tiistai 30. joulukuuta 2014

Vuonna 2014.




Tänä vuonna muun muassa...

...Poika R täytti kolme, sai ensimmäisen potkupyöränsä ja opetteli ajamaan sillä sekä päätti ryhtyä isona palomieheksi, puutarhuriksi tai historian opiskelijaksi.
Opettelin tekemään itse sushia.
Täytin pyöreitä vuosia Roomassa.
Todistimme, että jalkapallon arvokisat todella liimaavat molemmat perheen aikuisista kuukaudeksi tv:n ääreen.
Poika R kävi ensimmäistä kertaa parturissa.
Isi väitteli tohtoriksi.

Poika R sai junasta vesirokon, minkä seurauksena vietimme kesäkuussa melkein kaksi viikkoa neljän seinän sisällä.
Kokeilin, miltä tuntuu seistä Titanicin portailla.
Tein paljon töitä, stressaannuin, hajoilin pätkätöihin, mutta tunsin silti olevani oikealla alalla.
Poika R siirtyi uuteen päiväkotiryhmään.
Kiipesin Colosseumille ja söin ensimmäistä kertaa aitoa italialaista jäätelöä.
Isi päätti, että viime vuoden lokakuun Movember-parta saa jäädä koko vuodeksi 2014.

Pääsimme koko perhe samaan kuvaan Paavin kanssa.
Ihastuin Tommi Kinnusen Neljäntienristeykseen.
Vein poikani kuuntelemaan Pariisin kevättä.
Vein myös mieheni kuuntelemaan Pariisin kevättä.
Juhlimme pikkusiskon syntymäpäivää tyttöporukalla Gaijinissa, jossa söin elämäni kalleimman ja ehdottomasti parhaan illalliseni.
Isi ehti olla päivän työttömänä ennen kuin sai uudne tutkimusapurahan.
Kävin kahdesti tyttöjenreissulla Tallinnassa.

Kirosin marraskuun pimeyttä.
Emme edelleenkään saaneet vaihdettua uutta tapettia olohuoneen toiselle seinälle.
Kehitin itselleni ikäkriisin ja aloin haaveilla tatuoinnista.
Päätin aloittaa kuntoilun "maanantaina".
Söimme lokakuussa kolmestaan Fish&Chipsejä sadan metrin päässä Big Beniltä.
Katsoimme miehen kanssa taas kerran Twin Peaksin alusta loppuun.
Räppäsin yhtenä päivänä työkseni Jesse P:n kanssa.
Olin helmikuun kokonaan ilman sokeria, mutta marraskuussa säin taas karkkia ihan joka päivä.

Väsyin kiireeseen.
Ostin kauan himoitsemani lepakkotuolin.
Vietin miehen Wienin-työmatkan aikana vajaan viikon totaaliyksinhuoltajana ja totesin, etten selviäisi siitä.
Poika R ohjasi ensimmäisen kerran traktoria ihan itse. 
Ihastuin listoihin luettuani Mia Kankimäen kirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin.

sunnuntai 28. joulukuuta 2014

Tidididi-tidididi-Batman.



Tämän joulun hitti oli, kas kummaa, Batman: poika R:n paketeista kun paljastui niin Lego Juniorsin Lepakkoluolan puolustus kuin Lindexin lepakkokuvioitu paitakin. Viime viikkoina lepakkomies on liihotellut muutenkin osaksi lastenhuoneen sisustusta. 

Tidididi-tidididi-Batman.


(Voi kunpa tämä äidin innostus tarttuisi pian yhtä voimakkaana myös perheen kolmevuotiaaseen!)

lauantai 27. joulukuuta 2014

Joulun aikaan.



Jo viime jouluna päätimme, että tänä vuonna olemme ensimmäistä kertaa joulun kotona, ihan omia perinteitä luoden. Loppusyksystä, silloin kun päivät kuluivat töistä päiväkotiin juostessa ja illat rästitöitä tehden, alkoi kuitenkin tuntua, että tämän puristuksen jälkeen kyllä jaksa enää yön tunteina leipoa pakkaseen yhtään taatelikakkua tai lähteä googlaamaan sitä täydellistä ohjetta imelletylle perunalaatikolle. Varovasti ehdottelinkin, josko viettäisimme tänä vuonna joulua ilman mitään hössötyksiä ja jouluruokia, ihan vaan kotona rentoillen, mihin rakas mieheni totesi, että kyllä jouluksi on oltava perinteinen kinkku, laatikot, itse tehdyt tortut ja graavilohta. Siispä suuntasimme sitten kuitenkin mummoloihin.

