lisäksi ystävien seuraa (piristi kyllä kummasti), sarkasmia ja ironiaa (käytössä kyllä jo ihan normiarjessakin), avautumista, voimabiisejä, itkupotkuraivareita (myös perheen kaksikymmentäyhdeksänvuotiaan selviytymiskeinona), sokeriövereitä sekä Solsidania. Tällä hetkellä tuntuukin siltä, että rekan sijaan olen joutunut ihan vaan normaalikokoisen kuorma-auton kolhimaksi.


Tällaista se kai on, elämä.

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Eowyn Ivey: Lumilapsi.

"'Ei ole tarkoitus puhua läpiä päähäni, Mabel, mutta tämä ei ole mikään helppo asuinpaikka. Pitkät talvet, ja toisinaan se alkaa rassata. Täällä puhutaan mökkihöperyydestä. Sitä on allapäin, kaikki on vinksallaan, ja joskus mieli alkaa tehdä tepposiaan.' Esther ojensi kätensä pöydän yli Mabelin kädelle. 'Sitä alkaa nähdä pelottavia näkyjä... tai jotain sellaista, mitä on aina toivonut.'"


Eowyn Ivey: Lumilapsi (The Snow Child, 2012)
Bazar, 417 sivua


Kirjoja, joissa on avoin loppu, on kahdenlaisia. Ensiksi on niitä - kuten Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän -, joissa jollain tavalla kesken jäänyt tarina vain lisää kirjan kiinnostavuutta, pakottaa selailemaan sivuja taaksepäin vinkkejä etsien ja jää pyörimään mieleen vielä pitkäksi aikaa. Lumilapsi on sitä toista tyyppiä. Siis sitä, jossa avoin loppu enemmän hämmentää kuin kihelmöi, ja kirja lukemisen jälkeen ei oikein osaa sanoa, mitä teksti lopulta halusi sanoa.

"Kaunista, Mabel tiesi, mutta sellaista kauneutta, joka repi rikki ja kaapi tyhjäksi, jätti avuttomaksi ja paljaaksi, jos siitä ylipäätään jäi henkiin."

Lumilapsen tarina sijoittuu 1920-luvun Alaskaan, jossa karu luonto ja loputon pimeys tekevät uudisraivaajapariskunnan Jackin ja Mabelin elämästä äärimmäisen raskasta. Lisätaakkanaan pariskunta kantaa kipeää lapsettomuutta ja muistoa kymmenen vuotta sitten kuolleena syntyneestä pojasta, mitkä alun perin ajoivatkin heidät kauas läheisistään, maailman ääriin, sekä erilleen toisistaan. Sitten eräänä kylmänä iltana sataa ensilumi, ja hetken mielijohteesta Jack ja Mabel muovaavat lumesta lapsen. Seuraavana päivänä tyttö muuttuu eläväksi.

Lumilapsi on Iveyn esikoisteos, joka keräsi hehkutusta niin lukijoilta kuin kriitikoiltakin ja ylsi lopulta myös vuoden 2013 Pulizer-finalistiksi asti. Kirja lumoaa sadunomaisella, joskin synkällä tunnelmallaan heti ensisivuilta. Sekä teksti että tarina ovat kuin sen kuvaama talvinen miljöö: puhtaita, hauraita, kauniita mutta samalla äärettömän surumielisiä. Tekstin sisällä elää kaksi erillistä tarinaa ja selitystä sekä tapaa, jolla tekstin voi lukea: toinen realistinen ja toinen taianomainen. Loppua kohti tekstin synnyttämä magia alkaa kuitenkin pikku hiljaa murentua, ja alun nostattamien odotusten takia olisin odottanut kirjan loppuosalta toisenlaista ratkaisua, jotain enemmän.

Lumilapsen keskeisin teema on suru ja sen kanssa eläminen. Tästä syystä kirjan kahdesta lukutavasta lohdullisinta onkin valita se yliluonnollisempi.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Kuusi kuvaa pääsiäisestä.

Kuusi kuvaa pääsiäisestä.


