sunnuntai 28. syyskuuta 2014

Lauantaista lauantaihin.



Meidän viikkoon on kuulunut värikkäitä vaahteranlehtiä, muutama lumimyräkkä sekä aamulla kiireessä kaapin perältä noukittuja eriparihanskoja. Muutama lenkki-ilta, pirun paljon töitä ja järjesteltäviä asioita ja hieman matkasuunnitelmia. Kaksi mummolavierailua, pyykkitiistai, Sillan-dvd-boksi sekä yksi maanantaiaamu, jona lämpömittari näytti kello kuudelta yhtä astetta ja pimeässä peiton alla maatessa saattoi kuulla, kuinka vettä satoi kaatamalla. 

Onneksi suurin osa arjen pienistä jutuista on niitä kivoja, isojakin, jotka tekevät niistä kello kuuden herätyksistäkin vähän helpompia. Kuten kollegojen kokousselfiet, tilitys lenkin ohella ystävän kanssa (siis kuka nyt oikeasti lähtee pelkästään urheilemaan?), uusi talvitakki sekä perjantaina yhdeltätoista hylätyt työt (löytyvät varmasti samasta paikasta taas maanantaiaamuna ennen kahdeksaa) ja lounas thaimaalaisessa miehen kanssa. Puhumattakaan Kuopiosta Keski-Suomeen saadusta ystävästä ja lauantai-illasta, johon ei kuulunutkaan tällä viikolla kello seitsemän saunaa.


Maksalaatikkoa ja markettireissuja. Meidän arkea.

torstai 25. syyskuuta 2014

Päivän väri: vaaleanvihreä



Minut tuntevat tietävät, etten juuri käytä värejä pukeutumisessani. Tai tarkemmin sanottuna: jos en pukeudu mustaan, niin sitten joko harmaaseen tai valkoiseen. Ne hyvällä tahdolla ja päättäväisellä asenteella ostamani vähän värikkäämmät vaatteetkin ovat yleensä jääneet kaapin pohjalle ja kulkeutuneet sieltä lopulta kirpputorille tai UFFille. Joskus olen jo kyllä töihin lähtiessäni pukenut päälle punaisen paidan - ja palannut vielä takaisin kotiin vaihtamaan sen mustaan silläkin uhalla, etten sen jälkeen ehdi bussiin enää juoksemallakaan. Musta vaan on niin minun värini siitäkin huolimatta, ettei se loppujen lopuksi edes kauheasti imartele näin vaaleaa ihoa. En voisi kuvitellakaan vetäväni päälleni mitään sinapinkeltaista tai kirkkaanoranssia ja tuntevani oloani kotoisaksi.

Tällä viikolla päivän väri on ollut mustan rinnalla myös vaaleanvihreä. Hennesiltä nimittäin tarttui mukaan yksi harvoista koskaan omistamistani värillisistä vaatteista, joita voin sanoa pitäneeni useammin kuin kerran.  

Green is the new black, vai miten se meni?

tiistai 23. syyskuuta 2014

Gillian Flynn: Sharp Objects

 "I am a cutter, you see. Also a snipper, a slicer, a carver, a jabber. I am a very special case. I have a purpose. My skin, you see, screams. It's covered with words - cook, cupcake, kitty, curls - as if a knife-wielding first-grader learned to write on my flesh. I sometimes, but only sometimes, laugh. Getting out of the bath and seeing, out the corner of my eye, down the side of a leg: babydoll. Pulling on a sweater, in a flash of my wrist: harmful."

Gillian Flynn: Sharp Objects (2006)
Phoenix, 323 sivua.


Kun kymmenvuotias Natalie Keene katoaa, joutuu kolmekymppinen Chicago Daily Postin toimittaja Camille palaamaan entiseen kotikaupunkiinsa kirjoittamaan tapauksesta juttua. Natalie Keene ei nimittäin suinkaan ole ensimmäinen Wind Gapin pikkukaupungissa kadonnut tyttö: edellisenä vuonna myös yhdeksänvuotias Ann Nash katosi lyhyellä pyörämatkallaan ja löydettiin myöhemmin kuristettuna.

Wicked above her hipbone, girl across her heart.