Ja ihan hyvä niin. Joulunalusviikolla iski nimittäin koko perheen kaatanut flunssa, joka uusi aatonaattona - imelletyt perunalaatikot olisivat jääneet tekemättä siis joka tapauksessa, kuten taatelikakutkin. Joten meillä joulu meni loppujen lopuksi kuitenkin rentoillen, ihan konkreettisesti; ulkona piipahdettiin ainoastaan pikaisesti testaamassa isin vanha Stiga sekä kummitädin kahdeksankymmentäluvun sukset.

Onneksi anoppilassa ei ollut joulustressistä tietoakaan ja viimeiset neljä päivää ovat kuluneet kaikilta kolmelta uusissa joululahjavillasukissa teetä litkien, viltin alla kirjoja lukien ja lautapelejä pelaten.

tiistai 23. joulukuuta 2014

Kristina Olsson: Nukketalo

"Sanoja seurasi aina tuska ja rangaistus. Tuli. Tulen muistot olivat säilyneet eri puolilla hänen kehoaan. Hän nautti silittäessään arpikudosta sormillaan ja ajatellessaan, että oli selvinnyt kaikesta hengissä."


Kristina Olsson: Nukketalo (Askungar, 2009)
Schildts, 428 sivua.


Viimeisellä pysäkinvälillä junamatkalla Göteborgista Tukholmaan pieni Lilian-tyttö katoaa jäljettömiin. Vaikka juna on ruuhka-aikaan täpötäynnä, ei kukaan tunnu nähneen, mihin hetki sitten penkillään nukkunut lapsi hävisi muutaman minuutin kaaoksen aikana.

Aluksi tapaus vaikuttaa läpihuutojutulta; likainen huoltajuuskiista ja riitaisa avioero kun kääntävät huomion heti Lilianin väkivaltaiseen isään. Rikostutkija Fredrika Bergmanin vaisto kuitenkin sanoo, että kyse on jostain paljon pahemmasta.

Ja sitten toinenkin lapsi katoaa.

"Pimeässä maatessaan hän hymyili ja katsoi vaivihkaa viimeksi valitsemaansa nukkea. Hän uskoi - varma hän ei voinut koskaan olla - mutta hän uskoi, että uusi nukke kestäisi pidempään kuin muut. Nuken pitäisi vain oppia käsittelemään menneisyyttään, kuten hänkin oli oppinut. Siihen ei tarvittu muuta kuin lujaa kättä, hänen lujaa kättään."

Koska Olssonin kirjan uhrit ovat vasta pikkulapsia ja rikokset todella julmia, on Nukketalo paikoin aika raskasta ja raakaa luettavaa. Ehkä se on tarkoituskin. Kaameiden tekojen taustalla siintää oma kaltoin kohtelu, minkä seurauksena rakkaudetta kasvaneista lapsista tulee myöhemmin sydämettömiä hirviöitä.

"Surulla oli niin monet kasvot, niin monta vaihetta. Joku, Alex ei muistanut kuka, oli sanonut että suuren surun kestäminen oli yhtä vaikeaa kuin kävely yhden yön paksuisella jäällä. Hetkittäin kaikki tuntui sujuvan hyvin, mutta välillä jää särkyi ja ihminen vajosi mustaakin mustempaan pimeyteen."

Varsinaisen rikoksen lisäksi Nukketalo pureutuu kolmen rikosta selvittävän poliisin yksityiselämiin ja päiden sisälle. Valitettavasti nämä pätkät ovat kirjan heikointa materiaalia, ja erityisesti nuori ja itsekeskeinen poliisi Peder Rydh kuvataan nokkelan Fredrikan rinnalla niin stereotyyppiseksi sovinistisiaksi sekä sanalla sanoen putkiaivoiksi, ettei hänen henkilöhahmonsa (eihän?) tunnu missään määrin uskottavalta. Mieleen tuli väkisinkin, olisiko vastaava naishahmo voinut ikinä esiintyä mieskirjailijan teoksessa.