Lomalle lompsis. Tänä vuonna päätettiin kylmästi ulkoistaa kodin pääsiäiskoristelu täysin päiväkodin tädeille (täysi kymppi tästä suorituksesta heille, sillä päiväkodista kotiin kulkeutui koristeiden lisäksi myös rairuoho) ja jättää välistä myös pääsiäissiivous, maakuntakierros mummoloissa sekä lammaspaisti, joka ei oikeasti ole ikinä ollut siihen käytetyn vaivan arvoista. Sen sijaan keskityttiin lähinnä olemaan. Pitkäperjantain alkajaisiksi isi suuntasi mökkibileisiin juhlimaan kummisedän kolmikymppisiä, mutta muuten ollaankin lomailtu lähinnä kotona, lähipuistossa ja lankalauantaina pikaisesti keskustan thaimaalaisessa. Ihan niin kuin toivottiin: kerrankin on ollut aikaa nimenomaan olla.

Pyykkäyksen, potkupyöräilyn ja keittiön siivouksen välissä olen yrittänyt tehdä myös niitä omia kivoja juttuja, joista saan voimaa arkeen. Eli lukenut Tove Janssonin elämäkertaa keskellä päivää ja sängyssä untuvapeiton alla loikoillen. Pessyt ikkunoita napit korvilla mukana laulaen. Tai katsonut siskon kanssa Sinkkuelämän kuudetta tuotantokautta samalla punaviiniä maistellen. Todelliseen toimettomaan lomamoodiin päästiin kuitenkin vasta sunnuntaina, kun ikkunat oli pesty, aurinko paistoi ja kädessä oli vanha naistenlehti. Dear Eki, olisiko mahdollista saada vielä muutama vapaapäivä ennen edessä olevia superkiireisiä työviikkoja?

torstai 17. huhtikuuta 2014

Mitä olen oppinut bloggaamisesta.


Viikottaista blogloviniani silmäillessäni eksyin lukemaan tekstiä bloggaamisesta ja sen opetuksista, ja koska aika moni ajatuksista tuntui olevan ihan kuin minun kynästäni, päädyin itsekin kirjoittamaan oman listani siitä..
Mitä olen oppinut bloggaamisesta...


Älä vertaa itseäsi muihin. Itse olen yrittänyt (toim. huom. siinä yleensä myös onnistuen) olla ottamatta blogista paineita, koska -let's face it - se on vain harrastus muiden joukossa. En postaa päivittäin enkä edes joka toinen päivä, mutta inspiraation iskiessä tekstiä saattaa tulla enemmänkin. En myöskään postaa mitään siksi, että jotain olisi nyt pakko saada julkaistua. Vaikka usein ihailenkin muiden postaustahtia (ja energiaa ylipäätään), päivittäin ilmestyviä pitkiä ja pohdiskelevia tekstejä sekä ammattimaisesti otettuja kuvia, vaihdan itse usein tietokoneella istumisen mieluusti sohvalla loikoiluun ja hyvään tv-sarjaan.



Blogi on vain pala elämästä. Vaikka blogiteksteissäni käsittelenkin melko laajasti sitä, mitä milloinkin mielessä pyörii, olen kuitenkin rajannut tietyt asiat julkisen blogin ulkopuolelle. Sama pätee myös seuraamiini blogeihin. Pakko myöntää: olen välillä potenut vakavaa alemmuuskonpleksia ihastellessa kotiäitien tyylikkäitä päivän asu -kuvia ja pähkäillessä, eikö käsite bad hair day tosiaan ole tuttu muille kuin minulle. Onneksi tiedän kuitenkin, että niissäkin perheissä taistellaan keskiviikkoiltaisin pakastekalapuikkojen syömisestä ja kuurataan kuivunutta puuroa keittiön lattiasta.



On ihan ok myös olla hankkimatta uutta. Jokaiseen hypeen ja villitykseen ei tarvitse lähteä mukaan eikä kodinkaan sisustusta tarvitse muuttaa ihan joka kuukausi. Vaikka onkin kiva napata uusia ideoita eri puolilta, on harva blogeissa hehkutettu tavara oikeasti niin elintärkeä, ettei sitä ilmankin voisi elää. En varmasti ole myöskään tehnyt mitään äitinä väärin, koska meiltä ei löydy (eikä periaatteesta tule ikinä löytymäänkään) yhtään Mini Rodinia.