Koko nukkavieru pikkukaupunki odottaa henkeään pidätellen tietoa tyttönsä kohtalosta. Parin päivän päästä se selviääkin: Natalie löydetään kuristettuna ja kaikki hampaat suusta revittynä - aivan kuten koulukaverinsa vuotta aiemmin.

Nasty on her kneecap, babydoll on her leg.


Tutkiessaan tapausta Camille tulee jälleen imaistuksi osaksi kotikaupunkinsa ahdistavia, repivän vahingollisia ympyröitä. Huolellisesti hoidettujen alppiruusupensaiden ja mittatilaustyönä valmistettujen nukkekotien takana väijyy pahuus, se sama, joka sai Camillen aikoinaan tarttumaan mihin tahansa terävään ja painamaan sen ihoaan vasten. Vuosien kuluessa Camille on viillellyt koko vartalonsa, lapaluiden väliin jäävää nyrkinkokoista aluetta lukuun ottamatta, täyteen sanoja. Vihaisia viiltoja, epäröiviä koukeroita, kirjaimia, jotka saivat olon hetkeksi helpottamaan. Vahingollinen, kissa, kirsikka, pirullinen, kadota. Tutustuessaan uudelleen neuroottiseen äitiinsä ja laskelmoivaan pikkusiskopuoleensa Camille joutuu myös kohtaamaan jälleen kerran vuosien takaisen perhetragediansa, jonka hän tähän mennessä on yrittänyt poistaa tietoisuudestaan.

Harmful on her wrist, whore on her ankle.


Kuten joku viikko sitten lukemani Dark Places myös Sharp Objects hurmaa, jollain kierolla tavalla, henkilökavalkadillaan. Wind Gapista löytyvät ne kaikki: aavemaisella otteellaan kaupunkia hallitseva kammottava teinityttö, neuroottinen ja kylmä äitihahmo, nuhjuinen pikkukaupunkiin jämähtänyt kotiäiti, pillereitä popsiva seurapiirirouva - noin niin kuin muutaman mainitakseni. Ja mikä koukuttavinta; kaikki kirjan hahmoista, ne kaikkein kieroimmatkin, tuntuvat kovin uskottavilta, viihdyttäviltäkin.

Vaikka Sharp Objects onkin ennen kaikkea psykologinen trilleri on siinä myös tiettyjä häiriintyneen sukuromaanin piirteitä. Kirja pitää otteessaan loppumetreille asti ja onnistuu yllättämään vielä ihan viimeisillä sivuillaan - silloin kun tarinan luuli jo ratkenneen.

Vaikka Sharp Objects onkin Gillian Flynnin esikoinen, joutuu sitä  lukiessaan vielä kertaamaan ensimmäisen vieraan kielen rakenteita: toisin kuin kaksi tuoreempaa Flynniä, Gone Girl (Kiltti tyttö) ja Dark Places (Paha paikka), ei sitä vielä ole suomennettu.


"Sometimes I think illness sits inside every woman, waiting for 
the right moment to bloom."

perjantai 19. syyskuuta 2014

58 neliötä.

Tällä viikolla perjantai ei tullut yhtään liian aikaisin: edellinen kuusipäiväinen työviikko, muutamat ylimääräiset palaverit sekä pitkät päivät veivät energiat sen verran täydellisesti, että tänä iltapäivänä oikeasti nukahdin sohvalle kesken Pupu Tupunan. Koska oma ajaustoiminta ei tällä hetkellä veny sen kummempiin kuulumispostauksiin, onkin nyt hyvä ajankohta aloittaa luonnoksiin hahmottelemani postaussarja 58 neliötä.

Viime aikoina olen ihaillut esimerkiksi täällä ja täällä inspiroivia postaussarjoja pienistä kodeista, niiden haasteista ja eduista sekä persoonallisista sisustusratkaisuista. Tässäpä siis vuorossa myös meidän viisikymmentäkahdeksan neliötämme kuusikymmentäluvun lopun kerrostalossa, kolme huonetta ja keittiö, joita on remontoitu vähän silloin kun siltä on tuntunut ja jätetty surutta kesken, kun taidot tai into ovat loppuneet. Aika meidännäköistä siis.

