sunnuntai 30. marraskuuta 2014

Arkiviikonloppu.


Mami Go Go -blogista ihailin viikko sitten ihanan elämänmakuisia mutta kuitenkin laadukkaita kuvia yhdestä arkisesta viikonlopusta. Kaiken blogimaailman täyttävän tuote-esittelytulvan ja yhteistyöpostausten välissä oli piristävää lukea, että kyllähän ne muutkin edelleen elää sitä samaa elämää kuin mekin, nakkikeittopäivineen ja pyykkivuorineen - ja siitäkin voi tehdä kaunista.

Viime aikoina olen myös potenut vakavaa blogi-identiteettikriisiä. Tuntuu, etten oikein sovi mihinkään kategoriaan tai muottiin: en ole tyylipuhdas kirjabloggaaja, en uskottava perhebloggaaja ja lifestyleblogia tästä ei saa tekemälläkään. Myös blogimaailman kulutushysteria on alkanut ahdistaa tavallista enemmän. En tunne sopivani suosikkini tuotevalikoimasta -kollaasien, päivänasupostausten tai uusimmat sisustushimotukseni -juttujen joukkoon enkä osaa jakaa vinkkejä itsetehtyyn jouluun tai lastenkasvatukseen - usein tunnen kirjoittavani vähän vääristä asioista vähän väärille ihmisille. Kun tähän vielä lisää ihan käsittämättömän pimeyden, houkuttelee esimerkiksi telkkarin katselu tällä hetkellä huomattavasti valokuvaamista ja blogia enemmän.

Tänä viikonloppuna napsittiin silti kuvia, ihan siitä tavallisesta arjesta. Sillä sitähän se elämä kuitenkin enimmäkseen on.

Tältä siis näytti meidän arkinen viikonloppu, jona piipahdettiin jouluostoksilla, lähipuistossa ja korttiostoksilla Harjun Paperissa, mutta jona muuten lähinnä kotoiltiin villasukissa, rakennettiin junarataa, kirjoitettiin valmiiksi kaikki joulukortit ja iltaisin herkuteltiin ihan liikaa.

torstai 27. marraskuuta 2014

"Mitä toi vihreä on?" ja muu rakentava asiakaspalaute.



"Olenko ennenkin maistanut tota?"
"Mitä toi vihreä on?"
"Haluaisin mieluummin makaronia/ jauhelihaa/ mehukeittoa/ sushia..."
"Onko tuo sieni? Haisee ihan oudolta..."
"En syö yrttejä, äiti."

Ja mitä näitä nyt on.


Viime ajat meillä on nimittäin asunut todellinen Tohtori Jekyll/ Herra Hyde. Päiväkodissa kolmevuotias on nimittäin todellinen supersyömäri: lautaselta katoaa hetkessä ruoka kuin ruoka, ja useamman kerran viikossa pienelle kulinaristille pitää jo sanoa, että "kolme lautasellista on kolmevuotiaalle ihan tarpeeksi - jatketaan taas välipalalla". Erityiskehuja poika on saanut siitä, miten reippaasti lautaselta katoavat myös kasvikset, ne vähän vieraammatkin.

Jotain mystistä kuitenkin tapahtuu puolen kilometrin matkalla päiväkodista kotiin, sillä siinä missä päiväkodissa maistellaan lanttua ja naurista vihannespassia varten ja syödään kasvissosekeittoa kauhakaupalla, on kotona ehdottomien eiden listalla esimerkiksi kesäkurpitsa, salaatinlehti, avokado, tuoreet yrtit, sienet - yleensäkin kaikki tavallista vihreämpi, tavallista kasvispitoisempi tai ruokalajit, joita kokeillaan ensimmäistä kertaa.

Mitä ihmettä?

Vaikka päiväkodin ruokalista koostuukin pääasiassa lasten makuun sopivista neutraaleista ruuista, ei kolmevuotiaan nirsoilu kotona voi johtua liian kokeilevasta keittiöstä; meillä kun syödään kaikkea väliltä noutokiinalainen ja karjalanpaisti ja useimmiten tarjolle päätyy helppoa arkiruokaa kuten pastaa. Syömme vaihtelevasti lihaa, kalaa ja kasviksia, puolieineksiä, perinteistä kotiruokaa ja välillä etnisempiäkin annoksia, ja joka aterialla on aina myös salaatti tai raaste. Kaikkea maistetaan, mutta vaikka lautasta ei tarvitsekaan syödä tyhjäksi, ei ruokalaji B:tä ole tarjolla niinä kasvispihvipäivinäkään. Silti lautasen reunalle jäävät hyvin usein kasvikset sekä tarkasti pastan seasta erotellut yrtit ja uusiin ruokalajeihin poika R suhtautuu enemmän kuin epäluuloisesti.

