Ystävistä ja junamatkailusta.

Pakko myöntää: kun torstai-iltana, huonosti siskonpedissä nukutun yön ja kiireisen päivän jälkeen, ajoimme mummolasta kohti Jyväskylää, ei ajatus seuraavana aamuna alkavasta uudesta reissusta juuri kiehtonut. Yksi yö tekee kuitenkin ihmeitä: perjantaiaamuna heräsin ilman herätyskelloakin ennen seitsemää, pakkasin edellisenä iltana purkamani laukun ja suuntasin tällä kertaa yksin kohti Kuopiota.

Joko olen ehtinyt mainita (vähintään tuhanteen kertaan), että meidän ennen täällä Jyväskylässä asunut ystäväpiiri on viime vuosina levinnyt lahjakkaasti ympäri Suomea ja osin sitäkin kauemmas? Siksi ollaankin tänä kesänä reissattu Keski-Suomen lisäksi muun muassa Etelä-Savossa, pääkaupunkiseudulla ja nyt Pohjois-Savossa nähden lapsuudenystäviä, sukulaisia ja opiskelukavereita. Tällä kertaa vuorossa olivat opiskelukaverit ja aiheena yhden tulevan morsiamen hemmottelu.

Koska yksi tuleva morsian oli erikseen kieltänyt polttarit ja kaiken siihen liittyvän oheistoiminnan, alkoi päivä perinteisellä morsiamenryöstöllä. Siispä morsian houkuteltiin mukaan makutuomariksi mekko-ostoksille Matkukseen, ihan vaan piipahtamaan. Päälle tarttuivat ensimmäisinä käsiin osuneet vaatteet pyykkinarulta ja pikkuneidille ja isille vilkutettiin heipat ihan vaan tunniksi-pariksi. Oho, väärin. Pikainen shoppailu muuttuikin ihan yllättäen joukoksi ystäviä, kynsihoidoksi, ravintolalounaaksi, terassilasillisiksi ja lopulta – yhden pakollisen säikäytyksen jälkeen –  tyttöjen mökkireissuksi ja päättyi aamuyöstä morsiussaunaan ja uintiin utuisella järvellä. Tarkoitus oli tehdä morsiamen näköinen päivä: nolaamisen sijaan hemmottelua, lentävien strippareiden ja baarikierrosten sijaan kerrankin aikaa yhdessäololle ja juttelulle ja pienen neidin äidille aamu, jona mikään muu kuin helle ei herätä.

Ja kyllä: oli kuuma. Sekä perjantaina Kuopion keskustassa, illemmalla mökillä maalla että erityisesti lauantaina Jyväskylään menevässä junassa, josta onnistuin kuin onnistuikin saamaan paikan siihen junan ainoaan vaunuun, jossa ilmastointi ei toiminut. Ei siis taaskaan junamatkaan ilman vähintään pientä draamaa.

Kuvan kengistä sen verran, että tähän pystyy vain hän, joka on tottunut shoppailemaan Ei mennä tähän kauppaan –slogania viljelevän kolmevuotiaan kanssa: matkalla polttaripaikalle pikainen pyörähdys Dinskossa ja mukaan tarttui peräti kahdet korkkarit syksyksi. Mitä tehokkuutta.

Ne päivät.

Auringon haalistama tukka.
Rantahiekka.
Hidas aamupala.
Järvivesi.
Kolmevuotiaan rusketusrajat.
Mansikat.
Ystävät.
Jäätelö.

 

Ne päivät, jotka pitäisi purkittaa niitä marraskuisia maanantaiaamuja varten, joina loskaa sataa taivaan täydeltä, pieni nenä vuotaa jo toista viikkoa ja päiväkodin naulakolla huomaa, että kurahousut ovat jääneet kotiin.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys

 "Pian he kaikki asuivat omissa huoneissaan suljettujen ovien takana ja varoivat häiritsemästä toisiaan. Valtava talo täyttyi hiljaisuudesta ja kohteliaasta huomioonottamisesta, jossa aukijätetty ovi varmuuden vuoksi työnnettiin hiljaa kiinni, jottei rikottaisi toisen rauhaa. Lopulta jokainen istui vuoteensa reunalla kuuntelemassa toisten varovaisia liikkeitä ja odotti, tulisiko joku käymään. Istuisi vaikka sängyn reunalle ja kysyisi, miten päivä oli mennyt. Mutta kukaan ei koskaan tullut eikä kukaan kysynyt, vaan he kaikki olivat suljettujen, kiinnityönnettyjen ja lukottomien ovien vankeja."

