sunnuntai 31. elokuuta 2014

#kutsumua


Ajattelin ensin, ettei #kutsumua -kampanja ole minua varten. Vaikka kiusaamisen ja kiusaamisen hiljaisen hyväksynnän vastustaminen ovatkin tärkeitä asioita, tuntui kampanja jollain tavalla kaukaiselta. En ole enää ollut lukiolainen yli vuosikymmeneen, koululainen vielä pidempään aikaan, enkä koskaan ole kokenut nimittelyä pahempaa kiusaamista.

Sitten vein poikani taas lauantaina leikkipuistoon.

Keinuille saimme yllättäen seuraksi poika R:n uuden päiväkotikaverin, tomeran viisivuotiaan tytön. Uuteen isojen ryhmään siirtymistä stressanneena tuntui mukavalta, että kolmevuotias oli saanut kaverin, jonka kanssa saattoi puistossakin leikkiä. Tai niin luulin. Poika R:n juostua muutaman metrin päähän tyttö totesi siskolleen, yhtään välittämättä siitä, että edelleen istuin neitien vieressä: "Onneksi toi ei tullut mukaan keinumaan. Se on tyhmä ja pilaa aina kaikki leikit". Sanomisiensa ohella neiti viisiveestä tuntui olevan myös ihan ok työntää seuraavassa hetkessä poika R pois keinusta ja kiivetä itse siihen kiikkumaan.

Toisen lasten komentamista pohdin jo muutama kuukausi sitten tässä. Edelleenkään lasten, oman tai vieraiden, julkinen ojentaminen ja huonoon käytökseen puuttuminen ei minusta ole mitenkään vaivalloista, noloa tai ongelma muutenkaan. Siispä tyttö sai kuulla, mitä mieltä olen toisten tönimisestä, tavaroiden viemisestä toisilta, toisten haukkumisesta sekä pienempien huomioimisesta. Mitä toisille saa tehdä ja mitä ei. Miten ketään ei ikinä sanota tyhmäksi, ei päin naamaa eikä selän takana.

Monelle kiusaamiseen puuttuminen on ilmeisesti kuitenkin vaikeaa: koko leikkipuistoepisodin ajan tytön isä nimittäin istui läheisellä penkillä uppoutuneena lukemaan ilmeisen kiinnostavaa aikakauslehteä.

Hikarin lisäksi olisin voinut kirjoittaa omaan lappuuni nipottaja. Siitäkin huolimatta pidän itseäni ennemminkin rohkeana. Isän piilotellessa lehtensä takana vihelsin minä nimittäin poikki edes yhden kiusaamistilanteen.


Pienelläkin nimittelyllä voi olla kauaskantoiset seuraukset: vasta viime vuosina olen oppinut olemaan häpeämättä laudaturin papereitani.

perjantai 29. elokuuta 2014

Säälittävä syksy.



Viime päivinä olen tarttunut kameraan yhä harvemmin: ikuistamatta ovat jääneet niin sohvalle nukahtanut kolmevuotias, ikkunaan hakkaava sade kuin sekin iltapäivä, jona päiväkodista kotiutuva poika hyppi sarjakuvakumppareillaan jokaiseen matkalla olevaan vesilätäkköön. Yksi syy on toki tämä sade, jota on tullut ihan joka ikisenä päivänä, välillä kaatamalla ja välillä tihuuttaen sekä se, että pitkät työpäivät ja kasaantuvat hommat tuntuvat nyt imevän ihan kaiken energian. Ja jottei siinä vielä olisi riittämiin, niin alkuviikosta meille rantautui syksyn ensimmäinen flunssa.

