torstai 30. lokakuuta 2014

Onni TM.

Melinan blogissa oli jo jokin viikko sitten haaste kertoa asioista, jotka juuri nyt saavat minut onnelliseksi. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan: tässä siis minun


#PARASTAJUURINYT
eli asioita, jotka tekevät onnelliseksi



YSTÄVÄT

Olen siitä onnellisessa asemassa, että minulla on iso joukko eri elämävaiheissa matkaan tarttuneita ystäviä: (entisiä) työkavereita, lapsuudenystäviä, opiskelukavereita, lapsen mukanaan tuomio kavereita, ikivanhoja kirjekavereita sekä ystäviä, joihin tutustuin, kun kymmenen vuotta sitten kuurasimme vierekkäisiä vessoja samassa göteborgilaisessa hotellissa. Ja koska suurin osa ystävistä asuu kaukana, elää kiireisiä ruuhkavuosia tai on muuten vaan välillä vaikeasti tavoitettavissa, on onni extempore-kyläilyt sunnuntai-iltapäivisin sekä kiireettömät tiistai-iltojen treffit kahden ison ja yhden pienen ystävän kanssa omenapiirakkaa syöden ja iltateetä juoden.




PERHE

"Tämä poika nähdään vielä tulevaisuudessa Putouksessa", kirjoitti kolmevuotiaan lastentarhanopettaja vasu-lomakkeeseen. Yhtenä hetkenä poikani ajaa minut hulluuden partaalle, mutta onneksi paljon useammin saa ihmetellä, miten upeaksi persoonaksi vauva on kolmessa vuodessa kasvanut. Lisäksi onni on mies, joka on sekä maailman paras isi että tukipilari ja joka viikon ruoka-ostosten lisäksi nappaa Lidlistä mukaansa kukkakimpun ihan tavallisen torstai-illan kunniaksi. Onni on myös sisko, joka on ehkä usean sadan kilometrin päästä mutta jonka saa silti kiinni puhelimella.





TYÖ

Tänä syksynä olen ollut työllistetympi kuin aikoihin, sillä ylituntien lisäksi puuhaan työryhmissä ja projekteissa. Kello 5.50 soiva herätyskello alkaa kieltämättä aina viikon loppu kohden tuntua silkalta kidutukselta ja kiireviikkoina stressikäyrä nousee todella korkealle - ja pätkätyöläisenä tiedän, että uusi työnhaku on edessä jälleen lukuvuoden lopussa. Silti erityisesti tänä syksynä ja tässä työpaikassa näiden ihmisten kanssa olen tuntenut olevani enemmän kuin oikealla alalla ja tekeväni juuri sellaista työtä, jota haluankin.




OMAT JUTUT

Poika R:n vauva-aikana löysin uudelleen kirjat, joihin kirjallisuutta opiskellessani ja myöhemmin opettaessani olin täysin kyllästynyt. Ei siksi, että minulla tuolloin olisi ollut enemmän aikaa kuin ennen lasta vaan nimenomaan siksi, että kaipasin jotain omaa, jotain mikä olisi vain minun, estäisi minua hurahtamasta täysin vauvahuuruihin ja antaisi mahdollisuuden tarvittaessa puhua myös jostain muusta kuin aw drop 2:sta tai kiinteiden aloittamisesta. Yhä edelleen - ja erityisesti nyt - onni on hetki omaa aikaa, kuppi teetä tai kahvia, lämmin viltti ja hyvä kirja.




MATKUSTELU

I'm in love with cities I've never been to.


Mikä tekee teidät muut onnellisiksi?

tiistai 28. lokakuuta 2014

Legoilua.



Vaikka meidän sisustus uusiutuukin muuten maltillisesti (tai olohuoneen tapetin tapauksessa ei ollenkaan), niin lastenhuoneen pikkutavaralle minulla on sydämessä ja kukkarossa
 heikko kohta. Siksipä meille kotiutui Jollyroomista myös tämä elintärkeä Lego kummitus -säilytysrasia. Pakko myöntää, että vaikka poikakin siitä innostui,
 niin eniten ihastuksissaan oli kuitenkin äiti.


lauantai 25. lokakuuta 2014

Ulkomailla lapsen kanssa.


Lontoon-matkamme jälkeen olin jo päättänyt kirjoittaa lisää lapsen kanssa matkustamisesta, ikään kuin jatkaa aiheesta Kaupunkilomailua kolmevuotiaan kanssa. Sitten kuin tilauksesta työkaveri linkitti Facebookiin Riku Rantalan Hesarin kolumnin Vain Suomessa vihataan lapsia, ja no, sehän on ihan kuin minun kynästäni. Sillä vaikka matkustaminen lapsen kanssa muuten voikin joskus kiristää hieman hermoja ja nostattaa verenpainetta, niin yhdestä asiasta ulkomailla lomaillessa ei sentään tarvitse stressata: 

toisin kuin Suomessa, ei lapsen kanssa liikkumista ole ikinä tarvinnut pyydellä anteeksi.