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys (2014)

WSOY, 334 sivua.

Jo parin ensimmäisen sivun jälkeen tiesin lukevani vuoden parasta kirjaa. Siitäkin huolimatta, että vuotta on vielä melkein puolet jäljellä.

Nuorena naiskätilönä, kylän ensimmäisenä, Maria on jo varhain tottunut pärjäämään yksin vaikka mikä olisi, oppinut kovettamaan nahkansa ja unohtamaan vanhempien paarmurskien vähättelyn, miesten arvostelun ja selkänsä takana kuulemansa epäilevät hymähdykset. Vuosien kuluessa hän rakennuttaa itselleen pitäjän hienoimman talon, voittaa kyläläisten arvostuksen, nielee kivut ja katkeruudet ja kasvattaa yksin aviottoman tyttärensä Lahjan. Itsenäisen elämän hinta on kuitenkin kova, ja syvällä sisällään Maria kantaa surua, jonka salaa kaikilta.

Tytär Lahja haluaa elämäänsä kaiken sen, mitä äidin elämästä puuttui: miehen, kodin, kokonaisen perheen - olla niin kuin kaikki muutkin. Aviomies Onni kaipaa kuitenkin jotain ihan muuta, jotain, mitä ei edes ääneen voi sanoa. Sodan jälkeen Onni upottaa tuskansa työhön ja rakentaa perheelleen kulissiksi kylän suurimman talon, jonka harjakattoa korkeammalle kohoaa vain kirkontorni. Silti lopulta sekä Lahja että Onni päätyvät kipuineen epätoivoiseen tekoon.

Suvun vaiettuja haavoja alkaa availla vasta Lahjan pojan Johanneksen vaimo. Vuosikymmenet saman katon alla anoppinsa arvostelua hiljaa kestänyt Kaarina näkee nyt edessään vanhuksen, joka on kovin erilainen kuin se mykkä, kylmä ja tunteeton nainen, jota hän on oppinut vihaamaan. Neljäntienristeys kertoo tarinan neljästä ihmisestä, joiden kohtalot, unelmat ja surut kietoutuvat tiiviisti toisiinsa.

Neljäntienristeyksen tarina kerrotaan neljästä eri näkökulmasta, neljän eri kertojan äänellä. Neljästä kirjan keskeisimmästä henkilöstä ja kertojasta kolme on naisia. Kinnunen onnistuu sukeltamana näiden päiden sisälle uskottavasti, piirtämään heistä jokaisesta kuvan, joka tuntuu kovin todelta. Kun samat muistot kerrotaan eri äänillä, näyttävät ne myös erilaisilta. Vahvan tarinan ja mielenkiintoisten teemojen ohella kirjan parasta antia on sen kieli, joka on välillä leikittelevää ja välillä tarkkaa, mutta joka pitää otteessaan viimeiselle sivulle asti.

"Onni ihmettelee, miten muut osaavat elää niin rauhallisina ja hymyillä. Hän itse istuu öisin vuoteensa reunalla ja antaa käsillensä luvan täristä, kun kukaan ei näe. Öisin hän kirjoittaa kirjeitä, ojentaa paperilla käsiään toisiin kyliin ja kaupunkeihin. Hän etsii yhteyttä johonkuhun toiseen, samanlaiseen kuin hän itse, ja tahtoo kertoa, millaista on kaivata jotakin sellaista, mitä ei saa haluta."

Neljäntienristeys on Tommi Kinnusen esikoisromaani ja alkuvuoden kirjasensaatio Suomessa. Helsingin Sanomien mukaan "Kinnusen romaanin veroisia esikoisteoksia ilmestyy vain pari vuosikymmenessä". Kainuun Sanomat kirjoittaa, kuinka "Tommi Kinnusen romaani antaa elämyksen, joka pysyy pitkään mielessä". Myös arvion "tuleva Finlandia-ehdokas" voi lukea useasta Kinnusen teosta käsittelevästä tekstistä. Jyväskylän kaupunginkirjastossa kirjalle on tällä hetkellä 147 varausta.