Kaksivuotisen päiväkotiuran aikana on tullut selväksi, että meidän kantamme muksusta toiseen kiertäviin tauteihin on selkeästi you name it, we got it. Tällä kertaa ensimmäiseen pöpöön riitti kaksi hoitoviikkoa, minkä jälkeen flunssa kellisti ensin kolmevuotiaan, sitten minut ja lopulta myös isin. Oli taas yskittyjä öitä, valkosipulilla ja hunajalla terästettyä kamomillateetä, migreenikiukkua sekä Kaapo-maratooneja ihan vaan siitä syystä, että edes hetken aikaa tuo nuorinkin sairastupalainen malttaisi oikeasti levätä.

Jos kolmevuotiaan flunssaa ei juuri vauhdista huomaa, niin kolmikymppisen kanssa on kyllä ihan toisin. Voi sitä valituksen ja kiukunpuuskien määrää, jota etenkin isi on tällä viikolla saanut kestää. Perjantai-iltapäivänä oli pakko huokaista helpotuksesta: ilman suklaata ja Sinkkuelämää tästä viikosta ei takuulla olisi selvitty näin vähin vahingoin.


Tätä(kin) se siis taas on, arki. Ensi viikolla vielä astetta arjempaa, sillä perheen pää (ja ennen kaikkea järjen ääni) suuntaa koko viikoksi työmatkalle Wieniin.


Joko sanoin, että tuntuu, kuin kesästä olisi jo ikuisuus? (Etenkin, kun ensimmäinen pikkujoulukutsukin kolahti sähköpostilaatikkoon keskiviikkona.)

keskiviikko 27. elokuuta 2014

Ota. Lue. Anna kiertää.


Viime aikojen uusia kokemuksia: muutama viikko sitten kuljetin meille ensimmäisen bookcrossing-kirjani.

Bookcrossing on eräänlainen maailmanlaajuinen kirjakerho tai lukupiiri kaikille kirjoista kiinnostuneille. Keskeistä on ajatus siitä, ettei kirjan paikka ole pölyttymässä lukemattomana kirjahyllyssä vaan kierrossa, mahdollisimman monen luettavissa. Että on parempi laittaa kirja eteenpäin seuraavalle, tuntemattomallekin, kuin ostaa, lukea se - hyvällä tuurilla - kerran ja sitten unohtaa.

Periaatteessa bookcrossingissa kirjan voi jättää löydettäväksi mihin tahansa julkiseen paikkaan: paikallisbussiin, metroon, kahvilaan, ostoskeskukseen, elokuvateatteriin tai vaikka puistonpenkille (ei ehkä toimi Suomessa ainakaan näin syksyisin). Lista virallisista bookcrossing-vapautuspaikoista ja niihin jätetyistä kirjoista löytyy kuitenkin netistä, joten ihan umpimähkään luettavaa ei tarvitse etsiä; Jyväskylässä bookcrossing-kirjoihin voi törmätä esimerkiksi Ilokivessä tai Toivolan Wanhan Pihan kellarikahvilassa. Varmin tapa on kuitenkin edelleen suunnata kirjastoon, sillä Jyväskylän kaupungin pääkirjaston aulassa on oma bookcrossing-hyllynsä, josta mielenkiintoisen kirjan voi napata mukaan tai jonne vaihtoehtoisesti voi viedä sen omaan kirjahyllyyn pölyttymään jääneen niteen. Bookcrossing-kirjan tunnistaa helposti kannessa olevasta tarrasta, ja kannen sisäosasta löytyy useimmiten lisätietoa aiheesta ja internetosoite, jossa kirjan liikkeistä ja sen herättämistä ajatuksista voi halutessaan käydä kertomassa.

Syksyn sateita ja pimeneviä iltoja onkin tarkoitus fiilistellä Kauhujen kirjan parissa.


Onko Bookcrossing muille tuttua vai ihan uusi juttu? 
(Vai joko olen saavuttanut nörtteydessäni täysin uuden tason?)

sunnuntai 24. elokuuta 2014

Viikonloppu.