Nukketalo on Kristina Olssonin esikoisteos, ja sillä sekä uudemmilla psykologisilla jännäreillään Olsson on kiistatta - ja syystäkin - noussut ruotsalaisten takuudekkaristien joukkoon. Ihan Stieg Larssonin, Camilla Läckbergin ja Åke Edwardssonin ohi Kristina Olsson ei minun ranking-listallani noussut, mutta sen verran kirjailija kuitenkin vakuutti, että Nukketaloa seuraava Tuhatkaunot tarttui kirjastosta mukaan joululomareissulle.

sunnuntai 21. joulukuuta 2014

Joulujuttuja, ystäviä ja hyvää kahvia.


Viimeiset kaksi viikkoa on paahdettu kirjaimellisesti tukka putkella, joten blogi on jäänyt auttamatta heitteille. Tällä viikolla kiire on ollut kuitenkin erityisen kivoja asioita kuten tiistaikahvit ystävän kanssa, vähän erilainen arki-ilta tyttöjen kanssa Jalossa syöden, viimeiset joululahjaostokset lauantairuuhkassa, kahvittelut työkavereiden kanssa Toivolan Joulupihalla sekä yksi vuoden parhaista jutuista eli joulutodistusten allekirjoittaminen. Kamera on kulkenut mukana laiskasti eikä puhelintakaan ole aina jaksanut kaivaa laukusta. Siispä viime viikkojen tunnelmia näin suloisena sekamelskana tärähtäneitä kännykkäkuvia sekä vähän parempia kamerakuvia.

Meidän joululoma alkoi tänä vuonna lauantai-iltana Kauneimmissa joululauluissa. Ensi vuotta varten note to self: jos paikalle saapuu kymmentä vaille, ei kirkossa ole enää yhtään istumapaikkaa. Toisaalta Kauneimpien joululaulujen tunnelmaan kuuluvat ehdottomasti pieni tungos, kirkon takana lattialla istuminen (siis ihan kirjaimellisesti!) sekä se, että meillä eväänä olleet piparitkin jaettiin sulassa sovussa ja kristillisesti tasan vieressä istuneiden lapsiperheiden kanssa.

Tästä alkoi joulu ja seuraavat kaksi viikkoa keskitymme pelkästään perheeseen, ystäviin, suklaaseen, elokuviin ja hyviin kirjoihin (ja yrittän olla katsomattakaan kirjahyllyssä odottavaa viidenkymmenen korjattavana aineen pinoa).

Ystäviin keskittyminen aloitettiin heti tänään sunnuntaina, kun saatiin erityisen kivoja vieraita. Jos joskus olen harmitellut, että poika R:n Tampereen-kummisetä ja Vantaan-kummitäti asuvat kaukana, niin kolmas kummi pesee kaksi muuta mennen tullen: poika R:n toinen kummisetä kun muutti heti ristiäisten jälkeen Mexico Cityyn, löysi sieltä nykyisen vaimonsa - ja nyt edellisestä tapaamisesta oli kulunut puolitoista vuotta. Samaan rytäkkään saatiin myös kylään toinenkin ystäväpariskunta toiselta puolelta Suomea. Loma, mikä ihana tekosyy!


Ensi viikolla luvassa vielä yksi lukuvinkki joululomalle, mutta sen jälkeen blogi hiljenee taas hetkeksi. Joulun tavoitteena on nimittäin olla muutama vuorokausi maalla ihan kaikkien teknisten laitteiden tavoittamattomissa.

torstai 18. joulukuuta 2014

Blogilasten sukupolvi ja blogifilosofiaa.



Kuten aika moni muukin, aloitin blogini aikoinaan ollessani äitiyslomalla. Vauva-arjen julkisen ihmettelyn sijaan blogi oli tuolloin minulle kuitenkin pääasiassa tapa ja paikka pysyä mukana siinä aikuisten maailmassa, jota vauvan kanssa kahdestaan kotona ollessani usein kaipasin. Tästä syystä Tässä kaupungissa tuulee aina -sivustosta ei koskaan tullut tyylipuhdas mammablogi neuvolakuulumisineen tai lastenvaatehurahduksineen, vaikka tavallisesta arjesta toki paljon kirjoitinkin. Ensisijaisesti halusin kuitenkin purkaa blogiin minua itseäni - ja nimenomaan minua itseäni - koskettavia asioita: kirjallisuutta, ystäviä, sisustusta sekä yleistä pohdintaa äitiydestä. 