Finnairin suomalaisia pursuavassa koneessa saattaa vielä olla jotain ongelmia: taapero ehkä tympääntyy pitkään palavaan turvavyövaloon tai innostuu yllättäen laulamaan Tuiki, tuiki tähtöstä hieman liian kovaa. Silmien pyörittely ja vihjailevat katseet loppuvat kuitenkin heti, kun jalkojen alle saadaan uusi maankamara: hei, lapsethan saavat vihdoinkin sekä näkyä että kuulua!

Lontoossa poika R saa ravintolassa erityiskohtelua: eteen tuodaan useammassakin paikassa välittömästi piirustuspaperia tai tehtäväkirja sekä värikynät. Kiireisestä illasta huolimatta tarjoilijalla on myös aina ohi kulkiessaan aikaa huomioida kolmevuotias hymyin, taputuksin sekä "Oh, he's so cute!" -huokauksin ja pysähtyä myös juttelemaan - huolimatta siitä, että vastaus tulee sujuvasti suomeksi. Hotellilla virkailija läppää pojan kanssa yläfemmat - toki vasta sitten, kun on ensin avannut oven minulle ja rattaille - ja takaisin hotellille saavuttaessa kolmevuotias saa valita purkista mieleisensä tikkarin. Vatikaanin museoon jonottaessamme järjestyksenvalvoja ohjaa meidät välittömästi jonon ohi suoraan sisälle; olemmehan me lapsiperheenä ihan erityisen tärkeitä asiakkaita. Eikä puhettakaan, etteikö kreikkalaisella tavernanpitäjällä olisi aikaa hauskuuttaa kaksivuotiasta, ottaa hänet syliinsä ja lähtiessä vielä räiskäyttää pojan päälle vettä hyvän onnen toivotukseksi. Voin sanoa, ettei noista mitään ole tapahtunut paikallisessa Rossossa!

Pakko myöntää, että ennen äidiksi tulemista olen syyllistynyt supisuomalaiseen lapsivihaan itsekin. Ravintoloissa meitä ei juuri nähty lähellä leikkipaikkaan, jonne pastan ja viinilasini takaa olen aikoinani lähettänyt yhden jos toisenkin merkitsevän silmäyksen. Poika R:n syntymän jälkeen olen kuitenkin huomannut, ettei minun ateriaani ole ikinä pilanneet juoksuaskeleet tai lasten kinastelu vaan ihan oma asenteeni.

perjantai 24. lokakuuta 2014

Nadeem Aslam: Sokean miehen puutarha

"Miten helppoa onkaan synnyttää aaveita, hän miettii hetken päästä alkaessaan kuolla. Hän tuntee mielensä sulkeutuvan kammio kammiolta, jokaisessa niistä muisto Naheedista. Ja kaikesta huolimatta merkitsee paljon, että on rakastanut. Juuri ennen kuin maailma katoaa, hänessä herää toive, ettei tässä ehkä ollutkaan kaikki, että hän palaa jollain tavoin takaisin.
    Hänen käsivartensa kohoaa, muistaa olleensa joskus siipi."


Nadeem Aslam: Sokean miehen puutarha (The blind man's garden, 2013) 
Like, 387 sivua.


Syyskuun yhdennestätoista on kulunut muutama kuukausi. Yhtä kauan on kestänyt myös Afganistanin sota. Yhdysvaltojen vyöryessä maahan tuhoamaan talebaneja ja al-Qaidaa osansa saa myös naapurimaa Pakistan. Tulitaistelujen sijaan Pakistanin sota on jatkuva kaaostila, jossa turvattomuus, epäinhimillisyys ja järjetön viha tekevät normaalista elämästä mahdotonta. Sota, jonka seurauksena ihmiset kuolevat tai loukkaantuvat, ja perheet hajoavat tavalla tai toisella - riippumatta uskosta tai kansallisuudesta.

Sodan ja sekasorron keskellä elää kuitenkin myös rakkaus. Kasvattiveljillä Jeolla ja Mikalilla se kohdistuu samaan naiseen, kauniiseen Naheediin, Jeon vaimoon. Kun Jeo sitten lähtee vapaaehtoiseksi lääkäriksi Afganistaniin auttamaan sodan uhreja, seuraa Mikal perässä tietämättä, että muuttaa samalla heidän molempien elämän lopullisesti.

"Miten tärkeää onkaan, että saa elää kyllin kauan ennättääkseen rakastaa. Että saa vielä tänäänkin kulkea maan päällä."

Nadeen Aslamin kirja ei ole mitään kepeää kesälukemista tai pelkästään mukavaa ajanvietettä. Sen sijaan se maalaa kuvan maasta, jossa naiset alistetaan burkiensa piiloihin, jossa läheisimpäänkään naapuriin ei enää voi luottaa ja jossa aivan tavallinen koulupäivä voi silmänräpäyksessä muuttua veriseksi kaappausdraamaksi. Keskeisimmäksi teemaksi nousee kuitenkin sodan järjettömyys; veitsenterällä elettäessä kuka tahansa on valmis mihin tahansa - ja lopussa kaikki häviävät.