Perjantai-iltana päätin, että koko viikonloppuna en laittaudu tai poistu Yläkaupungista. Onneksi ei tarvitsekaan, sillä täältä löytyy kaikki tarvittava: lähipuisto ja sieltä yleensä aina vähintään pari tuttua lähiöperhettä seuraksi, kirjasto, kaupungin ihanin kauppa Harjun Paperi sekä Kahvila Muisto ja sen tomaatti-vuohenjuustopiirakka. Puhumattakaan siitä, että sushin valmistus onnistuu sutjakasti lähikaupasta napatulla Blue Dragon Sushi Meal Kitillä.

perjantai 22. elokuuta 2014

Viisi blogia.



Viime viikkoina olen alkanut tosissani miettiä ajankäyttöäni sekä sitä, miten suuri osa  siitä kuluukaan läppärin tai puhelimen ääressä. Voisin sanoa, että Minun arkeni on jonkun lapsuus, mutta sen lisäksi aika on arvokasta minulle itsellenikin. Vaikken teekään blogihommia -  tai ylipäätään edes töitä - poika R:n ollessa hereillä, tuntuu media kaikissa muodoissaan haukkaavan arjesta liian ison osan - monesti huomaan kyllä olevani paikalla mutten läsnä. Vaikka aika koneella ei olisikaan pois lapselta, on se kuitenkin pois liikunnasta, lukemisesta, rentoutumisesta, mieheltä - ja minulta itseltänikin.

Siispä viime aikoina olen karsinut. Lukulistalta ovat saaneet lähteä blogit, joista en oikeasti koe enää saavani mitään itselleni, joista olen kasvanut yli tai jotka ovat kasvaneet minun ylitseni. Lisäksi olen hylännyt blogit, joita luen vain tavan vuoksi tai joiden kirjoittajien kanssa en enää tunne jakavani samaa ajatusmaailmaa. Puhumattakaan blogeista, jotka ehkä tarjoavat taidokkaita kuvia uutuuslastenvaatteista tai olohuoneen uudesta sisustuksesta, mutta eivät juurikaan herätä ajatuksia ja blogit, joiden viehätys on rehellisesti sanottuna ollut ainoastaan niiden ärsyttävyydessä.

Samalla Tässä kaupungissa tuulee aina on ehkä päivittynyt välillä vähän harvemmin. Muutamana iltana olen jopa pitänyt läppärin kokonaan kiinni ja katsellut Sinkkuelämää-uusintoja. 

Muutamien ystävien ja kavereiden blogien lisäksi lukulistalle jäivät kuitenkin edelleen ne mielenkiintoisimmat. Näitä viittä olen seurannut jo pitkään (klik, klik):


Blogi, jota olen seurannut säännöllisen epäsäännöllisesti jo useamman vuoden ja joka on viime viikkoina herännyt ihan uudelleen henkiin. Suloinen sekoitus perhearkea, lifestyleä ja kaupunkielämää ja vähän enemmän realismia lahjapaperiin käärittyjen hetkien sijaan.


Lähiömutsi
Kohta nelihenkinen henkeen ja vereen kaupunkilaisperhe, jonka äidin odotusta, perhearjen haasteita ja iloja sekä pohdintoja elämästä ja äitiydestä blogissa pääsee seuraamaan. Ekoilua ja lastenvaatehifistelyä sulassa sovussa maustettuna hyppysellisellä kaupunkikulttuuria. Arjen kuulumisten lisäksi paljon informaatiota ja vertaistukea parhaimmillaan.


Tämän hetken kirjablogisuosikkini, josta on mukava nappailla lukuvinkkejä ja jossa voi lukea myös muiden ajatuksia kirjoista.


Lapsiperheen arkea, mutta myös yhä enemmän musiikkia, vaatteita, ruokaa ja fiilistelyä. Elämänmakuinen ja virkistävän aito blogi, jonka takaa löytyvät äiti ja kolmevuotias poika.