Ei mikään ihme. Neljäntienristeys on kirja, joka menee välittömästi ihon alle. Ja siellä myös pysyy.

"Maria otti kiinni kureliivin luista ja väänsi niitä alaspäin kunnes nauhat alkoivat tuskallisen hitaasti irrota ja päästää vartaloa vapauteen. Maria tempoi korsettia yltään ja kiskoi sen pään yli kuin hyönteinen kotelonsa ja heitti sen ojanpenkalle. Hän veti keuhkonsa täyteen. Punnitsi rintojaan kaksin käsin ja hyväili vatsaansa. Oli helppo hengittää. Uusi onni, vielä kerran."

Mansikka-leipäjuustosalaatti.

Koska uunin tai edes hellan käyttö kerrostalokolmiossa näillä helteillä saa aikaan pienoisen saunaefektin, on meillä viime viikot syöty grilliruuan ohella paljon kylmiä salaatteja. Tämä ohjeen nappasin ystävältä muutama viikko sitten.

MANSIKKA-LEIPÄJUUSTOSALAATTI

paketti salaattimixiä

rucolaa

mansikoita

kurkkua

avokadoa

leipäjuustoa

kastikkeeksi tummaa balsamiviinietikkaa

Kolme vuotta, kuukausi ja kaksikymmentäneljä päivää.

 

Viime aikoina lastenvaatehankinnat ovat keskittyneet siihen yhteen ruotsalaiseen ketjumyymälään. Kummitädin rikkinäisen sukan huomatessaan kolmevuotias osasi heti neuvoa:

"Käy Hennesillä, 

se on ihan meidän lähellä ja sieltä saa halvalla."

Syksyvaatteita tilattiin vaihteeksi kuitenkin Mainiolta, jonka nettikaupasta kevään malliston tuotteet, niin kuin tämän vaaleansinisen paidan, sai puoleen hintaan. Plussana nopea toimitus. Tykkään.

Jotain vanhaa, jotain uutta.

Kolmas tyttöjenreissu Tallinnaan vuoden sisällä voisi kuulostaa paljolta, mutta jostain syystä terminaalista ulos kävellessä ei edes tunnu siltä, että olisi ulkomailla - ennemminkin siltä, että olisi tullut johonkin tuttuun läheiseen kaupunkiin, taas kerran piipahtamaan.

Tämänkertaiseen Tallinnan-lomaan kuului jotain uutta ja jotain vanhaa.

Jotain uutta Tallinnassa:

Spa-hotelli: Koska reissun tarkoitus oli juhlistaa kaksia syntymäpäiviä pienellä hemmottelulla ja irtiotolla arjesta, päädyttiin päiväreissun sijaan yöpymään Tallink Spa -hotellissa Tallinnan satamassa. Hotellin allasosasto erilaisine saunoineen ja altaineen oli kyllä nimenomaan rentouttava, ja kylpyläosastolla olisi voinut hyvin viettää koko päivän.

Kalamaja: Talven Tallinnan-reissulta piipahdettiin jo Kalamajan-kaupunginosassa sijaitsevassa Merimuseossa, mutta tällä kertaa lähdettiin koluamaan alueen puutalokatuja ja katselemaan boheemia tunnelmaa ihan varta vasten. Opimme myös, että jos jossain alueen suosituimmista ravintoloista tai kahviloista haluaa illalla syödä, kannattaa tehdä ennakkoon pöytävaraus...

Linnahall: Rähjäinen ja graffitien peittämä kaupunginhalli, jonka tunnelma on kuitenkin jostain syystä ihan käsittämättömän maaginen (mahtaako utuisella merellä olla jotain osaa tässä).

Flunssaisena Tallinnassa: Tämän osan olisin kyllä voinut jättää väliin, mutta minkäs teet: edelleenkin meille kulkeutuu jokainen leikkipuistoa ja päiväkotia piinaava pöpö, joka tarttuu ensin poika R:ään ja siitä yleensä parissa päivässä minuun. Iso peukku tosin Spa-osaston höyrysaunalle, joka toimi loistavana lääkkeenä täysin tukossa olevan nenään.