Kameran ottaminen esille on ihan ok. Olen harrastanut valokuvausta enemmän ja vähemmän aktiivisesti viimeiset viisitoista vuotta ja kuulunut aikoinani myös Kameraseuraan (mitä voi olla vaikea uskoa, kun katsoo, miten laiska olen nykyään ottamaan selvää kamerani käyttöohjeista ja kuvien käsittelystä). Ennen kun bloggaamisesta tuli mediaseksikästä, oli myös kameran mukana kantaminen kaikkea muuta kuin trendikästä, ja kun kuusi vuotta sitten kaivoin esille pokkarini ikuistaakseni tyttöjen illan tarjoiluineen, oli tavallisin kommentti "Ei taas sillä on kamera!". Mutta ei enää: nykyään olen mainstremeä!



Maailma (tai netti) on täynnä ihan huikeita ihmisiä. Lisäksi se on täynnä mahtavia sisustusideoita, vertaistukea ja ihania kommentteja, kokeilemisen arvoisia reseptejä ja inspiroivia kuvia, hyviä lukuvinkkejä sekä tietoa tulevista tapahtumista ja ravintoloista sekä paljon ihan uusia lastenvaatemerkkejä, joista en muuten olisi ikinä kuullutkaan.


(Kun vain olisi tarpeeksi aikaa lukea kaikki, mikä kiinnostaa!)

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Ystävä.


Vaikka me olemmekin saaneet viimeisen puolentoista vuoden aikana päiväkodista ihan jokaisen sen nurkissa pyörivän keuhkoputkentulehduksen, flunssan, nuhakuumeen, korvatulehduskierteen, mahataudin ja ihan vaan yskän, niin kuluneen lukuvuoden aikana ollaan saatu myös jotain, mikä korvaa hyvin kaikki sairaspäivät, yskimällä vietetyt yöt ja hermoja kiristävät työpoissaolot. Nimittäin ystävän.

Kun meillä kaksi vuotta sitten pähkäiltiin poika R:n tulevaa hoitopaikkaa, karsiutui perhepäivähoito laskuista oikeastaan heti alkuvaiheessa. Eniten tähän toki vaikutti se yksinkertainen logistinen ongelma, ettei meidän asuinalueelta tai edes muuten järkevän kävelymatkan päästä löytynyt yhtään perhepäivähoitajaa, jolla olisi ollut vapaa hoitopaikka. Mutta vaikka paikkoja olisikin ollut, tuntui päiväkoti meille oikealta valinnalta nimenomaan sen sosiaalistavan tekijän takia: koska poika R:llä ei ole sisaruksia, serkkuja eikä juuri muitakaan ikäisiään sukulaisia, joita säännöllisesti nähtäisiin, haluttiin ehdottomasti, että kaksivee pääsisi päiviksi ryhmään, jossa olisi paljon omanikäistä seuraa ja leikkikavereita. Päiväkodin kautta ollaan haluttu myös hellästi tökkiä porukkaan ja leikkiin mukaan poikaamme, joka ehkä on maailman vilkkain ja energisin, mutta monesti myös isossa porukassa ujo eikä missään nimessä nauti keskipisteenä olemisesta.

Siksi on erityisen hienoa, että poika R on hankkinut itselleen ystävän ihan itse, ilman vanhempien apua.

Vaikka meilläkin on nykyään ystäväpiirissä iso joukko meille rakasta pikkuväkeä, joiden kanssa on mukava puuhata ja joita myös säännöllisesti tai säännöllisen epäsäännöllisesti treffataan, on oma, itse hankittu ystävä kuitenkin ihan eri asia. Ystävä on ystävä siksi, että molempia juuri tällä hetkellä kiinnostaa mopoilu ja mutaleikit ja molempia nyt vaan sattuu naurattamaan ihan älyttömästi, jos joku sanoo sanan pieru, ei pelkästään siksi, että vanhemmat ovat yhdeksänkymmentäluvulla käyneet samaa koulua tai lukion jälkeen hakeneet samaan yliopistoon ja samaan tiedekuntaan.