Yksi harvoista sisustusblogeista, joita jaksan seurata aktiivisesti. Elämää iki-ihanassa Hunajassa, kivoja inspiraatiokuvia ja toimivia ideoita. Sisustusaiheiden ohella kolmihenkisen perheen elämää, ajatuksia esimerkiksi lastentarhanopettajan työstä, iloja ja suruja ja tunnelmallisia valokuvia



Mitkä ovat teidän suosikkiblogejanne?



Kuvat blogien bannereista tai omiani.

tiistai 19. elokuuta 2014

Onni.




Onni on uusi lehtiteline. Etenkin, jos malliston nimi on Onni. Laskutkin näyttävät tässä 
heti paremmilta.

Myös Muovo for Housen ajatus Happiness is a perfect mixture of order and chaos sopii meille paremmin kuin hyvin: lehtitelineen takaa kun näkyy edelleen se olohuoneen tapetti, joka huoneen toiselle puolelle uusittiin jo reilu vuosi sitten, mutta jota ei tälle puolelle huonetta saatu tänä(kään) kesänä vaihdettua.

sunnuntai 17. elokuuta 2014

Viikon varrelta.



Niin siinä vain kävi: arki imaisi mukaansa. Reilun viikon jälkeen mielessä pyörii vain päiväkotirepun pakkaaminen, uusien kurahousujen ostaminen (apua, missä välissä?), vastattavat työsähköpostit, kurssisuunnitelmat ja viikon ruokalista. Elokuun alun biitsipäivistä tuntuu olevan jo kuukausia - puhumattakaan kesäkuun Rooman-matkasta, josta tuntuu olevan vähintään vuosi.

Loppuviikosta oli siitäkin huolimatta kiva vaihtaa päälle vaihteeksi neule ja fiilistellä kirpeää syysaamua, uutta kynttilälyhtyäni ja tuulessa pöllyäviä lehtiä. Oma viehätyksensä on myös olla ainoa asiakas kello seitsemän aamubussissa; muutaman viikon päästä ollaan jo varmasti päästy kuskin kanssa small talk -tasolle.

perjantai 15. elokuuta 2014

Gillian Flynn: Dark Places

"I have a meanness inside me, real as an organ. Slit me at my belly and it might slide out, meaty and dark, drop on the floor so you could stomp on it. It's the Day blood. Something's wrong with it. I was never a good little girl and I got worse after the murders."


Gillian Flynn: Dark places (2009, suomennettu nimellä Paha Paikka, 2014)
Crown, 542 sivua.


Tammikuussa 1985, kaksikymmentäviisi vuotta sitten, seitsemänvuotias Libby Day menetti äitinsä ja kaksi siskoaan äärimmäisen brutaalissa, jopa ritualistisessa veriteossa. Vain Libby selvisi – ja todisti oikeudessa teini-ikäistä isoveljeään Beniä vastaan, joka tuomittiin murhasta elinkautiseen.

Siitä eteenpäin Libby on elellyt tyhjäntoimittajana yhteiskunnan ja lahjoitusten avulla, muuttaen yhden sukulaisen luota toisen luo, varastellen ja terrorisoiden häntä auttaneita ihmisiä. Välillä Libby on vajonnut viikoiksi masennukseen ja itseinhoon ja välillä maannut sängynpohjalla silkkaa laiskuuttaan tai – siltä vaikuttaa – ilkeyttään ja yrittänyt vielä rahastaa perheensä murhalla flopiksi osoittautuneella self-help-oppaallaan Brand New Day. No, sanalla sanottuna Libby on kirjan alussa epämiellyttävä, saamaton ja kieroutunut tyyppi, josta ei tunnu löytyvän mitään samaistumispintaa.

"I was not a lovable child, and I'd grown into a deeply unlovable adult. Draw a picture of my soul, and it'd be a scribble with fangs."

Nyt Libbyn rahat ovat kuitenkin auttamatta loppu, mutta kuin taikaiskusta paikalle lennähtää pahamaineinen salaseura Kill Club, klubi eri tavoin häiriintyneille ihmisille, joiden pakkomielle ovat ne kaikista raaimmat väkivaltarikokset. Hyötyäkseen vielä kerran perheensä tragediasta Libby ryhtyy seuran palkkaamana keräämään uutta todistusaineistoa tapauksesta – ja päätyy samalla kyseenalaistamaan veljensä syyllisyyden.