Jotain vanhaa Tallinnassa:

Suomalaisturistit: Sankoin joukoin ja joka paikassa. Englantia puhuessamme tunsimme itsemme välillä varsinaisiksi outolinnuksi tai hifistelijöiksi.

Vanhakaupunki: Jokaisen Tallinnan-reissun vakiokohde, jossa on pakko käydä vähintään kääntymässä. Tällä kertaa päädyimme syömään yhdelle Raekoja Platsin monista terasseista.

Ostokset: Vaikkei välttämättä lähtisikään varsinaiselle shoppailureissulle, tulee yleensä kierrettyä ainakin ne vaatekaupat, joita ei Suomesta löydy.

Ja mikä parasta: vain kahden tunnin laivamatkan päässä Helsingistä.

Mary Higgins Clark: Kuin kaksi marjaa

"Kate näki toisinaan unta siitä illasta, vaikkei se unta ollutkaan vaan todellinen muisto. Hän oli kolmevuotias ja makoili sängyllä katsellen äitinsä pukeutumista. Äiti oli kuin prinsessa. Hänellä oli upea punainen iltapuku ja ne punaiset satiinikorkokengät, joita Kate mielellään sovitteli. Isä tuli huoneeseen, otti Katen syliinsä, ja he tanssahtelivat kolmestaan äidin kanssa parvekkeelle, vaikka ulkona oli alkanut sataa lunta.
   Kate muisti anelleensa isää tuudittamaan hänet uneen.

   Uinu, uinu, lapsonen,
   isä lähtee metsälle
   noutaa pilvenhattaran
   johon kietoo lapsosen.

Kate ei enää koskaan kuullut isänsä laulavan lempilauluaan, sillä seuraavana yönä äiti kuoli."

Mary Higgins Clark: Kuin kaksi marjaa (Daddy's Gone A Hunting, 2013)

Tammi, 328 sivua.

Mary Higgins Clarken uusimman kirjan keskiössä on kaksi sisarusta, Hannah ja Kate. Nyt Kate kuitenkin makaa koomassa sairaalassa jouduttuaan outoon räjähdykseen isänsä antiikkijäljitelmiä valmistavalla huonekalutehtaalla. Mitä Kate oikein teki tehtaalla aamuyöllä? Ja mitä syytä hänellä oli olla siellä tehtaalta potkut saaneen työntekijän Gusin kanssa, joka sai surmansa räjähdyksessä?

Kun tehtaan rauniota sitten aletaan purkaa, paljastuu jotain vielä järkyttävämpää: asfaltin alta löytyy nuoren naisen luuranko.

Tapahtumien edetessä alkaa näyttää siltä, että yhdellä jos toisella kirjan henkilöistä on menneisyydessään salaisuus, joka ei saa tulla päivänvaloon - ja jota he varjellakseen he ovat valmiita myös tappamaan.

Mary Higgins Clarkeen tarttuessa saa yleensä, mitä tilaa: koukuttavan murhamysteerin, mahdollisuuden toimia itse salapoliisina sekä pakollisen annoksen romantiikkaa. Aiempien Higgins Clarkien tapaan myös Kuin kaksi marjaa koostuu lyhyistä luvuista, useista sivujuonista ja isosta joukosta mielenkiintoisia henkilöitä, joista lukija saa tietää lisää juonen edetessä. Ratkaisu jätetään jälleen lukijalle. Suuren Kirjallisuuden ja mieleenpainuvien lainausten sijaan Higgins Clarken kirjat tarjoavat viihdettä, jonka voi napata mukaan rannalle ja jonka juonessa pysyy mukana, vaikka samalla suunnittelisikin ensi viikon ruokalistaa.

Uran alun bestsellereiden ohella Mary Higgins Clark on ollut parhaimmillaan vuosituhannen vaihteessa, jolloin laadukkaita, toinen toistaan koukuttavampia dekkareita ilmestyi kirja per vuosi -tahtiin. Viime vuosina kirjojen taso on välillä heilahdellut paljonkin, mutta se 87-vuotiaalle kirjailijalle sallittakoon. Silti uuden Mary Higgins Clarken ilmestyminen on aina jonkinlainen tapaus, ja koko tuotannon läpi kahlanneille tuore kirja on aina pakollinen hankinta. Kuin kaksi marjaa on lisäksi kahden heikomman dekkarin jälkeen taas vähän vähemmän harlekiinia ja vähän enemmän vanhaa tuttua Higgins Clarkea, ja lopputulos on ihan kelpo kesädekkari.