Samaan ruokaan siirryttyään kolmevuotias saanut tottua siihen, että meillä ruokana voi yhtä hyvin olla marokkolaista kanakastiketta kuin nakit ja muusi. Silti jostain kumpuaa kumma universaali epäluulo kaikkea kasvispitoista kohtaan, mitä ei varmastikaan ole opittu kotona, jossa kaikille perheenjäsenille maistuu sama, monipuolinen ruoka, myös se salaatti. 


Hei te viisaammat, miten saan poikani olemaan pelkäämättä kasviksia?

tiistai 25. marraskuuta 2014

Jane Shemilt: Daughter

"She used to tell me everything.They have a picture. It'll help.
But it doesn't show the way her hair shines so brightly it looks like sheets of gold.
She has a tiny mole, just beneath her left eyebrown.
She smells very faintly of lemons.
She bites her nails.
She never cries.
FIND HER."


Jane Shemilt: Daughter (2014)
Penguin, 392 sivua.


Parhaat kirjat löytyvät usein sattumalta - kuten Jane Shemiltin Daughter. Kun kirjan mainos sloganeineen osui miehen silmiin Lontoon metrossa, oli kommentti välittömästi, että "tuossa on muuten ihan sinun tyylinen kirja". Heathrow'lla käytinkin viimeiset puntani annokseen sushia sekä uutuusdekkariin. Ja kas kummaa, mies oli kuin olikin oikeassa.

On kulunut vuosi siitä loppusyksyn illasta, jona viisitoistavuotias Naomi lähti viettämään iltaa ystäviensä kanssa eikä koskaan palannut kotiin. Yhdessä yössä viime vuodet uraa rakentamaan tottuneen Jennyn elämä kääntyy ylösalaisin, kun tyttärestä ei tunnu jääneen jälkeäkään. Tutkimusten edetessä Jennylle alkaa valjeta, että se Naomi, jonka hän luuli tuntevansa, olikin täysin eri ihminen kuin se tyttö, jonka ystävät, poikaystävä ja koulukaverit piirtävät esiin. Päivien edetessä myös äidin ahdistus muuttaa muotoaan ja ensimmäisten tuntien tuskaiset kysymykset "Kuka lapseni vei?" ja "Onko hän vielä elossa?" vaihtuvat vähitellen kysymyksiin "Voisiko lapseni lähteä omasta tahdostaan?" ja "Voisiko kaikki olla minun syytäni?".

Lukijalta kirja kysyy yhden kysymyksen: Kuinka hyvin lopulta tunnetkaan lapsesi?

"I could feel his eyes taking it in, red lipstick protruding in a domed stalk, lying on its side in the small pool of foundation, the lacy bras, the thong, the unmade bed. But that wasn't the real Naomi. Naomi was here, I wanted to say, in the cello against the wall, the photos of Christmas and Corfu in the shell frames that she made, in the friendship bracelets in the bowl. The dried autumn leaves behind her mirror. She loves autumn, I wanted to tell him. She collects leaves, like a child does. She is just a child. That bra must belong to a friend, the thong as well. They can't be hers."

Olen ollut dekkarien ja jännärien suurkuluttaja siitä asti, kun joskus alakoulussa löysin ensimmäistä kertaa tieni kirjaston Neiti Etsivä -hyllylle. Paula Drew'n seikkailujen jälkeen siirryin Mystery Clubin kautta pikku hiljaa aikuisten osastolle, ja teinivuodet ahmin erityisesti Mary Higgins Clarkea, kunnes ne pariin kertaan luettuani siirryin ruotsalaisiin dekkareihin. Kun kädessä on dekkari, en hae suuria, maailmaa muuttavia ajatuksia, intertekstuaalisia viittauksia tai hiukset pystyyn nostattavia metaforia (kuten tämä toim. huom.). Minulle kelpaa hyvin kirjalliselta arvoltaan heppoisempikin dekkari, kunhan tarina on koukuttava ja kirja sellainen, ettei sitä malttaisi laskea käsistään; innostun yhtä hyvin Agatha Christien klassikosta kuin Mary Higgins Clarken välillä harlekiinia lähentelevästä uutuudesta.