Aina tasaisin väliajoin saan vastata ihmettelyihin siitä, miten kolme henkeä oikein mahtuu vajaaseen kuuteenkymmeneen neliöön ja eikö meillä tosiaan ole vielä talosuunnitelmia. No, yllättävänkin hyvin ja ei ole. Meidän vajaat kuusikymmentä neliötämme on käytetty meidän kannalta toimivasti ja koko ikäni kerrostalossa asuneena en suoraan sanottuna edes osaa kaivata saati kuvitella omistavani esimerkiksi omaa pihaa. Ihme kyllä talokuume ei ole iskenyt edes omaan rauhaan ja isoon taloon lapsuudessaan tottuneeseen mieheen, ei edes se rivarikuume. Rakentamista ja perusteellista remontoimista eivät taas kestäisi minun hermoni ja meidän avioliittommekaan.


 Lastenhuone meillä näyttää siis tältä. 






Näistä tykkään:
Kirpparilta löytämäni Dublo-merirosvolaiva
Muumilaakson kartta tauluna
Kohtuullisena pysynyt lelujen määrä
Annon kettuverhot

Näitä muuttaisin:
Uusi päiväpeitto
Kirjahyllyn järjestys

torstai 18. syyskuuta 2014

maanantai 15. syyskuuta 2014

Matkakuumetta.


Matkakuume on kumma sairaus. Vaikka Kreikan-loman ensimmäisen päivän olisi viettänyt etsien pottaa ympäri kaupunkia, vaikka Lontoon-reissu olisi alkanut (äidin osalta) itkupotkuraivareilla metrossa ja vaikka Tukholmaan mentäessä olisi päässyt todistamaan, ettei banaanismoothie yhdistettynä liikkuvaan bussiin olekaan kovin hyvä idea, iskee kaukokaipuu aina tasaisin väliajoin. Sillä tottahan se on: pienet vastoinkäymiset unohtuvat melko pian - tai muuttuvat ainakin hauskoiksi kommelluksiksi. 

Vaikkei loma lapsen kanssa aina joka hetki tunnukaan ihan lomalta sanan varsinaisessa merkityksessä, alkaa kihelmöinti aina siinä vaiheessa, kun sirkus on taas raahattu kotiin, pyykkivuori selätetty ja vaatteet saatu takaisin kaappeihin. Että mihin voisi lähteä seuraavaksi. Loppujen lopuksi me luovumme mieluusti niistä kalleimmista sisustusuutuuksista, katselemme ehkä vähän vanhempaa televisiota, emme hullaannu jokaisesta uudesta lastenvaatemallistosta ja asummekin ehkä vähän tavallista ahtaammin ihan vain siitä syystä, että kerran-pari vuodessa saamme hypätä lentokoneeseen ja nähdä jonkun uuden paikan.

Ja sitten ovat myös ne paikat, joihin on päästävä aina uudestaan. Ne, joissa jää pois Tubesta Westminsterissä, nousee portaat ylös kadulle ja muistaa heti kultaisena hohtavan kellotornin nähdessään, mikä näissä kohteissa on niin käsittämättömän lumoavaa. Ne, joihin on päästävä, vaikka tietää, että syyslomaviikolla takuulla sataa.


Joko arvaatte, mihin meidän perhe suuntaa neljän viikon päästä?



Kuvat Pinterest ja Weheartit.

sunnuntai 14. syyskuuta 2014

Piirrä ja Arvaa.



Kuusipäiväisen työviikon takia meidän yhteiset vapaat nypistyivät tällä viikolla ainoastaan sunnuntaihin. Onneksi vastapainoksi työnteolle saatiin lauantai-iltana kylään pikkusisko. Meidän viikonloppua väritti tällä kertaa myös televisio, joka sanoi sopimuksensa irti lauantaiaamuna, sopivasti pari kuukautta takuuajan umpeutumisen jälkeen. Kaapista, sieltä aika monen muun tavaran alta, löytyi kuitenkin pölyttynyt Piirrä ja Arvaa. Suosittelen kokeilemaan. 


Kuinka moni muu edes muistaa, milloin on viimeksi viettänyt lauantai-iltaa 
lautapelejä pelaten?

torstai 11. syyskuuta 2014

Blondies.


Kesken työviikon iski suklaavaje ja makeanhimo. Onneksi puhelimesta löytyi anopin naistenlehdestä kesällä kuvattu leivontaohje ja blondiesit valmistuivat reilussa puolessa tunnissa.