Tietystä ennalta arvattavuudesta tosin kirjailijaa pitää edelleen kritisoida; jokaisessa kirjassa kun tuntuu aina olevan vähintään yksi fiksu, kaunis ja urallaan menestynyt - mutta jostain mystisestä syystä sinkku - kolmikymppinen naispäähenkilö, jonka elämään aina, kuin sattumalta, nyt astuu Se oikea. Kun oikein tarkkaan kuuntelee, voi jo kuulla hääkellojen vaimean kuminan...

Omat Mary Higgins Clark -suosikkini ja hyviä vaihtoehtoja kesädekkareiksi:

Huuto yössä (1982)

Kauhu kiertää kaupunkia (1992)

Kuulut minulle (1998)

Kuolema kutsuu tanssiin (1991)

Kuu paista haudallesi (1996)

Yö kuuluu minulle (2004)

Helle kuulemma jatkuu vielä, nahkahousu sanoi teeveessä.

Tällä viikolla ollaan oltu ihan lomalla: helteet, miehen lomaviikko ja tyhjä kalenteri ovat meillä tarkoittaneet sitä, että olen ehtinyt aika paljon kaikkea muuta kuin blogihommia. Muun muassa tätä:

Ostanut kirppikseltä pussillisen jääkaappirunoutta ja addiktoitunut siihen lievästi.

Yrittänyt vähentää iltaherkuttelua (välillä siinä onnistuen).
Aloittanut (vastentahtoisesti) kuluneen vuoden valokuvien lajittelun.

Vastannut miljoonaan miksi-kysymykseen.

Viettänyt jalkapallottomat illat True Bloodin kuudennen tuotantokauden parissa ja päätynyt siihen, että se on selkeästi parempi kuin viides.

Kahlannut läpi dekkaripinoani ja lukenut loppuun kesän parhaan kirjan, Tommi Kinnusen Neljäntienristeyksen.

Pukeutunut kuviolliseen paitaan. Siis minä. Joka käytän aina vain yksivärisiä vaatteita.
Viettänyt grilli-iltaa ihanan ystäväperheen kanssa.

Ottanut osaa Jyväskylän Kesään maalaamalla katuun.

Maistanut Marabou-jäätelöä.
Juhlinut neljättä hääpäivää.
Nähnyt Happoradon livenä.
Selvittänyt, millainen on Figaro Wine Bistron Tapastorstai.
Kärsinyt pitkin viikkoa yhdistelmästä kuivat silmät ja kirkas aurinko.
Kriiseillyt blogini kanssa ja hukannut välillä inspiraationi ihan kokonaan.

Nähnyt ystäviä sekä sattumalta että sovitusti ja ihan joka päivä.

Ostanut Lidlistä järjettömän hyvää fetaa.

Päättänyt muutaman muun (sadan) jyväskyläläisen tavoin, että vihdoinkin on tarpeeksi hyvät kelit lähteä mökkeilemään Lehtisaareen.

Ensi viikon alkajaisiksi hyppään taas junaan. Ja tällä kertaa ihan yksin, ilman yhtään miksi-kysymystä. Suuntana on ihan aluksi Helsinki, mutta sen jälkeen ohjelmaan kuuluu ainakin kaksi Suomenlahden ylitystä, kaksien syntymäpäivien juhlistamista, kylpylähotellin spa-osasto, kolme aamua, joina kukaan ei herätä kello seitsemän, maailmanparannusta siskon kanssa ja varmasti useampi lasillinen sitä viiniä siinä ohessa. Muutaman päivän hiljaiselon jälkeen siis oletettavasti luvassa jälleen matkakuvia!

Lastenhuone.