Vaikka kerronta on paikoin synkkää ja raskastakin, pitää kielen kuvallisuus, jopa runollisuus, tekstin kuitenkin eräällä tapaa kevyenä. Niinäkin päivinä, joina elämä on pelkkää henkiinjäämistaistelua, voi arkisista kohtaamisista yhä aistia aidon välittämisen.

Ja siltikin Sokean miehen puutarha on vain ihan hyvä kolmen tähden kirja, jota olisin halunnut rakastaa palavasti mutta josta lopulta vain pidin. Eikä kirjassa siltikään ollut mitään vikaa; tarina vain ei mennyt ihan tarpeeksi ihon alle, teksti ei temmannut kunnolla mukaansa vasta kuin lähempänä puoliväliä, henkilöiden kohtalot eivät koskettaneet ihan niin paljon kuin olisi toivonut tai sitten Tuhannen loistavan auringon ja Leijapojan jälkeen kaikki muut - hyvätkin - Lähi-itään sijoittuvat tarinat tuntuvat kovin köykäisiltä.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Viisi päivää Lontoossa.


DAY 1
Saavumme Heathrow'lle puoli kymmeneltä, mutta passikontrollin, matkatavaroiden odottamisen ja metromatkan jälkeen kello on jo melkein kaksitoista, kun vihdoin nousemme maanpinnalle Westminsterissä. Sataa kaatamalla. Ja hyvistä aikomuksista huolimatta sateenvarjot jäivät luonnollisesti kotiin. Nappaamme mukaamme Subit ja kävelemme hotellille. Puolen kilometrin matkalla ehdimme kastua täysin. 
    Kun parin tunnin kuluttua lähdemme taas hotellilta, sataa edelleen. Siispä museopäivä. Ostamme ensimmäisestä matkamuistomyymälästä kaksi sateenvarjoa: yhden hillityn mustan (isille) ja yhden räikeän Union Jackin (minulle). Poika R nukkuu koko metromatkan South Kensingtonille ja vielä sisällä luonnonhistoriallisessa museossakin. Dinosaurusten kohdalla kolmevuotias kuitenkin herää, ja kierrämme nisäkkäät vielä uudelleen. Ehdottomasti yksi makeimmista museoista, joihin olen päässyt ilmaiseksi.
    Illalla syömme porukalla pubissa. Pakollinen fish & chips, check!



DAY 2
Kiitos aikaeron, heräämme todella aikaisin. Onneksi kiire on ainoastaan isillä, joka lähtee töihin jo ennen kahdeksaa. Poika R ja minä käynnistymme hitaammin, mutta ennen yhdeksää ohitamme jo Big Benin. 
     Sade on loppunut yöllä, mutta edelleen on harmaata. Lähdemme siis ostoksille. Käymme muutamassa pakollisessa vaatekaupassa sekä Hamley'sin lelukaupassa lego- ja auto-ostoksilla. Lounaan syömme eksoottisesti Piccadilly Circuksen Pizza Hutissa. Jälkiruuaksi kolmevuotias saa tikkarin ja minä laten, jotka herkuttelemme St. James Parkissa samalla eläimiä ihastellen.
     Palaamme hetkeksi hotellille lepäämään, mutta kolmen jälkeen olemme taas liikkeellä. Poika R nukahtaa rattaisiin, joten kävelen Charing Cross Roadille kiertelemään kirjakauppoja. Viideltä näemme isin Piccadilly Circuksella ja menemme China Towniin syömään. Paluumatkalla hotellille piipahdamme vielä Queen's walkilla ihailemassa London eyen iltavalaistusta.



DAY 3
Aamulla väsyttää, sillä heräämme taas aikaisin ja edellisenä päivänä olen lykkinyt matkarattaita koroissani reilusti yli kymmenen kilometriä. Onneksi aamukahvi pelastaa.
   Isi lähtee taas töihinsä, ja me suuntaamme aamupäiväksi St. James Parkiin ja Buckinghamin palatsille. Ohikulkumatkalla haemme Pret a Mangerista lounasta mukaan. Poika R ilmoittaa kuitenkin yllättäen, että nälkä on heti, joten syömme lopulta sushit puistonpenkillä kello kymmenen aamulla. Mikäs siinä, lomallahan tässä ollaan.
     Iltapäivän ohjelmassa on London Aquarium. Parinkympin pääsymaksu hieman kirpaisee, mutta pingviinien ja krokotiilin näkeminen on kuitenkin puntien arvoista. Aquariumin jälkeen piipahdamme leikkipuistossa ja istahdamme lopulta kahville Starbucksiin, vihdoinkin.
    Isin töiden jälkeen näemme Piccadilly Circuksella Lontoossa asuvan ystävämme. Syömme porukalla Thank god it's Fridaysilla ja vaihdamme kuulumisia. 
       Sataa.