"No. I saw what I saw that night, I thought, my forever-mantra. Even though that wasn't true. The truth was I didn't see anything. OK? Fine. I technically saw nothing. I only heard. I only heard because I was hiding in a closet while my family died because I was a worthless little coward."

Dark Places kulkee kahdessa ajassa: nykyhetken minäkertojana on Libby ja tammikuun 1985 tapahtumia päästään kurkkimaan Libbyn äidin ja veljen näkökulmista. Ajan ja näkökulman vaihtelu koukuttaa kummasti, ja pala palata lukijalle selviää, ettei kaikki olekaan sitä, miltä ensin näytti.

Kun Mary Higgins Clarken uusin tuotanto on vajonnut lähelle harlekiinitasoa ja Camilla Läckbergin tuoreinta Fjällbacka-dekkaria saa odotella vielä ainakin loppuvuoteen, on Gillian Flynn kovaa vauhtia nousemassa suosikkidekkaristikseni. Aiemmin ahmimani Kiltin tytön tavoin myös Dark Places kiehtoo pikimustalla tarinallaan, häiriintyneillä henkilöhahmoillaan ja yllättävillä juonenkäänteillään. Molemmille kirjoille ominaista on lisäksi tietty musta huumori, ironia ja sarkasmi, jotka paistavat niin dialogista kuin itse tekstistäkin ja tekevät pinnalta kevyestä dekkarista heti jollain tavalla älykkäämmän. Jollain nyrjähtäneellä tavalla Gillian Flynn osaa tehdä makaaberista uskottavaa ja synkästä kiehtovaa.

Jos englanniksi lukeminen ei juuri nyt houkuta eikä jonottaminen kirjaston varausjonossa pelota, pääsee Gillian Flynniä lukemaan myös suomeksi: Dark Places ilmestyi alkukesästä suomennettuna nimellä Paha paikka.

keskiviikko 13. elokuuta 2014

Back to school.


On uusi työlaukku kirjoille ja papereille Beyondista, uudet korkkarit ja uusi bussikortti mutta vanha mp3-soitin vanhoine musiikkeineen. Muutama uusi työkaveri ja kasa vanhoja - niitä ihan mahtavia. Vanha työpaikka, mutta muutamia extrakivoja uusia haasteita. Tää olis valmis töihin.

Kuten moni muukin on kirjoittanut, myös minulle uusi vuosi ja uusi aika alkaa aina syksystä. Silloin aloitetaan taas koulu ja uusi luokka, lopetetaan kesätyöt ja pohditaan syksyn kurssitarjotinta, palataan pisamaisina takaisin opiskelukaupunkiin ja nähdään taas vanhat ystävät pitkän tauon jälkeen. Ostetaan uusi penaali, käydään kampaajalla värjäämässä haalistuneet kesähiukset ja innostutaan syksyn neulemuodista. Ilmoittaudutaan kansalaisopiston kursseille. Päätetään taas alkaa kuntoilla aktiivisesti, jopa minä.


Töihin palannut kaveri päivitti toissa viikolla Facebookiin varsin osuvasti:

"Hyvästelen haikein mielin kesärakkauttani Kaunista Jouteliaisuutta ja valmistaudun tapaamaan jälleen Arjen, jota jo ensi viikolla huomaan taas rakastavani. Tähän väliin mahtuu aina pieni pala luopumisen tuskaa."

Kaikesta uudesta kivasta huolimatta täälläkin eletään tällä hetkellä vielä sitä luopumisen tuskaa. Mutta tästä se taas lähtee. Arki.

sunnuntai 10. elokuuta 2014

Kesän viimeinen viikonloppu.