Jos olohuoneessa onkin kohta vuoden ajan ollut toisella seinällä vanha tapetti
ja toisella uusi, niin lastenhuoneen ilme sentään uudistuu pikkuisen aina tasaisin väliajoin.
Viimeisin lisä on uusi kattolamppu, jonka kyllä ostin Clas Ohlsoninilta jo loppukeväästä.

Loma on ihmeellinen asia: muutaman vapaapäivän jälkeen sähkötöitä karttava humanistimieskin hakee häkkivarastosta tikkaat ja ryhtyy asennushommiin. Samalla käteen osui myös pora;
pienemmät taulut saivat uuden ilmeen Harjun Paperin korteista.

Viikonloppu.

Jos alkuviikosta toivoin lomaa ilman sen kummempia suunnitelmia, nimenomaan spontaania hengailua ja yleistä löysäilyä, niin kulunut viikko on ollut kaikkea muuta: viimeisen kuuden päivän aikana olemme reissanneet välillä Hankasalmi-Äänekoski-Jyväskylä-Tampere-Jyväskylä-Mikkeli-Jyväskylä. Mutta siinä missä tylsistyminen ehkä on tällä viikolla jäänyt väliin, niin kavereita on kyllä nähty senkin edestä.

Lauantaina auton nokka näytti kohti Mikkeliä, ystäväpariskuntaan, vauvaa ja uutta taloa. Tarkoitus oli käydä vain päiväseltään piipahtamassa ja ajaa kotiin illan ensimmäiselle futispelille, mutta ystävien  vanhempien saunamökki omassa rannassa, grillikota ja aurinkoinen ilta yhdistettynä hyvään seuraan johti lopulta siihen, että ajeltiin Jyväskylään yötä myöten.

Näitä kesän parhaita hetkiä, jotka pitää säilöä johonkin syksyn työarkea varten: kiireetön oleilu ystävien kanssa, 50-luvun puusaunan tuoksu, raikas järvivesi sekä makkaran paisto hiukset kotoisasti sekaisin samalla, kun illan jalkapallopeli kuuluu nuotiopaikalle kannetusta matkaradiosta. Ihana loma.

Tiina Raevaara: Laukaisu

"Joku saattaisi ihmetellä, miksi tällaiset asiat kiinnostavat minua. Mutta kaikkiahan ne kiinnostavat. Ne kauhistuttavat, pelottavat, inhottavat, mutta samaan aikaan ovat äärettömän kiehtovia. Miten on mahdollista, että suojeleva rakkaus muuttuu tuhoavaksi voimaksi ja hellyys väkivalaksi? Ja kuinka mitättömistä hetkistä on lopulta kyse: Kuinka vähän aikaa, sekunnin murto-osia, tarvitaan siihen, että teosta on tullut peruuttamaton. Kuinka vähän aikaa yksi laukaus viekään."

Tiina Raevaara: Laukaisu (2014)

Paasilinna, 119 sivua.

Pauliinalla on rintamamiestalo, mies, esikouluikäiset kaksostytöt ja oma piha. Silti heillä kaikki on erilaista. Vaatteet lojuvat kasoina pitkin lattioita, pihan puut ovat harmaampia kuin naapurissa, mies makaa hämärässä, tunkkaisessa makuuhuoneessa päivästä toiseen, keittiö on kodin surullisin paikka. Edes lapset eivät ole sellaisia, kuin Pauliina aikoinaan kuvitteli: likaisia, meluisia, hankalia - eivätkä näytä kauniilta edes nukkuessaan. Ja yksikin yskäisy väärässä paikassa saattoi räjäyttää miehen vihan valloilleen.

Yhtenä loppusyksyn päivänä Pauliina päättää, että elämän on muututtava.

Laukaisun päähenkilö on perheenäiti Pauliina, jonka viimeisen päivän tapahtumia lukija pääsee kulkemaan päähenkilön matkassa. Jo ensi sivuilta on selvää, että matka kulkee lopulta kohti aseen piippua. Silti kirjan voi lukea kahdella tapaa, ja asetta voi lopussa päätyä pitelemään kumpi tahansa. Naiset tappavat vihasta ja kyllästymisestä, miehet mustasukkaisuudesta. Kirjan tulkinnassa - ja etenkin surmaajan mielenliikkeitä pohdittaessa - keskeistä osaa näyttelee John Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä, jota Pauliina lukee pääsykokeita varten ja johon myös viitataan tekstissä toistuvasti.