DAY 4
Aamulla näemme jotain ennennäkemätöntä: Lontoossa paistaa aurinko!
    Aikuisseuraa alkaa jo todella olla ikävä, mutta isi suuntaa jälleen töihin. Lähdemme siis kaksistaan shoppailemaan. Matkalla piipahdamme kahvilla ja lounastamme jälleen Pizza Hutissa, koska, no, se nyt vaan on helpointa.
     Kahdentoista jälkeen isi soittaa ja ilmoittaa vaihtaneensa vapaalle. Näemme Hyde Parkissa, josta kävelemme Green Parkin kautta St. James Parkin leikkipuistoon. 
       Hetken jahkailun jälkeen päätämme viettää loppupäivän Towerissa. Poika R nukahtaa kuitenkin heti, kun kurvaamme matkarattaat linnanmuurien sisäpuolelle. Kiertelemme siis vaikeakulkuisemmat nähtävyydet vuorotellen ja lepuutamme vastavuoroisesti myös jalkoja puistonpenkillä. Towerin silta on juuri niin mahtava kuin muistinkin, mutta sillalla kävelyn jätämme suosiolla tulevaisuuteen.
     Iltaruualle istahdamme Garfunkel'siin.



DAY 5
Aurinkopirulainen paistaa, kun lähdemme aamulla kohti lentokenttää. Toiselta Lontoossa asuvalta kaveriltamme kuulemme, että viikonlopuksi kaupunkiin on luvattu helteitä. No kuinkas sattuikaan. Onneksi lentokoneessa suunnittelemme jo seuraavaa Lontoon-reissua ja pläräämme matkaoppaasta paikkoja, jotka vielä on joskus nähtävä.

maanantai 20. lokakuuta 2014

58 neliötä: makuuhuone.

Tältä näyttää meidän makuuhuoneemme, jonka siniset tapetit revimme aikoinaan pois ja korvasimme valkoisella maalilla ja yhdellä ruskealla tehosteseinällä.




Näistä tykkään:
Tehosteseinä (jonka tosin nyt maalaisin harmaaksi)
Vanhasta navetanovesta tuunaamani sängynpääty
Pariisin-matkaltani tuomani maisemakortit kehyksissä


Näitä muuttaisin:
Leveämpi sänky
Joku järkevämpi käyttötarkoitus vanhoille ikkunanpokille, jotka tällä hetkellä
odottavat inspiraatiota makuuhuoneen nurkassa.

lauantai 18. lokakuuta 2014

London, we love you.



Jokohan ehdin joskus sanoa, että Lontoon-matkan paras hetki on joka kerta se, kun ensimmäistä kertaa kaupunkiin saapuessaan nousee metrosta maanpinnalle Westminsterissä ja näkee edessään kultaisena hohtavan Big Benin ja parlamenttitalon? Kun ympärillä on Big Benin lisäksi kirkkaanpunaiset puhelinkopit, double deckerit, Piccadilly Circus ja Green Parkin antiikkiset katulyhdyt, tuntuu oikeasti, että todellisen kaupungin sijaan olisi keskellä elokuvakulisseja (tai Green Parkin tapauksessa Narnia-kirjaa). Voiko tällaisia paikkoja oikeasti edes olla? No voi. Lontoossa.

Lontoossa ehkä eniten viehättää sen monikulttuurisuus. On ehkä todellinen klisee sanoa, että Lontoo on "sulatusuuni", mutta kun samassa metrovaunussa näkee perinteiseen asuun pukeutuneen juutalaisrabbin, irokeesipäisen punkkarin ja design-pukuun pukeutuneen bisnesmiehen, ei voi muutakaan. Lontoolaiset ovat kohteliaita ja avuliaita, huomioivat erityisesti lapset, pitävät ovea auki rattaille ja päätyvät juttelemaan small talkia matkustamisesta, koska samassa hississähän tässä nyt kuitenkin ollaan. Ja kun hissin kattoa koti-Suomessa tuijottamaan tottuneelta äidiltä loppuvat kohteliaisuusfraasit, jatkaa perheen kolmevuotias reippaasti jyväääskylääällä.

Luulisi, että jo kolmannella Lontoon-matkalla Big Ben ja Piccadilly Circus olisivat jo vähän nähty, mutta ei: kumpaakaan paikkaa ei edelleenkään voinut ohittaa kertaakaan ilman, että joku perheen kameroista kaivettiin taas kerran esille. Siispä ennen varsinaista matkapostausta koneella olisi läpi käytävänä 347 kuvaa, jälleen kerran.


Paluulennolla oli pakko jo vähän suunnitella: seuraavalla kerralla sitten vihdoinkin se Mouse trap...

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Happiness is not having to set the alarm for the next day.