Kesäloman viimeisenä viikonloppuna otettiin auto alle ja suunnaksi ystävän häät Savossa. Viimeisen neljän vuoden ajan kaveriporukasta joku on aina ollut tukevasti raskaana, kohta synnyttämässä tai juuri synnyttänyt, joten se, että tällä kertaa kokoon saatiin viisi kuudesta (eli kaikki jotka eivät sillä hetkellä olleet synnytysosastolla) oli jo aika hyvä. Tunnelmallisten häiden jälkeen ajettiin vielä yöksi mummolaan maalle.

perjantai 8. elokuuta 2014

Mitä kirjahyllysi kertoo sinusta?



Nettiä selaillessani törmäsin hauskaan väitteeseen, että kirjahyllyn perusteella voi päätellä jo paljon kodissa asuvista ihmisistä. Pakkohan se oli heti silmäillä, millaisia päätelmiä meidän hyllyn perusteella voisi tehdä.


Meillä luetaan paljon.

Meillä asuu joku, joka intoilee (tai on intoillut) fantasiakirjallisuudesta (en minä) ja jolla on omana muun muassa Sielujen sota -kirjasarja.

Meillä luetaan myös ruotsiksi ja englanniksi ja hyllystä löytyy lisäksi yksi ranskankielinen Anna Gavalda.

Meillä on jossain vaiheessa yhdistetty kaksi kirjahyllyä yhdeksi, ja siksi nykyisestä hyllystä löytyy vieri vieressä kaksi Supernaiivia. (Mahtava kirja muuten, joten sen voi hyvin omistaa kahdesti.)

Joku on meillä lukenut sekä Arnold Schwarzeneggerin elämäkerran että muistelmat ja ostanut ne myös omaksi (en minä).

Tosinaisen käsikirja ja 211 asiaa, jotka joka äijän pitäisi tietää elävät sulassa sovussa vierekkäin.

Vaikka historiankirjoja löytyykin paljon, on dekkareita tuplasti enemmän. Vähintään.

Meidän hyllyssämme on Riikka Pulkkisen koko tuotanto.



Meillä luetaan paljon. Siksipä meidän olohuonetta koristaa hylly täynnä dekkareita, draamaa, historiaa ja fantasiaa, hömppää ja klassikoita, kotimaista ja käännöskirjallisuutta - ja kaikkea siltä väliltä. Ja nimenomaan ihan oikea kirjahylly, siitäkin huolimatta, että ne yhtä asuntomessuartikkelia lainatakseni "ovat sisutuksessa tunkkaisia ja vievät paljon tilaa sekä näyttävät usein esihistoriallisilta". Voin vain haaveilla niistä kliinisistä olohuoneista, joissa vähät tavarat ovat piilossa ja ainoa väri on valkoinen - puhumattakaan niistä IKEAn huonekalunäyttelyn kirjahyllyistä, jotka on täytetty valkoisilla Genom porten -kopioilla. Ei onnistu meillä. Onneksi.

Mitä pelkästä kirjojen selailusta sitten voi päätellä? Ainakin kirjahylly paljastaa heti lempigenret ja -kirjailijat sekä sen, että meillä asuu joko useampi lukija tai yksi lukija, jonka kirjamaku kattaa kaiken väliltä Humiseva harju (josta meiltä löytyy yhden kirjaversion lisäksi muuten myös kaksi eri elokuvaversiota) ja Total Recall. Lisäksi hyllyä tutkimalla voi päätellä, että meillä on melko selvästi opiskeltu kieliä, kirjallisuutta ja historiaa ja parista gradusta ja yhdestä väitöskirjasta päätellen joskus valmistuttukin. Ja niin, seinän takaa löytyvä toinen kirjahylly kertoo selkeästi sen, että meillä asuu lapsiperhe.


Mitä teidän kirjahyllyistänne voisi päätellä?

tiistai 5. elokuuta 2014

Päiväkotipohdintoja.