Laukaisu on vahvatunnelmainen kirja, jonka synkkä aihe samalla sekä etoo että pakottaa lukemaan eteenpäin. Kirjan perheen lisäksi perhesurmia pohditaan myös yleisellä tasolla: miksi joku haluaisi tuhota omat lapsensa? Kaikessa ahdistavuudessaankin Laukaus on hyvä, mielenkiintoinen ja lukemisen arvoinen kirja.

"Hän ajatteli muiden elämää: kuinka muiden elämä oli täynnä valaistuja ja lämpimiä huoneita, puhtaita vaatekaappiin aseteltuja vaatteita, pieniä asioita, kuten liinavaatekaappiin jätettäviä laventelipussukoita, kahvia, jonka seassa oli kardemummaa, ilotulitusraketteja, joita ihmiset ostivat uudeksi vuodeksi. 

    Hän ajatteli ilotulitusraketteja vielä toisenkin askelen ajan. Ilotulitusraketeissa tiivistyi niin moni asia. Oli perheitä, joissa sellaisia ostettiin, koska haluttiin nähdä raketin leimahduksen heijastuvan lasten silmistä."

Pikainen silmäys yöpöydällä odottavaan kirjapinoon kertoo muuten, että lukulistalla on tällä hetkellä vielä toinenkin perhesurmakirja, yksi dekkari sekä yksi murhamysteeri. Ei siis mitään kaikista hilpeintä kesälukemista. Jos jollain siis on suositella jotain oikeasti kevyttä - mutta lukemisen arvoista - kesälukemista, niin vinkkejä otetaan mielellään vastaan!

Kymmenen euron kaupunkiloma.

Voisi luulla, että olisin saanut junamatkailusta tarpeekseni ainakin hetkeksi: Viime reissulta saimme vesirokon. Sitä edellisellä matkalla ostin ensin epähuomiossa tuplalipun ja junan hyydyttyä päädyin lopulta köröttelemään takaisin Jyväskylään ahtaalla kiskobussilla - ja aikataulusta reilusti myöhässä. Silti: kun eteen osui supertarjous, alkoi junamatkailu taas kummasti houkutella. Keskiviikkona siis vietettiin ystävien kanssa melko spontaania (ja aika sateista) Tampere-päivää - ihan jo siitä syystä, että meno-paluulipulle tuli hintaa 10 euroa henkilöä kohden. Ja lapset tietenkin ilmaiseksi.

Koska seurueeseen kuului yksi kolmevuotias ja yksi melkein viisivuotias, oli reissun itseoikeutettu ykköskohde Pikku Kakkosen puisto Koskipuistossa. Puistoa on kunnostettu ja uusittu viime syksynä, joten kaikki on uutta ja toimivaa - ja alueelta löytyy lyhyesti sanottuna kaikkea. Meidän reissua haittasi ainoastaan Suomen kesäsää, mutta leikkimisen ohella tuli testattua, että esimerkiksi puiston junanvaunuun mahtuu hyvin aikuinenkin pitelemään sadetta. Onneksi muutaman kadunkulman päästä löytyi myös aika herttainen Vohvelikahvila, jossa tihkusateessa kylmettyneitä sormia saattoi lämmitellä kahvikupin ja vadelmahillovohvelin ääressä. Listalta löytyi muuten myös suolaisia vohveleita, ja tomaatti-vuohenjuustovohveli jäi kaihertamaan mieltä sen verran pahasti, että se on käytävä seuraavalla Tampereen-reissulla testaamassa.

Kesävaatteiden sijaan alennuksista tarttui mukaan uusi neule. Siis heinäkuussa. Näillä säillä kun sandaalien ja mekkojen ostelu ei paljon jaksa innostaa. Kaukaa viisaana ja viime vuodesta oppineena en ostellut kesävaatteita varastoon edes ennen kesää, joten viime kuukaudet olen oikeasti toteuttanut Vähempikin riittää -haastetta.

Jos muuten jotain Jyväskylään kaipaan, niin ehdottomasti Tigeria. Mistä muualta saa yhtä makean työkassin kahdella eurolla, kysynpä vaan?