Tänään meidän mukanamme kotiutuikin päiväkodista yhden pojan sijaan kaksi, ja vauhtikaksikko jatkoi hoitopäivän leikkejä poika R:n huoneessa. Välillä syötiin makaronilaatikkoa.

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Kookoskeksit.

"Leivo pullaa, äiti!" totesi poika R ja vuoden mutsi, joka ei koskaan aika monen aikuisvuotensa aikana ole omassa kodissaan leiponut pullan pullaa, tunsi jälleen piston sydämessään. Pikainen soitto isille lisäsi kuitenkin päivän ostoslistalle kaksi uutta tuotetta ja illalla leivottiin kookoskeksejä. Kaksivuotias oli tyytyväinen ja totesi vielä diplomaattisesti, että "päiväkodin tädit osaa leipoa pullaa".

Onneksi on edes ne.


KOOKOSKEKSIT


3 dl kaurahiutaleita
1 dl vehnäjauhoja
1 dl kookoshiutaleita
1 ½ dl ruokosokeria
1 tl leivinjauhetta
1 dl maitoa
130 g voita


Sekoita kuivat aineen keskenään kulhossa. Sulata voi juoksevaksi ja lisää jauhoseos sekä maito joukkoon vähitellen. Sekoita hyvin. Muotoile taikinasta uunipellille leivinpaperin päälle reilunkokoisia keksejä ja paista 200-asteisessa uunissa 10-15 minuuttia.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Vähempikin riittää?



Tammikuussa kannoin kynnyksen yli kauan himoitsemani lepakkotuolin ja ilmoittauduin samalla mukaan Melinan Vähempikin riittää -haasteeseen. Tarkoituksena oli kevään aikana kiinniittää enemmän huomiota omaan kulutuskäyttäytymiseeni ja hillitä tavaranpaljoutta tavara tavarasta -periatteella, missä uuden tavaran kotiutuessa vanha siirtyy aina kierrätykseen tai myyntiin.

Missä ollaan nyt?

Kuluneen kolmen kuukauden aikana eniten on uudistunut isompaan vaatekokoon siirtyneen poika R:n vaatevalikoima. Pakollisten perusvaatteiden lisäksi kaappiin on kuitenkin löytänyt tiensä myös muutama  ei-pakollinen muttakunseonniinihana-hankinta kuten Zaran kevyttoppis (se oli rakkautta ensisilmäyksellä), Burtonin-pipo (kun kaikilla muillakin on) sekä uudet Converset (mutta kun ne vaan on niin ihanat). Toisaalta vaateralli on toiminut hyvin myös toiseen suuntaan, ja koska vaatelipaston tilavuus on edelleen vakio, on iso kasa pieneksi jääneitä vaatteita ja kenkiä löytänyt kuluneiden kuukausien aikana uuden kodin Facebookin nettikirpputorin kautta.

Omaa vaatekaappiani olen päivittänyt hillitymmin ihan jo johtuen siitä, että - toisin kuin poika R:n tapauksessa - jokainen oikealla kokolapulla varustettu vaatekappale ei näytäkään päällä niin istuvalta, imartelevalta ja raflaavalta kuin kaksivuotiaan kanssa. Siispä lämpömittarin kivuttua nollan paremmalle puolelle kaivoin kaapin perältä viimevuotisen trenssini, sen kirppislöydön. Sama toimi hyvin myös kevätkenkien ja huivin kohdalla. Sen verran sentään repsahdin, että kun Helsingin-reissulla löysin Zarasta täydellisesti istuvat farkut, ostin niitä saman tien kahdet eri väreissä. Omantunnon kolkuttaessa kiikutin muutaman vanhemman vaatteen UFFin keräykseen.

Kodin sisutus on päivittynyt hillitysti, ja kevään aikana meille on kulkeutunut ainoastaan muutama uusi tyynynpäällinen sekä kukkaruukku. Olohuoneen ilme uudistui tosin myös sohvapöydän vaihdolla, mutta shoppailupisteiden sijaan kuormauslavapöydästä pitäisi saada jo jonkinlaisia kierrätyspisteitä.