Jo alussa, silloin kun tekstejä vielä kävivät lukemassa ainoastaan äiti ja sisko, minulle oli selvää, että vaikka poika R:n nimi ei mikään valtionsalaisuus olekaan, ei se kuitenkaan myöskään kuulu julkiseen blogiini. Päätökseen vaikutti varmasti eniten se, ettei kolmivuotiaallamme juuri kaimoja ole - nimipäivästä nyt puhumattakaan - enkä pojan nimeä googlettamalla halunnut osumia blogiin, joka kuitenkin on blogi minusta ja minun ajatuksistani, ei pojastani.

Vaikka blogissani kirjoitankin lapsiperhearjesta ja poika R:n edesottamuksista, olen pyrkinyt tekemään pojastani päähenkilön sijaan sivuhenkilön. Tästä syystä kirjoitan lapseen ja perhe-elämään liittyvistä asioista enemmän yleisellä tasolla kuten lapsen kanssa matkustamista tai lapselle lukemisen merkitystä pohtiessani tai käsittelen sellaisia ilmiöitä kuten ruuasta nirsoilu, joiden kanssa painitaan varmasti kaikissa muissakin lapsiperheissä. Yksityisen piiriin sen sijaan kuuluvat minulla päiväkodin kevätjuhlat, jouluaatto mummolassa tai vaikka yksityiskohtaiset selostuksen päivien kulusta enkä osaisi kuvitella julkaisevani blogissani esimerkiksi videota poika R:stä. Silti liialliseen varovaisuuteen tai lapseni täydelliseen nettinäkymättömyyteen en ikinä ole halunnut lähteä. Vaikka julkaisenkin pojastani kuvia netissä, en kuitenkaan tunne jakavani virtuaalitodellisuudessa koko poikani lapsuutta vaan lähinnä sellaisia arjen asioita, joita jokainen perhe kohtaa.

Silti välillä tuntuu, että kirjoitan vähän vääristä asioista vähän väärille ihmisille. Perinteiseen kirjablogiin ei juuri kirjojen ulkopuolinen elämä kuulu kun taas tyylipuhtaampi perheblogi paljastaisi vähän enemmän ja vähän henkilökohtaisempia asioita, julkaisisi vähän enemmän kuvia vähän useammasta tapahtumasta ja kertoisi pitkälti missä ihmiset blogin takaa milloinkin liikkuvat. Molempia edellä mainittuja genrejä luen mielelläni itse, vaikken kumpaankaan muottiin pysty ahtautumaan. Mitä isommaksi poika R kuitenkin kasvaa, sitä yleisemmälle tasolle olen kuulumisten kirjoittelun siirtänyt ja sitä enemmän olen huomannut kirjoittavani poikani puuhien sijaan omista ajatuksistani - ihan jotta poikani voisi myöhemmin luoda oman netti-identiteettinsä mahdollisimman pitkälti itse, alkaen omasta nimestään.

sunnuntai 14. joulukuuta 2014

Black and white.


 lakanat// Anno        verhot //Anno


Joskus vannoin, ettei meille tule mustavalkoista lastenhuonetta. 
No, ei tullutkaan, mutta silti nimenomaan noita kahta väriä hiipii kolmevuotiaan huoneeseen pikkuhiljaa enemmän ja enemmän.

Uudet lakanat löytyivät Kodin Ykkösestä.


Mukavaa sunnuntaita!

torstai 11. joulukuuta 2014

Kjell Westö: Kangastus 38

"Mennyttä ajatellessaan Matilda yritti todistaa itselleen, ettei sitä ollut tapahtunut, että hän kuvitteli olemattomia. Mikään ei auttanut: kaikki oli kirjoitettu hänen ihoonsa."


Kjell Westö: Kangastus 38 (Hägring 38, 2013)
Otava, 334 sivua.


Jokohan olen ehtinyt mainita blogin puolella viha-rakkaussuhteestani Kjell Westöön? Leijat Helsingin yllä oli nimittäin kirja, josta tykkäsin ihan valtavasti - jopa niin paljon, että päädyin tekemään siitä kandidaatin tutkielmani. Ja kuten arvata saattaa kirja, josta nautin suunnattomasti silloin, kun sitä vielä sai lukea pelkäksi omaksi huvikseen, muuttui kummasti pakkopullaksi, kun sitä luki alkuperäiskielellä kolmatta kertaa merkaten samalla taulukkoon, kuinka monta kertaa dialogissa mainittiin slangi-ilmaus farsa. Jostain syystä kolusin yhtä tarkasti läpi myös Kjell Westön Langin - tein siitä kotimaisen kirjallisuuden työni. 