Toisaalta dekkari ei ole mikään läpihuutogenre: dekkarin kanssa voi onnistua yhtä helposti kuin epäonnistuakin. Onneksi Jane Shemilt onnistuu. Hänen esikoisromaaninsa Daughter on sekä kutkuttava pakkolukeavieläyksiluku-kirja että kylmä kuvaus täydellisestä ylemmän keskiluokan perheestä, jonka pinnalta kiiltävän kulissin tyttären katoaminen vähitellen murentaa. Kirjan rakenne takaumineen toimii hyvin, ja ensimmäiset sata sivua oli pakko ahmaista yhdellä kertaa. Ainoastaan loppuratkaisu oli ehkä liian helppo, joskin viimeisien sivujen aikana kirja palaa jälleen omalle tasolleen.

Toinen miinus tulee siitä, että Daughter on Jane Shemiltin esikoinen ja ainoa kirja; hyvän dekkarin löydettyään lukisi nimittäin mielellään kirjailijan koko tuotannon läpi saman tien.

sunnuntai 23. marraskuuta 2014

A niin kuin arki ja v niin kuin välillä juhliakin.



A niin kuin arki eli tällä viikolla tiistaiset kahvilatreffit ystävän kanssa, ensimmäiset glögit ja piparit, useampikin liukastelu vastasataneessa lumessa, Päivä paloasemalla, yksi flunssa (heti kun ehdin tuulettaa, kuinka tänä syksynä meillä on sairastettu niin vähän), kuukauden ensimmäinen lenkki, vohveli-ilta ystäväpariskunnan kanssa, sushisunnuntai, muutama riita aiheesta "oman huoneen siivous" ja viitenä aamuna viikossa aina liian aikaisin soiva herätyskello. Ja aika usein taas aika kiire.

Mutta jos sanoin, että onni on työ, jossa viihtyy, niin on se myös ihan mahtava työporukka, jonka kanssa voi työnteon lisäksi myös vaihtaa vapaalle. Siispä perjantaina vedin päälle mekon ja jalkoihin korkkarit ja suuntasimme viettämään pikkujouluja kollegoiden kanssa. Marraskuun pimeyteen ja stressiviikkoihin paras lääke on nimittäin tanssi- ja nauruterapia.

torstai 20. marraskuuta 2014

Päiväkotipohdintoja - ennen ja jälkeen.


Kumma juttu tämä äitiys: ilman huolimylläkkää kun ei tunnu selviävän yhtään mistään siirtymästä. Siispä kun kolmevuotias elokuussa siirtyi päiväkodissa isojen ryhmään, kävin mielessäni läpi kaikki mahdolliset kauhuskenaariot pojastani kuuntelemassa gangsta rappia päiväkodin nurkan takana tai jäämässä satapäisenä juoksevan poikalauman alle - siitäkin huolimatta, että meille päiväkotisyksy oli jo kolmas ja talokin edelleen sama vanha hyväksi havaittu.


Onneksi tässäkin tapauksessa pahimmat pelot olivat turhia.


...Toisin kuin pelkäsin, poika R on päässyt hyvin uuteen porukkaan mukaan, vaikka leikkiikin yleensä lähinnä parhaan kaverinsa kanssa...

...Isojen lasten jutut eivät ihme kyllä ole tarttuneet, vaikka tyhmittelystä olemmekin joutuneet vielä kotonakin vakavaan sävyyn keskustelemaan. Kolmevuotias on saanut edelleen olla niin pieni kuin onkin eikä käyttöön ole tarttunut edes se naulakolla laulettu Cheek-versio Sukka irti...

...Kuten jo elokuussa surin, ovat tyttöjen ja poikien leikit eriytyneet selvästi eikä poika R enää juuri hoitopäivänsä aikana leiki viime vuodelta tuttujen neitien kanssa. Onneksi vapaa-ajalla vastaavaa ei näy, ja perhetuttujen ja jumppakavereiden kanssa yhteiset leikit sujuvat entiseen malliin...