BLONDIES

50 g huoneenlämpöistä voita
1 dl maapähkinävoita
2 1/2 dl fariinisokeria
1 muna
2 1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl vaniljasokeria
1/2 tl leivinjauhetta
1 1/2 dl tummaa suklaata rouhittuna



Lämmitä uuni 175 asteeseen. 
Vatkaa voi, maapähkinävoi ja fariinisokeri tasaiseksi seokseksi sähkövatkaimella. Lisää muna.
Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää mukaan rouhitut suklaapalat. Kääntele jauhoseos muun taikinan joukkoon ja sekoita tasaiseksi.
Painele seos leivinpaperilla päällystettyyn uunivuokaan. Paista noin 20 minuuttia.
Anna jäähtyä ja kuorruta sulatetulla tummalla suklaalla.

keskiviikko 10. syyskuuta 2014

Siivouspassi.



Jos kuukausi sitten pohdin, kuinka pelkkä vilkaisu kirjahyllyyn - jos sellainen siis enää ylipäätään kodista löytyy - kertoo asukkaista yllättävän paljon, on jääkaapin oven kanssa sama juttu.

Meillä sitä koristaa muutama valokuva (täällä asuu siis kolmihenkinen perhe), lainaus tv-sarjasta (täällä on katsottu Twin Peaksia) sekä muutama tuotos jääkaappirunoutta, joka tarttui kesällä mukaan kirppikseltä ja josta molemmat perheen työssään paljon kirjoittavat aikuiset innostuivat. Uusimpana tulokkaana jääkapin oveen on kuitenkin ilmestynyt siivouspassi, sillä kahden kirjoittavan aikuisen lisäksi meillä asuu myös yksi kolmevuotias, joka ei sitten millään meinaa saada huonettaan siivottua.

Pakko myöntää: monesti tekisi mieli kerätä lelut ja järjestellä huone itse. Jos ei muuten, niin ihan vaan hermoja säästääkseni, sillä minulle kahden minuutin homma on poika R:lle kahdenkymmenen minuutin projekti, kun junaradan kasaaminen muuttuu junaleikiksi ja kirjojen pinoaminen takaisin hyllyyn niiden lukemiseksi. Siispä nykyään meilläkin kerätään tarroja palkaksi siivouksesta, joka on tehty kohtuuajassa ilman jatkuvaa huomauttelua, hermojen kiristymistä ja uusia leikkejä. Kahdentoista tarran jälkeen passilla voi lunastaa itselleen uuden lelun.


Kiitos ja terveiset muuten rakkaalle erityislastentarhanopettajaystävälleni: teiltä napattu idea on tuottanut meilläkin jo ensimmäisen tarransa!

maanantai 8. syyskuuta 2014

WARP.



Viime syksynä päätimme satsata toimeliaan ja puistossa harva se päivä luuhaavan kaksivuotiaan välikausikenkiin. Siksipä köyhdyimme seitsemisen kymppiä ja saimme vastineeksi goretexiä, vedenpitävyyttä ja yhdet Vikingin varsilenkkarit.

Mutta sitten yllätti sää: pitkän ja lämpimän syksyn jälkeen talvi ja lumi tulivatkin kertarysäyksellä. Lopulta välikausikenkiä tuli käytettyä kaksi viikkoa. Ja kuten arvata saattaa, kun keväällä kaivettiin välikausivarusteet kaapin periltä uudelleen käyttöön, huomattiin, että kengät olivat jääneet pieneksi.

Pakko myöntää, että sapetti. Mutta eihän se näin entiselle lama-ajan lapselle ole ihmekään. Nettikirppiksellä uudenveroisista Vikingeistä sai 15 euroa, mutta silti kengille jäi hintaa niiden käyttöön nähden aika reilusti, kaikista vesipilareista ja gotetexeistä huolimatta. Joten tänä vuonna etsittiin jotain muuta.

Onneksi on WARP. Stadiumin oman merkin varsitennarit sekä hylkivät vettä että pitävät paksun vuoren ansiosta jalat lämpiminä. Kiitos skeittityylin, WARPin välikausitennarit ovat myös selkeästi Vikingin vastaavia kevyemmät ja sopivatkin näin hyvin niihin syksyn päiviin, joina tuuli ehkä jo vähän nipistelee poskia aiempaa kylmemmin mutta joina lunta vasta vähän kaipailee.