Sitä käytiin kurkkaamassa jo muutamana päivänä alkukesästä, siitä on puhuttu useana iltana näin loppukesästä ja sinne on menty toden teolla tutustumaan tällä viikolla. Eilen käytiin parturissa ja kannettiin uuteen naulakkoon uudet kumisaappaat ja vanhat syksyvaatteet. Ensi viikolla poika R siirtyy päiväkodin pienten puolelta alakerrasta isojen ryhmään talon toiselle puolelle.

Samalla tarkoitus on myös pidentää hoitopäiviä entisestä kuudesta ja puolesta tunnista ensialkuun tunnilla. Koska, niin no, kahden voiden uuvuttavan kokemuksen perusteella voidaan jo sanoa, että kaksi kokopäivätyötä yhdistettynä yhden bussiaikatauluihin, toisen satunnaisiin (ulkomaan)työmatkoihin, tukiverkon puutteeseen sekä lyhyisiin hoitopäiviin tekee elämästä yhtä suorittamista.

Luulisi, että siirtyminen talon yhdestä päästä toiseen olisi pelkkää lastenleikkiä. Väärin: eipä ole. Ainakaan äidille. Kahden vuoden takaiseen päiväkodinaloitusahdistukseen verrattuna pelot ovat tällä kertaa kuitenkin kovin erilaisia:


...miten sujuvat leikit kaksi vuotta vanhempien kanssa?
...entä jos vanhasta ryhmästä tutut kaverisuhteet katkeavat ihan vain siitä syystä etteivät - kuten yhdeltä topakalta nelivuotiaalta neidiltä kuulin - tytöt ja pojat leiki keskenään?
...ehtivätkö hoitajat nähdä jokaisen tönäisyn ja kuulla jokaisen sananvaihdon, kun aikuisten määrä isompien ryhmässä on kuitenkin entistä pienempi?
...entä jos kolmevuotias jää viisivuotiaiden jalkoihin?
...entä jos poika R jää isossa joukossa porukan ulkopuolelle?
...mitä jos vielä luottavainen, naiivi, kaikkia kavereinaan pitävä ja spontaanisti jokaiseen leikkiin työntyvä kolmevuotias kadottaa isompien puolella lapsenmielensä ja luottamuksena?
...mitä jos kukaan ei huomaa, että poika R on leikkinyt koko päivän yksin?
...entä jos meilläkin ryhdytään vanhempia lapsia matkien leikkimään sotaleikkejä, vertailemaan vaatteita muihin, pitämään Kaapoa liian lapsellisena ja kuuntelemaan gangsta räppiä?


Kaksi vuotta sitten koin jotenkin lohdullisena päiväkodin varhaiskasvatussuunnitelmasta löytyneen mietelauseen "Tänään on se päivä, jota eilen murehdit, ja katso, kaikki on hyvin." Tällä kertaa eniten lohduttaa toinen puuhakas kolmevuotias Eemeli, poika R:n paras kaveri, ja se, että pojat aloittavat taipaleensa uudessa ryhmässä yhdessä. Isojen puolella on siis jo ainakin yksi kaveri, jonka kanssa on hyvä leikkiä.

lauantai 2. elokuuta 2014

Valokuvaseinä.






Jokohan olen todennut, että paras motivaattori noin niin kuin ikinä on kiire? Siispä viimeisellä kokonaiselle lomaviikolla ollaan tehty kaikkea sitä, mitä edellisinä yhdeksänä viikkona ei ehditty: maalattu vihdoin eteinen, järjestelty työpapereita mappeihin, katsottu loppuun Twin Peaksin toinenkin tuotantokausi, siivottu vaatekaappi, käyty läpi vuoden valokuvat ja saatu ne myös kansioihin. Olohuoneen tv-seinä sentään on vielä tapetoimatta.