...Päivien pitenemisestä poika R ei ole ollut millänsäkään, mutta itse tunnen siitä jatkuvaa huonoa omaatuntoa erityisesti siksi, että kolmevuotiaan paras kaveri, jolla vanhempien lisäksi on apuna innokkaat isovanhemmat, haetaan aina ajoissa. Töissä heitän viimeisen tunnin jälkeen paperit ja kirjat yhtenä sekasotkuna laukkuun, nappaan loput korjattavat kotiin ja juoksen ensimmäiseen bussiin - ja siltikään en ole ikinä päiväkodilla niin aikaisin kuin haluaisin...

...En tiedä, onko syynä isompien ryhmä vai vastustuskyvyn lisääntyminen, mutta tänä syksynä ollaan vihdoinkin oltu enemmän terveitä kuin sairaita ja selvitty käytännössä parilla pikkunuhalla. Ainoastaan muut (korva)tulehdus- ja flunssakierreperheet ymmärtävät, miten helpottavaa onkaan VIHDOIN sopia viikonloppumenoja ilman "Jos me ei olla kipeinä" -optiota. Tämähän alkaa melkein tuntua jo ihan tavalliselta elämältä!...


Ja ennen kaikkea: kolmevuotias on mennyt päiväkotiin mielellään, lähtenyt sieltä iltapäivisin vasta maanittelujen jälkeen ja oppinut, kokenut ja puuhannut roppakaupalla sellaista, mitä minä en ikinä olisi kotona osannut - tai edes tajunnut - tarjota.

maanantai 17. marraskuuta 2014

Joulupuu.


Päätin, etten mainitse sanaa joulu blogin puolella vielä marraskuussa, mutta minkäs teet; tuossa se on heti otsikossa. Lisäksi tiedän kirjoittaneeni Nuorkauppakamareiden Joulupuu-keräyksestä jo viime vuonna ja sitä edellisenäkin, mutta tässä tapauksessa toista mielelläni itseäni.

Valitettava totuus on nimittäin se, että Suomessa eriarvoistuminen on kaikista selkeintä nimenomaan lapsiperheiden välillä. Siinä missä yksi jo valmiiksi tavarapaljouteen hukkuva lapsi joutuu jouluna laittamaan osan paketeista sivuun ihan vaan siitä syystä, ettei kaikkia paketteja mitenkään voi avata yhtenä päivänä, ei joku toinen välttämättä saa yhtään pakettia avattavakseen. Ehkä juuri tästä syystä minä olen ottanut Joulupuu-keräyksen niin omakseni: lama-ajan lapsena tiedän enemmän kuin hyvin, miltä tuntuu joulun jälkeen seistä koulun pihalla ympyrässä ihailemassa toisten uusia barbeja.

Joulupuu-keräyksen tavoitteena on tänäkin vuonna saada jokaiselle lapselle avattavaksi edes se yksi paketti. Ei sillä, että materia itsessään olisi mikään itseisarvo vaan siksi, että jokainen lapsi voisi saada hitusen ylimääräistä joulumieltä ja iloa oli vanhempien tulotaso ja elämäntilanne sitten millainen tahansa. Keräyksen avulla saadut paketit toimitetaan lastensuojelun piirissä oleville lähialueen lapsille sekä ensi-, perhe- ja turvakoteihin.

Viime vuonna lahjoja kaivattiin Jyvsäkylässä erityisesti suurelle joukolle poikia, joten Bratzin, nuken tai kirjan lisäksi pakettiin voi kääriä vaikka legoauton, merkkipipon tai tietokonepelin. Ja koska lahjoituspaikkoja löytyy suurimpien kaupunkien keskustoista, voi hyväntekeväisyyttä tehdä helposti omien jouluostosten ohella.


Jyväskylässä Joulupuu-keräys starttaa Paviljongin Joulumarkkinoilla ensi viikon viikonloppuna 29.-30.11., joten lahjan ehtii vielä hyvin ostaa, paketoida ja lahjoittaa keräykseen joulumarkkinoille tullessaan. Tarkemmat tiedot hankkeesta ja lahjoituspaikoista löydät täältä.

sunnuntai 16. marraskuuta 2014

V niin kuin viikonloppu.