Plussaa on toki myös hinta: tämänsyksyiset välikausitennarit kotiutettiin nimittäin hintaan 29,90.


(Ja kuten näkyy: kolmenkympin kenkien kanssa ei tarvitse varoa, jos potkupöyräily puistoon muuttaa kengän valkoiset osat entisiksi valkoisiksi osiksi.)

perjantai 5. syyskuuta 2014

Syyskuun ensimmäinen.



Syyskuun ensimmäisellä viikolla...


...vietimme isin työmatkaviikolla reilusti äiti-poika-aikaa.
...onnistuin kun onnistuinkin koukuttumaan Iholla-sarjaan, joten iltayhdeksältä olen aina todellisen Sophien valinnan edessä: Sinkkuelämää vai Iholla.
...sain kuin sainkin kolmena aamuna poika R:n päiväkotiin kello seitsemäksi. Peräkkäin. Perjantaina oli kieltämättä aikamoinen voittajafiilis, kun kolmevuotias kaarsi päiväkodin pihaan reippaasti potkupyörällään Harjun kellon lyödessä seitsemää. Sovittiin saman tien lauantaisesta karkkipäivästä.

...kiitos päiväkotikaverin ja vanhempien järjestämien leikkitreffien, sain perjantai-iltapäivänä hetken myös omaa aikaa: minä, kuppi kahvia, hiljainen koti ja verbikokeet.
...sain pojaltani myös ensimmäistä kertaa kukkia (tästäkin tosin pieni kiitos kaverin vanhemmille).
 
...huomasin taas, että onni on aamu-uninen tutkijamies, jolla on liukuva työaika ja joka voi viedä poikansa hoitoon ilman, että lapsi täytyy kuskata puolinukkuvana päiväkotiin aamuseitsemäksi ja joutuu sitä ennen hoputtamaan vähintään viisi kertaa, että "äkkiä nyt sieltä!"
...söimme kerran kaupungissa ja kahden äidin ja neljän pojan kesken.
...sekä kolmeveen taaperojumppa että kolmekymmentäveen sanakoeruuhka alkoivat samalla viikolla. On siis syyskuu.



Kuvat pikaisia räpsyjä tältä viikolta, sillä vaikka isin työmatkan aikana sainkin tehtyä kotityöt, laitettua kotiruokaa melkein joka päivä, pestyä ja viikattua pyykkiä, korjattua kokeet ja vastattua työsähköposteihin sekä puistoiltua poikani kanssa, niin blogin päivitykseen ja taidokkaasti rajattuihin valokuviin ei enää riittänyt aikaa. Puhumattakaan siitä energiasta.

keskiviikko 3. syyskuuta 2014

Katja Kettu: Kätilö

 "Jumalani, tuon miehen mie haluan. Jos Jumalani tuon saan, niin toista en vaadi."

Katja Kettu: Kätilö (2011)
WSOY, 347 sivua.


Hyvän kirjan tunnistaa yleensä siitä, että siitä on päästävä kirjoittamaan heti kun viimeisen sivun viimeinen lause on luettu. Joskus sekään ei riitä, ja erittäin hyvän kirjan herättämiä ajatuksia on päästävä kirjoittamaan ylös jo silloin, kun kirja on vielä kesken. Huonon ja keskinkertaisen kirjan kanssa on kuitenkin toisin: kirja saattaa lojua luettuna mutta bloggaamattomana yöpöydällä viikkoja, pyörien välillä kyllä mielessä, mutta hautautuen taas aikakauslehtipinon alle, kunnes viimein siitä on pakko kirjoittaa edesjotain - ihan vaan siitä syystä, että kirjaston eräpäivä lähestyy.

Katja Ketun Kätilölle kävi juuri näin, sillä luin kirjan loppuun jo kolmisen viikkoa sitten. Silti siitä on kirjoitettava, vähintään sitä edesjotain. Koska, niin no, olisihan se jotenkin ihan yhtä feikkiä kirjoittaa vain niistä aivan mahtavista kirjoista kuin postata pelkästään kauniista lastenvaatteista, seesteisistä aamupalahetkistä ja hyvistä päivistä.