Keskiviikkona lähdin töistä puoli kaksi, kerrankin, ja olin hakemassa kolmevuotiasta päiväkodista heti välipalan jälkeen. Pyöräilimme rauhassa kotiin, laitoimme pyykkikoneen päälle ja ryhdyimme pitkästä aikaa värittämään värityskirjaa. Ja siinä Kapteeni Koukun peruukkia mustatessani tajusin, että tämä hetki oli ensimmäinen viikkoihin - siis viikkoihin - kun minulla oli aikaa olla poikani kanssa kiireettömästi, ilman että samalla keitän pastaa, vastaan työsähköpostiin, korjaan toisella kädellä verbikokeita tai muuten vaan suunnittelen huomista päivää. Ihan vaan olla ja värittää, olla kokonaan läsnä.

Tosin illaksi piti lähteä sitten taas takaisin töihin.

Siksipä kun tänään pakkaamme autoon matkarattaat, passit, matkaoppaat, sateenvarjot (ollaanhan toki menossa Lontooseen) sekä useamman laukun ja otamme nokan kohti Helsinkiä, vaikenee myös blogi. Luvassa ei siis ole yhtään ajastettua postausta eikä tuoreita matkakuulumisia kuvatervehdyksineen. Ja ei, meitä tai matkakommelluksia ei voi seurata reaaliajassa myöskään Instagramissa tai Facebookissa. Sen sijaan kiertelemme kiireettömästi nähtävyyksiä, nappaamme jostain syötävää, kun siltä tuntuu, piipahdamme ehkä johonkin museoon ja istumme takuulla Hyde Parkissa Starbucksin Chai Tea Latten kanssa. Iltaisin luemme kirjoja, juttelemme keskenämme ja menemme aikaisin nukkumaan.

Ajateltiin nimittäin olla ihan oikeasti lomalla.



Kuva löytyi täältä.

lauantai 11. lokakuuta 2014

Mitä tänään syötäisiin?

Käsi ylös, kuinka monelle aiheuttaa jatkuvaa päänvaivaa kysymys "Mitä tänään syötäisiin"?

Meidän arkiruokailu viimeisen viikon aikana on näyttänyt muun muassa tältä:


Välillä saan vastata ihmettelyihin siitä, miten kummassa jaksan, ehdin tai ylipäätään viitsin laittaa uuden lämpimän ruuan ja vielä salaatinkin joka päivä työpäivän jälkeen. No, ihan siitä syystä, että jaksan illan sen jälkeen ihan eri tavalla - puhumattakaan perheen kolmevuotiaasta. Ilman lämmintä ruokaa huomaan sortuvani helposti napostelemaan mitä tahansa kaapista löytyvää, yleensä sokeria, ja silti, tai juuri sen takia, väsyväni. Vaikka edelleen herkuttelen iltaisin liikaa, pysyy napostelu kohtuuden rajoissa nimenomaan lämpimän ruuan ansiosta.

Silti tuntuu, että kasviksista, d-vitamiinista ja säännöllisistä ruoka-ajoista huolimatta lokakuun pimeys tuntuu vievän kaikki mehut ja energiat.

Alkuvuodesta olin kuukauden ilman lisättyä sokeria. Vaikka mitään muita ruokavaliomuutoksia en tehnytkään, jo pelkkä sokerin pois jättäminen pudotti painoa kolme kiloa kuukaudessa. Sittemmin olen palannut takaisin status quohon niin sokerin kuin painonkin suhteen - jogurtin sentään vaihdoin pysyvästi sokerittomaan versioon. Sokerinkulutuksessa näkyy selvästi tunnesyöminen: mitä pimeämpi ulkona ja mitä enemmän stressiä töissä, sitä useammin kahvin aveciksi tarttuu suklaata tai illalla läppärin ääreen tarttuu myös jäätelökippo. Tunnesyöpöllä pitkät työpäivät, koesumat ja päiväkodin flunssakierre näkyvät valitettavasti myös heti ihossa - ja olossa.

Silti meillä syödään suhteellisen terveellisesti ja hyvin, siitäkin huolimatta, että Mitä tänään syötäisiin -keskustelu johtaa usein vähintään pieneen sanaharkkaan. Arjessa suositaan nopeita pastoja, tuoreita kasviksia ja viikonloppuisin syödään yleensä joku ateria ulkona tai napataan annokset kiinalaisesta sillä, no, perheen kokkikin tarvitsee välillä vapaaillan.


Meidän arkiruokailua helpottavat muun muassa:
- puolieinekset kuten valmistiskin kasvispihvit yhdistettynä itse tehtyyn perunamuusiin
- ruokalistan suunnittelu aina viikoksi eteenpäin ja kaupassa käynti vain kahdesti viikossa (onnistuu ideaalitapauksissa myös meillä)
- isompien annosten valmistaminen kerralla
- nopeat pastat
- lounassalaatit töihin edellisen illan pastasta ja jääkaappiin jääneistä kasviksista


Mitkä on muiden vinkit terveeliseen ja mahdollisimman vaivattomaan arkiruokailuun?

torstai 9. lokakuuta 2014

Vanhanajan lapsi.