V niin kuin viikonloppu eli kasa naistenlehtiä viimeisen parin kuukauden ajalta, yhteensä kolme pellillistä jonkun muun tekemää pizzaa, puusauna, muutama hyvä kirja ja koko ajan kaksi ylimääräistä käsiparia kolmevuotiasta varten. Eli mummolaviikonloppu.

Sen verran totaalisesti viime viikkojen kiire ja pimeys ovat imeneet voimat, että oli erityisen ihanaa käpertyä villasukat jalassa sohvalle viltin alle ja kaksi päivää ihan vaan olla.

lauantai 15. marraskuuta 2014

Porkkanasosekeitto.



Meillä laitetaan yleensä aika harvoin keittoja. Yksi syy tähän on se, että syön usein lounaaksi joko keiton tai salaatin, ja tästä syystä keitto vielä päivälliseksi tuntuu liian kevyeltä. Tähän helppoon pippuriseen porkkanasosekeittoon ollaan kuitenkin mekin ihastuttu. Ohje on superhelppo, onnistuu ilman blenderiäkin ja maistuu erityisesti pakkaspäivien lounaana.



PORKKANASOSEKEITTO


3-4 annosta
3-4 tomaattia
500 g valmista porkkanasosetta
2 dl vettä
1 tlk Mustapekka-ruokakermaa
raejuustoa
tuoretta basilikaa hienonnettuna


Leikkaa tomaatit pieniksi kuutioiksi.
Pane tomaatit, porkkanasose, vesi ja ruokakerma kattilaan. Kuumenna kiehuvaksi.
Sekoita raejuuston joukkoon basilika. Annostele keitto lautasille ja lusikoi päälle juusto-basilikaseosta. Tarjoa keitto leivän kanssa.

keskiviikko 12. marraskuuta 2014

Tuubihuivi.

 takki// Nameit   pipo// WARP

Sen piti olla ihan niin kuin polkupyörällä ajoa. Neulomisen nimittäin. Sillä vaikka viimeksi tartuin neulepuikkoihin aika lailla neljä vuotta sitten tehdäkseni pienet siniset villasukat ultrakuvassa näkyneelle poikalupaukselle, niin kyllähän sitä nyt inspiraation iskiessä yhden tuubikaulaliinan neuloo illassa-parissa.

No ei neulonut.

Muutaman illan kuluttua homma alkoi kuitenkin taas sujua, ihan niin kuin sen kuuluisan pyörällä ajon kanssakin. Meille kotiutuneen Sillan ensimmäisen tuotantokauden avulla nimittäin muistin taas, mikä neulomisessa olikaan mukavaa: se, miten sillä voi yhdistää tekemisen ja rentoutumisen, kun kaulaliina valmistuu ruotsalaista rikossarjaa tuijottamalla. Aika täydellistä huilaamista tällaiselle multitaskaajalle siis.


Sen verran käsityöinnostus lopulta iski, että heti perään piti aloittaa tuubikaulaliina myös miehelle. Ihan jo siitä syystä, että seuraavaksi meillä on katseluvuorossa Sillan tuotantokausi numero kaksi.

maanantai 10. marraskuuta 2014

Juha Itkonen: Ajo

"Heljä katselee merta ja sen väreilevää pintaa, auringonsäteitä jotka taittuvat kauniisti melkein olemattomiin aaltoihin. Meren pitäisi rauhoittaa häntä, meri on aina ollut hänen elementtinsä. Sitten hän katsoo Sinikkaa ja hänen sydämeensä sattuu, hän lopettaisi jos pystyisi. Elämä on vaikeata. Monet epäonnistuvat siinä. On helpompaa kantaa surua kuin häpeää."


Juha Itkonen: Ajo (2014)
Otava, 283 sivua.


Tiedättekö sen tunteen, kun lapsena odotti jotain, vaikka joulua, erityisen kovasti? Laski päiviä, fiilisteli, turhautuikin välillä, suunnitteli, mitä saisi, tekisi ja näkisi. Odotti ja vielä odotti. Ja sitten kun joulu tuli, se meni kuitenkin ihan liian nopeasti - ja vaikka kaikki olikin ihan niin kuin pitikin, lahjat, ruoka ja elokuvat, oli jälkeenpäin kuitenkin jotenkin tyhjä olo. Ihan kuin liika odottelu ja odotukset olisivat lopulta jotenkin vieneet hohdon itse tapahtumasta.