Itselleni ehkä suurin töytäisy Vähempikin riittää -haastetta kohti oli muistikuva siitä, kuinka vuosi sitten keväällä keräsin jokakeväistä kirpparipöytää varten vuodessa kertyneet hutiostot ja pieneksi jääneet (lasten)vaatteet ja huomasin kasan olevan yli metrin korkuinen. Siis yli METRIN KORKUINEN siitäkin huolimatta, että pihistelen usein erityisesti itsestäni enkä ikinä voisi kutsua itseäni minkään sortin himoshoppaajaksi. Tänä keväänä tavaraa on siirtynyt nettikirppisten kautta kiertoon pikku hiljaa, ja vaikka täysin tavara tavarasta -tavoitteeseen en olekaan päässyt, on tänä vuonna vaatehuoneen nurkkaan kertynyt ainoastaan yksi kauppakassillinen kirpputoritavaraa.

Alku sekin.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Kaksi vuotta, kymmenen kuukautta ja kolmetoista päivää.


Mistä on poika R:n ensimmäinen parturireissu tehty? No ainakin pääsiäismunista, suostuttelusta, traktori- ja autotarinoista, suihkepullon ja saksien ihmettelystä, maanittelusta ja lahjonnasta, siitä on parturireissu tehty. Lopulta hiukset saatiin leikattua, vaikkei asiakas suostunutkaan istumaan autonmuotoiseen parturintuoliin, ja lopputuloksena oli äidin toivoma sivuilta lyhyt, päältä pitkä malli. 

Kesällä ilmeisesti uudestaan. Ainakin poika R lupasi parturille tulla seuraavan kerran käyttämään, millainen oikein on Autojen Klainari.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Lauantaiaamu.



We just love saturday mornings.
(Olisinpa itsekin yhtä kuvauksellinen kello seitsemän viisitoista!)

sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

perjantai 4. huhtikuuta 2014

Viikko 14.



Tällä viikolla olen...

...kärsinyt kellojen siirtämisestä. Etenkin aamuisin.
...soittanut Skypellä Vantaalle, Ruotsiin ja Meksikoon (sanoinko jo, että meidän ystävät asuvat nykyään aika kaukana?)
...polttanut käteni suoristusraudalla ja valinnut siksi päivän kampaukseksi hätäponnarin.
...viettänyt kokonaisen iltapäivän itsekseni poika R:n kyläillessä päiväkotikaverinsa luona ja käyttänyt oman aikani villisti pyykinpesuun ja siivoukseen.
...myöhästynyt neljänä aamuna bussista siksi, että enpääseylössängystä-kriisiä on seurannut enlöydämitäänpäällepantavaa-kriisi.
...varannut pojalleni ensimmäistä kertaa parturiajan.
...saanut ihanan yllätysviestin ystävältä ja saamassa sen seurauksena kaksi yllätysvierasta kaupunkiin viikonlopuksi.
...kärsinyt selkävaivoista ja ikäkriisistä, mutta kuullut toisaalta taas kerran, että "Siis joko sä olet valmistunut?"
...maistanut ensimmäistä kertaa elämässäni ylähyllyn viiniä (tästä kiitos työkaverille). 
...käynyt kahdesti juoksemassa (tästä kiitos naapurissa asuvalle lenkkikaverille).
...saanut kuulla kolmivuotiaalta neidiltä, että "sun hiukset on ihan hassunnäköiset".


...varannut vihdoinkin lennot kesäksi. Mitäpä veikkaatte, mihin tämä perhe suuntaa kesäkuun alussa?


Kuvat: Pinterest.

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Lastenhuone.



Lastenhuoneen sisustusta pari vuotta sitten miettiessäni päätin, ettei meille ainakaan tule mustavalkoista lastenhuonetta. Kuinka ollakaan, lopulta tuli.

Verhot: Anno
Pääkallotyyny: HM Home
Tähtityyny: Asko
Matto: Anno