Kolmevuotiaan vasukeskustelun alkajaisiksi pojan lastentarhanopettaja totesi tietävänä:
"Teillä taidetaan lukea paljon kirjoja ja pelata vähän tietokone- ja kännykkäpelejä?"


Poika R:stä sen nimittäin kuulemma näkee heti. Ja ei, meidän kolmevuotiaamme ei tunnista vielä yhden yhtä kirjainta tai tapaile englannin alkeita. Sen sijaan kolmevuotiaalla on tavanomaista vilkkaampi ja rikkaampi mielikuvitus, joka erottuu heti ipadlapsien joukosta. Oikea vanhanajan lapsi siis, kuulemma. Lastentarhanopettajamme mukaan sellainen höpö-Eemeli, jotka ennen seikkailivat mielikuvitusystävineen monimutkaisia tarinoita suunnitellen, mutta joista nykyään on alkanut tulla osa katoavaa kansanperinnettä. Kuulemma. 

Meidän kohdalla kyse ei ole mistään tietoisesta valinnasta: emme missään nimessä vastusta minkään sortin teknologiaa ja sen kehitystä ja tarjoa lapsellemme leikkikaluiksi vain käpylehmiä ja kaarnalaivoja. Päinvastoin ainakin minä tunnen olevani aivan liiankin koukuttunut (sosiaaliseen) mediaan, joka tuntuu ahmaisevan arjesta ihan liian ison siivun ja mikä pahinta, usein täysin huomaamatta ja ihan turhaan. Siksi onkin kiva, että satunnaista Angry birds -naputtelua lukuun ottamatta poika R ei ole osoittanut sen kummempaa kiinnostusta pelaamista tai kännykän näppäilyä kohtaan, vaan kolmevuotiaan tekniikan käyttö rajoittuu vielä muutamaan päivittäiseen YouTubesta katsottuun Kaapoon ja mahdollisesti Pikku Kakkoseen

Ja joka päivä tartumme useampaan kirjaan.

Lapselle lukeminen ei ole tärkeää pelkästään mielikuvituksen ja kielellisten taitojen kehityksen takia: lukuhetken aikana opitaan rauhoittumaan ja olemaan läsnä. Oman lapsuuteni parhaita hetkiä olivat ne illat, joina äiti luki meille tytöille iltasaduksi Veljeni, Leijonamieltä ja Narnian tarinoita, ja iltapäivät, joina kääriydyimme iskän kanssa sohvalle punaisen viltin alle lukemaan Suomen Kansansatuja. Tuskin lienee sattumaa, että sekä pikkusiskosta että minusta tuli kieltenopettajia.

Jostain luin kerran, että erityisesti poikien, joiden lukutaito heikkenee vuosi vuodelta, kehitykselle on tärkeää, että kirjaan tarttuu kotona myös isä. Jostain voimme siis olla ylpeitä: se, että isi tyydyttää Age of Empires -pelihimonsa vasta poika R:n mentyä nukkumaan ja lukee päivittäin pojalleen Pekka Töpöhäntää, näkyy jo jossain.

maanantai 6. lokakuuta 2014

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin

"Kurkkua kuristavan haikeita asioita: Vappupäivän ilta. Kun aurinko laskee, kaduilla on enää tyhjiä pulloja ja serpentiiniä, siellä täällä karannut tai rikkoutunut ilmapallo, ja viimeisetkin juhlijat ovat matkalla kotiin. Tai huhtikuun valoisat illat. Kun kadut ovat vielä hiekkaiset, mutta polkupyörät ja tennistossut on jo otettu esille - kun mustarastas silloin laulaa, tuntuu siltä kuin jokin olisi peruuttamattomasti ohi ja toisaalla, vaikka todellisuudessa kaikki on juuri alkamassa."

Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin (2013)
Otava, 380 sivua.


Kirjoja, jotka olen lainannut ihan vain ja ainoastaan kauniin nimen perusteella:
Että tuntisin eläväni
Kunpa joku odottaisi minua jossain
Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

"Kuolen tylsyyteen. Kuolen ahdistukseen. Kuolen vitutukseen. Jotain on keksittävä," kirjoittaa Miia Kankimäki. Hän on 38-vuotias, sinkku, vakitöissä kustantamossa, asunnonomistaja, herää joka aamu kellon pirinään kello 6.15, syö joka aamu tismalleen saman aamupalan, katsoo liikaa televisiota ja harrastaa joogaa liian harvoin. Kaiken tämän Miia hylkää - sen sijaan hän matkustaa Kiotoon. Vaikka Mia ei tunne kaupungissa ketään saati puhu sanaakaan japania, on hän päättänyt viettää vuorotteluvapaavuotensa jäljittäen yli tuhat vuotta sitten elänyttä hovinaista Sei Shonagonia, sielunsisartaan, ja kirjoittaa tästä kirjan.

Kuulostaako absurdilta? Alkuun ehkä. Ja sitten taas ei. Sillä elämä on kuin kirsikankukat: se on aivan pian ohi. Ja sitä ennen siitä on otettava kaikki irti.