Ai tiedätte? No, samoin kävi minulle Juha Itkosen Ajon kanssa.

Anna minun rakastaa enemmän kun vain oli niin mahtava kirja, sellainen, jota fiilisteli pitkään jälkeenpäin ja joka toisella ja kolmannellakin lukukerralla vain parani. Samanlainen oli myös Myöhempien aikojen pyhiä ja hienoja kirjoja olivat vielä Hetken hohtava valo ja Kohtikin. Siksi Ajosta jäi jossain määrin lattea maku. Hyvähän kirja oli, muttei kuitenkaan niin koukuttava, että se olisi ollut ihan pakko ottaa mukaan jokaiselle työmatkalle, sillä bussissahan ehtii kuitenkin lukea tarinaa eteenpäin ainakin sen viisi sivua.

"Ja sitten minä näin hänet. Hän seisoi muutaman metrin päässä minusta, seisoi siinä pukumiehen naispuolisen työkaverin vieressä ja näytti siltä kuin ei olisi uskaltanut tulla lähemmäksi. Näin hänen säikähdyksensä. Näin hänen pelkonsa. Näin hänen kauhunsa. Niin kuin minä olisin kuollut ja noussut kuolleista, sellaisen kauhun. Ja tämä hetki, niin uskon nyt, oli minun paranemiseni alku."

Aino istuu ratin takana ja paahtaa kahtasataa autobahnia eteenpäin. Takapenkillä nukkuu seitsemänvuotias poika Aarne, jonka isää Aino pakenee. Takaisin ei ole palaamista.

Ratin takana istui neljäkymmentä vuotta aiemmin myös Onni. Hetken herpaantuminen ja perheen rakastettu kuopus, rokista ja rakkaudesta vasta unelmoinut Jouko on poissa. Pikku hiljaa pojan kuolema repii hajalle koko perheen. Ajossa vuosien takaiset tapahtumat ja käsittelemättömät traumat kietoutuvat yhteen, mutta osoittavat lopulta, että kaikesta voi selvitä.

Kuten edellisetkin Itkoset myös Ajo liikkuu taitavasti ajasta ja paikasta toiseen ja puhuu uskottavasti eri äänillä. Vaikka kirjan minäkertoja onkin Aino, saavat suunvuoron myös tämän miehen isovanhemmat Heljä ja Onni sekä päiväkirjassaan tulevaisuuttaan esille maalaava Jouko. Erillisten tarinoiden yhdistävä tekijä on ajaminen: Aino bemarinsa ratissa ajamassa pakoon menneisyyttään, Onni auton ratissa sinä iltana, jona hänen poikansa kuoli, Heljä ensimmäistä kertaa autokoulussa kohtaamassa kaiken menettämänsä. Tyypilliseen tapaansa kirjailija kietoo näennäisesti erilliset tarinat lopussa yhteen mutta jättää myös jotain lukijan pääteltäväksi. Tällä kertaa tarina jää kuitenkin jollain tapaa liian auki.


Samalla tavalla kuin pitkään odotettu joulukin oli lopulta ihan onnistunut, oli Juha Itkosen Ajokin oikeasti hyvä, ajatuksia herättävä kirja. Siksi onkin vähän sääli, että kun kannessa lukee Juha Itkonen, tuntuu pelkästään hyvä kirja vähän pettymykseltä.

torstai 6. marraskuuta 2014

TBT: Seitsemän kuvaa kesästä.

Throwback Thursdayn kunniaksi myös tässä blogissa fiilistellään tänään mennyttä kesää. Siispä...