Kätilön tarina sijoittuu saksalaisten miehittämään Lappiin, hetkeen, jona jatkosota alkaa jo olla ohi, mutta uusi sota odottaa jo syttymistään. Kohtalo tuo yhteen suomalaisen kätilön Fräulein Schwesterin, pelätyn mutta arvostetun vanhanpiian, sekä saksalaisen SS-upseerin Johannin, joka raskaan työnsä vastapainona on herkkä, syviä traumoja mukanaan kantava valokuvaaja. Rakastuminen sodan raatelemassa Lapissa ei kuitenkaan ole helppoa, vaan se vaati uhrauksia, niitä kaikista vaikeimpiakin.

"Palasin poltettuun Lappiin entisten aseveljien tahrat hameenliepeissäni, ja minkä vuoksi? Hetken hekuman vuoksi, sanottaisiin. Haaroista repeytyvien sukkahousujen, halvan ranskalaisen konjakin, kellanruttuisten rusinoitten, satunnaisten, reisille lauenneiden, kanttiinin tuorepuun pihkaa vasten hangattujen hyvästijättöjen vuoksi. Eivät ne sitä ymmärtäisi. Että valinnanvaraa ei ollut. Rakkaus ei julmuudessaan katso ikään eikä rotuun."

Katja Ketun kieli vyöryy silmille heti ensimmäiseltä sivulta. Sitä on luonnehdittu vahvaksi, voimakkaaksi, karun runolliseksi, irvokkaan ronskiksi - jopa kirjan todelliseksi päähenkilöksi. Minusta se oli pelkästään ärsyttävää. En tiedä, onko syynä se, että murteella kirjoitetut tekstit saavat minussa yleensäkin heti aikaan kylmiä väreitä - eivätkä sen positiivisessa merkityksessä - vai siinä, ettei todella räävitön, jopa inhorealismin puolelle lipsahtava sanavarasto vaan tunnu sopivan kaunokirjalliseen tekstiin: kun kirjamaku on lähellä Juha Itkosta ja mahdollisimman kaukana Rosa Liksomista, ei Katja Kettukaan tuntunut yhtään omalta. Teksti kyllä jo itsessään tuo eläväksi kirjan kauheudet: vankileirien ihmiskokeet, verenhajun, ruumiskasat ja kaljuksi ajellut päät. Kirjan pienistä onnenhetkistä, Jäämeren tuulista, suopursujen tuoksusta ja valaiden laulusta, olisin kuitenkin halunnut lukea muulla kuin Lapin murteella.

Hyvän kirjan tunnistaa yleensä myös siitä, että päähenkilöstä edes jonkin verran pitää. Tai jos ei pidä, niin edes ymmärtää, ehkä jopa samaistuu, niihin epämiellyttävimpiinkin hahmoihin. Kätilöstä sen sijaan ei pitänyt. Eikä siinä vielä mitään, jos olisin inhonnut kirjan päähenkilöä - kätilö itsessään vaan oli minulle täysin yhdentekevä henkilö, jonka kohtalosta en välittänyt pätkääkään. Se kai on vaihtoehdoista se kaikkein pahin.

"Kadu en, vaikka katua pitäisi. Minä jään tänne, muut lähtevät. Minä olen lupaukseni antanut ja sen myös pidän. Sillä minä tämän kaiken sovitan."

Yksi Ketun keskeisiä teemoja on rakkaus ja se, mitä kaikkea, niitä kaikista julmimpiakin asioita, ihminen on sen eteen valmis tekemään. Rakkausromaania Kätilöstä ei kuitenkaan saa tekemälläkään, vaan kirjassa kaikki kaunis ja viimeinenkin inhimillisyyden hiukkanen jotenkin aina hukkuvat ympäröivän rumuuden alle, oli kyseessä sitten ruokoton kieli, karu luonto tai sodan raakuudet. Ehkä se oli tarkoituskin. Kätilön saaman palauttaan perusteella voi hyvin päätellä, että tätä kirjaa joko rakastaa estoitta tai sitten vihaa. Valitettavasti minä kuuluin jälkimmäiseen ryhmään.