 "Asioita, joita ei voi verrata: Kesä ja talvi. Yö ja päivä. Sade ja auringonpaiste. Nuoruus ja vanhuus. Henkilön nauru ja suuttumus. Musta ja valkoinen. Rakkaus ja viha. Sade ja usva.
    Kun on lakannut rakastamasta jotakuta, tuntuu kuin hänestä olisi tullut toinen ihminen, vaikka hän on edelleen se sama."

Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on kirja, johon ihastuu päätä pahkaa ja ihan täysin heti ensimmäisiltä sivuilta. Jo pelkästään siksi, että se on niin erilainen. Tämän lisäksi se on hurmaava, höyhenenkevyt, hauska, terapeuttinen, nokkela ja oivaltava. Suloinen sekametelisoppa listoja kaikesta mahdollisesta taivaan ja maan välillä, historiaa, Kioton öisiä katuja, syvällisiä keskusteluja ulkomaalaisten kämppisten kanssa, kulttuurihistoriallista tutkielmaa Japanin hovista tuhannen vuoden takaa ja massaturismia kuumankosteassa Thaimaassa.

Silti parasta kirjassa olivat sen listat. Ne hauskat, kekseliäät, söpöt, herkät ja haikeatkin. Listat niistä pienistä asioista, jotka lopulta ovatkin niitä isoja.

Älkää käsittäkö väärin: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin on muutakin kuin vain listoja. Listojen lisäksi se on nimittäin eräänlainen tietokirja, tutkimusmatka niin yli tuhat vuotta sitten eläneeseen hovinaiseen kuin eksistentiaalikriisiä nykyhetkessä elävään kolmikymppiseen Toisaalta se on myös matkakirja. Mia Kankimäen kirja pitäisi lukea ulkomaanmatkalla, kun on lähtenyt matkalle yksin ja nimenomaan omasta tahdosta yksin, nähnyt jo sen, mitä tuli katsomaan, tilannut katukahvilasta teen ja leivoksen ja päättänyt, että nyt, tässä ihmisvilinää katsellessa, voisi vihdoin aloittaa laukkuunsa sujauttamansa kirjan.

Asioita, jotka Mia Kankimäen kirja sai aikaan:
Kaukomatkakuumeen
Pakkomielteen tehdä listoja, ihan kaikesta
Kroonistuneen sushinhimon.

lauantai 4. lokakuuta 2014

Date Night.



Asioita: johon ei ennen lapsen syntymää osannut oikeasti varautua:
Huonosti nukutut yöt
Jatkuva huoli omasta lapsesta 
Äitiyshurahtaminen (tästä onneksi on jo myös selvitty!)
sekä
Parisuhdeajan täydellinen puute


Tokihan me jollain tasolla osasimme odottaa siihen, että ilman tukiverkkoa olemme tosiaan vastuussa lastenhoidosta ihan kahdestaan. Silti aivan totaalisen yhteisen ajan puute oli jotain, mihin ei jollain naiivilla tavalla osannut yhtään varautua. Korvatulehduskierteessä on sumplittava omia töitä ilman hätäapuhoitajia, kauppareissun tai iltalenkin ajaksi poikaa ei voi viedä kyläilemään mummolaan eikä spontaaneja kahdenkeskisiä iltoja enää edes muista. Kerrat, joina kuluneen reilun kolmen vuoden aikana olemme olleet jossain ihan kahdestaan, voi ehkä jo laskea kahden käden sormilla, mutta toisen käden on saanut ottaa mukaan vasta kesällä.

Ennen vanhemmiksi tulemista meidän yhteinen treffailu oli usein leffassa käymistä, ja ensitreffeilläkin käytiin aikoinaan nimenomaan elokuvissa, katsomassa Matrix. Siksi perjantaina olikin erityisen virkistävää jättää korjaamattomat kokeet ja villi kolmevuotias yhdeksi illaksi ja lähteä elokuviin, ihan kaksin. Viime kerrasta olikin kulunut jo melkein neljä vuotta.

Ja mikäpä kahdenkeskiseen elokuvailtaan paremmin sopisikaan kuin hitchcockmainen trilleri nykyaikaisesta avioliitosta. Jos ihastuin Gillian Flynnin Gone Girliin aikoinaan jo kirjana, niin elokuvaversio toimii ihan yhtä hyvin. Olipahan ainakin leffan jälkeen ravintolassa ensimmäiseksi jotain muutakin puhuttavaa kuin oman lapsen toilailut.


(Yhteiskuvat keväältä, sillä taas kerran kävi vanhanaikaisesti: töistä suoraan päiväkodille vasuun ja sieltä kaupan kautta kotiin, joten leffaan saatiin lopulta lähteä niin kiireellä, ettei yhteiskuvia ehtinyt edes ajatella.)

torstai 2. lokakuuta 2014

Talvitakki ja shoppailufilosofiaa.