Ja kun kerran sain aikaan tilata valokuvista paperiversiota, tein sen kunnolla. Rakkaimmista muistoista tehtiin myös mustavalkoversiot, joten viimeisen parin vuoden mahtavimmat matkat, muikeimmat hymyt ja ihanimmat kaupungit löytyvät nyt myös keittiön seinän kollaasista.

perjantai 1. elokuuta 2014

Markku Pääskynen: Vihan päivä

"Katson portailta tätä aurinkoista maisemaa surua täynnä, niin pohjatonta surua etten tiedä, kuinka sen kanssa olla vaan tiedän, ettei se suremalla lopu niin kuin ilo loppuu iloitsemalla. Itse olen suru, surusta tehty, mustista ajatuksista ja seisovasta vedestä, minut on tehty siitä etten pääse sängystä ylös ja jos pääsen en voi hampaitani harjata, puhua, syödä, katsoa lapsia, katsoa miestä, katsoa avonaisin silmin, rakastaa lapsia, rakastaa miestä, sanoa sitä heille, rakastaa, suudella, halata, hyväillä, rakastaa, sanoa surua ääneen, rakastaa, sanoa yhtikäs mitään tyhjässä talossamme joka kuitenkin on täynnä elämää ja perhettä ja valoa sillä tyhjyys on sisälläni, tämä autius, viha, murhe ja paremman elämän odotus."

Markku Pääskynen: Vihan päivä (2006)
Tammi, 117 sivua.


Mikä? Markku Pääskysen neljäs romaani Vihan päivä, jonka pohjana on muutamaa vuotta aiemmin tapahtunut perhetragedia.

Mistä minulle? Kirjaston hyllystä saman Olivia-lehden suosituksen perusteella, joka sai minut tarttumaan myös Laukaisuun.

Mitä? Se voisi olla onnea. Omakotitalo Porvoossa, kaksi leikki-ikäistä lasta, tyttö ja poika tietenkin, Lahja ja Aarre, sekä omaa putkifirmaansa pyörittävä mies Asko, joka jaksaa ymmärtää, hoitaa, rakastaa, silittää hiuksia ja uskoa, että kaikki vielä kääntyy hyväksi. Silti on päiviä, joina Eliisa ei pääse sängystä ylös ja jos pääseekin, ei saa yöpukua vaihdettua. Lisäksi on jotain, mitä Eliisa ei ole uskaltanut kertoa kenellekään, ei edes Askolle: maksamatta ovat asuntolaina, kasa laskuja ja Lahjan koulukuvat ja piilossa odottaa myös ulosottoviraston kirje. Se voisi olla onnea. Ja silti Eliisa on viime päivät miettinyt haulikkoa, jonka tietää odottavan mustassa jätesäkissä autotallissa.

Millainen? Ei mitään kevyttä kesälukemista, mutta kuitenkin taitavasti kirjoitettu kirja, joka onnistuu menemään ihon alle ja luomaan vahvan tunnelman - ja imaisemaan siihen myös lukijansa. Kirja maalaa lyyrisen maiseman masentuneesta, eräällä tavalla maanis-depressiivisestä mielestä, jolle maailma, sen kauniitkin puolet, näyttää aina sumuisen harmaalta. Vihan sijaan kirjasta huokuvat erityisesti suru, ahdistus ja pelko. Kirja, joka rankan aiheensa takia kannattaa kyllä lukea, mutta jonka haluaa lukea ainoastaan kerran.

Kenelle? Niille, jotka etsivät luettavakseen muutakin kuin dekkareita, kevyttä romantiikkaa tai rantalukemista. Niille, joiden mielestä kirja voi viihdyttämisen sijaan myös joskus ravisuttaa tai kauhistuttaa.

"Sellaisen päivän olisin halunnut. Jospa sellainen olisi osunut kohdalleni. Eikä se olisi ensimmäinen päivä vaan viimeinen, eikä sinä päivänä olisi vaaraa tarjolla, se olisi valoa ja kukkia ja naurua, en vajoaisi maata myöten vaan nousisin jalkeille ja vihdoin lakkaisin kannattelemasta taivasta harteillani."