SEITSEMÄN KUVAA KESÄSTÄ



...eli kolme Euroopan pääkaupunkia, laiskoja aamuja, uintireissuja, hyvää viiniä ja pizzaa, viikonloppureissuja ystävien luokse, iltoja lähiössä hiekkalaatikon reunalla istuen, ystävän häät, Linnanmäki, jalkapalloa (tosin vain telkkarista), Colosseum, vauvoja, taaperoita, lapsuudenystäviä ja opiskelukavereita, Paavin näkeminen, tyttöjen polttarireissu mökille, traktoriajeluita, saunailtoja, yöuinteja, grillausta ystävien kanssa, tyttöjen kylpyläreissu Tallinnaan (järkyttävässä flunssassa), elämäni paras ja kallein illallinen Gaijinissa siskon syntymäpäivänä (edelleen järkyttävässä flunssassa), naapurin lapsia, Perhepuisto, Pariisin Kevät kolmevuotiaan kanssa, hyvää kahvia ja hyviä kirjoja, leffailtoja vaikka on tiistai, mansikoita, Happoradio hääpäivänä, terassilounaita sekä aikaa ystäville. 


Voin sanoa, että oli aika vaikea valita vain seitsemän kuvaa.


(Ja tiedän, marraskuun ensimmäinen viikko, jona meitä on riepotellut sekä flunssa että mahatauti (yhteen aikaan ja erikseen) ei varmastikaan ole paras aika kesäkuvien selailulle!)

tiistai 4. marraskuuta 2014

58 neliötä: keittiö.

Meidän keittiössämme näytti marraskuun ensimmäisenä päivänä tältä:





Näistä tykkään:
Valokuvaseinä
Yrttiviljelmä ikkunalaudalla
Liitutauluseinä
Valkoinen yleisilme
Dolce Gustoni


Näitä muuttaisin:
Välitilan laatat
Yleensä järjetön tavaramäärä tasoilla
Tilaa sen verran lisää, että ruokaa pääsisi asettelemaan tarjolle kahdeksan hengen ruokailuryhmälle

sunnuntai 2. marraskuuta 2014

Lokakuun viimeinen, marraskuun ensimmäinen.


On ehkä niin kulunutta jatkuvasti valittaa kiireestä ja niistä ah-niin-kuuluisista-ruuhkavuosista, mutta tällä viikolla ei voi muutakaan: perustöiden lisäksi kahdeksan palaveria, yksi isompi projekti sekä neljät kokeet tiesivät sitä, että vastoin kaikkia periaatteitani olen tehnyt töitä käytännössä ympärivuorokautisesti. Luonnollisesti samaan saumaan osui myös miehen Helsingin-työmatka. Ei voi muuta kuin nostaa hattua niille, joilla tehdään vielä enemmän työmatkoja ilman tukiverkostoa; meillä helistään jo näiden kuukausittaisten työreissujen aikana. Viimeistään keskiviikkona alkoi kummasti olla ikävä niitä lomapäiviä, joina jokaista tekemistä ei tarvinnut näin aikatauluttaa. Ja perjantai-iltana iski perinteinen tunnollisen työntekijän flunssa, minkä seurauksena viikonloppu on kulunut sängynpohjalla kirjaa lukien.

Kiireen ohella olen potenut kroonista vuoden mutsi -tautia. Kiitos tästä kuuluu pojalleni, joka hyväksyy leikkeihinsä vain isin, jolle kyllä kelpaa päiväkodissa ruoka kuin ruoka mutta jonka mielestä kaikki äidin tekemä kasvissosekeitosta lihapullapastaan on pahaa ja joka sinä yhtenä ainoana iltapäivänä, jona kuluneella viikolla ehdin ajoissa päiväkotiin, ei suostunut lähtemään minun mukaani, kun päiväkodissa on kivempaa. Enhän ole ainoa, enhän? Meillä nimittäin lievästi sanottuna salamoi, kun yksi kolmevuotias draamakuningas maistaa teatraalisesti kielenkärjellään keittoa, jonka toinen nollasta sataan sekunnissa kiihtyvä ja ylistressaantunut äiti on kiireisen päivän jälkeen saanut hiki hatussa lautaselle.

Onneksi on myös ne seesteiset hetket, edes välillä. Tällä viikolla se oli torstai-ilta ystävän kanssa Vilan ja Ellen shoppailutapahtumassa ja sen jälkeen kahvilla keskustassa kuulumisia vaihtaen. Lisää näitä, ihan todella. Välillä nimittäin työpaikan, päiväkodin ja lähikaupan väliä laukatessa unohtaa, millaista on oikeasti istua puolityhjässä kahvilassa niin, että vieressä on lapsuudenystävä, edessä ranskalainen suklaakakku eikä kukaan tarvitse minua yhtään mihinkään ainakaan puoleen tuntiin.