Jos nyt ei ole luvassa uusi ennätys, niin ei sitten milloinkaan: toinen vaatepostaus viikon sisällä. Perjantaina löysin kuitenkin ihan sattumalta Vilasta juuri sellaisen villakangastakin, jota olin etsinytkin, ja jo useamman vuoden palvellut talvitakki sai väistyä kirppiskassiin.

Totta puhuakseni olen vältellyt tyylipuhtaita ostostenesittelypostauksia ihan tarkoituksella kolmestakin syystä. Ensinnäkään en tunne oloani missään määrin luontevaksi kameran edessä, en sitten millään, ja edes yhden (yli)kriittisissä silmissäni julkaisukelpoisen kuvan saaminen vaatii aina vähintään viisikymmentä epäonnistunutta otosta. Ja vaikka silloin tällöin onkin mukava esitellä erityisen kiva vaate, jota on kauan etsinyt, tai esimerkiksi kirpputorilla tehty huippulöytö, en tunne yhtään omaksi jutukseni kaupallisuutta, yletöntä kulutusta tai siihen kannustamista puhumattakaan kovasti vallallaolevasta kertakäyttöelämäntavasta, jossa vaatekaappi uusiutuu kokonaan aina uusien mallistojen saapuessa kauppojen hyllyille tai hypetetyimpien merkkien (lasten)vaatevalikoimat klikkaillaan virtuaaliostoskoriin kokonaisuudessaan.

Kolmanneksi meillä shoppaillaan varmasti keskivertoa vähemmän - ja ihan tarkoituksella.

Kiitos kolmevuotiaan kasvuvauhdin, joutuu vaatekaappia kyllä päivittämään tasaisin väliajoin; syksyksi hankittu välikausivaatetus menee ehkä hyvällä tuurilla vielä seuraavana keväänä, mutta esimerkiksi talvivarusteet on täytynyt uusia joka vuodeksi. Kolmevuotiaan ulkovaatteisiin myös mielelläni satsaan; jos istuu tunnin märässä lumihangessa kaivamassa lapiolla tunneleita, ei ole ihan sama, millainen materiaali takamusta verhoaa. Mutta koska perusvaatteissakin on jo hankkimista, olen jättänyt ylilyönnit ja shoppailuöverit suosiolla väliin, unohtanut ne kalliimmat merkit ja niihin hurahtamisen ja päättänyt, että mukavin ja meidännäköisin tyyli syntyy, kun yhdistää kivoimmat ja laadukkaimmat ketjuvaatteet muutamiin tarkoin valittuihin merkkeihin. Vaatteiden merkittömyys ei ainakaan tähän mennessä ole aiheuttanut kolmivuotiaan psyykessä huomattavia vahinkoja.

Toinen helppo ja luonnollinen pihistyskohde olen minä itse, ja poika R:n syntymän jälkeen olen alkanut katsoa omaa vaatekaappiani, jos mahdollista, entistä tarkemmalla silmällä. Talven pärjään helposti yhdellä takilla, jota sitäkin voi käyttää useamman vuoden. Jos osaa olla hamstraamatta kymmenen euron (ja viiden pesukerran) halpispaitoja, voi ketjuliikkeistäkin löytää kestäviä ja kukkarolle sopivia vaatteita. Ja kun ostaa kunnolliset nahkakengät, ei jalkineitakaan tarvitse uusia joka talvi.

Tammikuun alussa tartuin Melinan blogin innoittamana Vähempikin riittää -haasteeseen. Haasteen alkuperäisen ajatuksen "Aina kun ostat jotain uutta, myy pois vanhaa - vähempikin tavaramäärä riittää" tosin muutin muotoon "Vähempikin määrä sekä shoppailua että tavaraa riittää". Tänä vuonna olenkin pyrkinyt miettimään hankintoja yön yli, ostamaan vain tarpeeseen ja varmistamaan, että jokaista hankkimaani vaatetta oikeasti tulee käytettyä. Jos aiemmin erehdyin välillä ostamaan vaatteita, jotain tiettyä tilaisuutta varetn ja joita ei lopulta tullut käytettyä kuin sen yhden kerran, ovat tällaiset hasardit ainakin jääneet pois.


Silti on kiva saada joskus jotain uutta ja ihanaa, ihan itselle. Ja pakko myöntää, että shoppailulla on puolensa: uusi talvitakki päällä lumen tuloa jo oikeasti odottaa.

keskiviikko 1. lokakuuta 2014

58 neliötä: olohuone.

Olohuone, jonka lattian aikoinaan hiotutimme (onko se edes oikea sana?), mutta jonka vanhan tapetin saimme vaihdettua vain toiselta seinältä.



Näistä tykkään:
Kuormauslavoista tuunaamani sohvapöytä.
Kehyskollaasi seinällä.
Värimaailma.
Marimekon musta lepakkotuoli.


Näitä muuttaisin:
Vanhan tv-tason ja auttamatta liian pienen kirjahyllyn tilalle koko seinän levyinen valkoinen kirjahylly, jossa olisi tilaa niin tv:lle kuin kirjoillekin.
Se tapetti.