Opiskeluaikojen jälkeen minun kädessäni ei sitten juuri Westöä ole näkynytkään. Sinänsä se on harmi, sillä siitä syystä esimerkiksi viime vuonna ilmestynyt Kangastus 38 oli tähän mennessä jäänyt minulta kokonaan lukematta.

Ja pakko todeta: Kangastus 38 on ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista.

"Pala leipää. Tungetteleva silmäys. Pala toisen sielua. Pari minuuttia pimeydessä. 
     Ihmiset haluavat lähimmäisiltään eri asioita.
     Joskus ihminen joutuu oman pahuutensa yllättämäksi.

 Miljaneiti sanoo: Tee jotain.
     Tee mitä tahansa.
     Kunhan teet jotain." 

Rouva Matilda Wiikissä on jotain arvoituksellista, jotain josta ei ihan saa kiinni. Hän hoitaa työnsä tunnollisesti, hänen ansioluettelonsa on moitteeton, mutta naisessa on silti jotain, mikä vaivaa asianajaja Thunea. On kuin naista ympäröisi yksinäisyys.

Sitten yhtenä iltana Matilda Wiik sattuu kuulemaan Thunen toimiston suljetun oven takaa tutun äänen menneisyydestään, äänen jonka oli toivonut unohtaneensa. Kun kaksikymmentä vuotta vanhat haavat taas avataan, ei entiseen enää ole paluuta.

Eletään vuotta 1938. Lähestyvän sodan voi jo melkein tuntea.

Joko sanoin: Westön Kangastus 38 on ehdottomasti yksi parhaista tänä vuonna lukemistani kirjoista. Kangastuksessa nimittäin yhdistyy kaikki ne elementit, mitkä minusta kuuluvat onnistuneeseen lukukokemukseen: Kirja on laatukirjallisuutta olematta kuitenkaan tippaakaan paatoksellinen, raskas tai sanalla sanoen mukahieno. Sen sijaan teksti imaisee mukaansa heti ensimmäisiltä sivuilta, ja kirja on lopulta luettava muutamassa päivässä - siitäkin huolimatta, että töissä on taas vuoden kiireisin jakso. Lisäksi Westön luoma tunnelma on niin voimakas ja kuvaus 1930-luvun Helsingistä niin vahva, että sivuja lehteilemällä voi melkein kuulla, miten radio rätisee Matildan vaihtaessa kanavia tai miten korkokengät kopisevat märillä mukulakivillä, kun illan elokuvan päätteeksi kävellään takaisin kotiin.

Kuten aiemmin lukemieni westöjen, myös Kangastuksen taika piilee Helsinki-kuvausten lisäksi sen todentuntuisissa, samastuttavissa henkilöissä. Tällä kertaa kirjan keskiössä on Matilda Wiik, joka äärimmäisenä selviytymiskeinonaan on kehittänyt itselleen kolme persoonaa: säntillisen ja pedantin rouva Wiikin, asiallisen ja tyttömäisen Matildan sekä arvaamattoman ja kostonhimoisen Miljaneidin. Kirjan tunnelma tempaa mukaansa niin täydellisesti, että oikeasti huomasi toivovansa, että kunpa, kunpa kaikki vaan päättyisikin hyvin...

maanantai 8. joulukuuta 2014

Kymmenen asiaa, joita kaipaan ajasta ennen lasta.


Ajasta ennen lasta en niinkään kaipaa juhlimista tai matkustamista, sillä näistä ensin mainittua en harrastanut superaktiivisesti edes ennen poika R:n syntymää ja jälkimmäistä taas pääsemme harrastamaan edelleen, nyt vaan perheenä. Myöskään varsinaista omaa aikaa en kaipaa, sillä yhden lapsen ja kahden osallistuvan vanhemman perheessä sitä kyllä saa järjestettyä molemmille ilman tukiverkkoakin. Sen sijaan kaipaan muutamia ihan arkisia pikkujuttuja, joista ei edes tajunnut nauttia - ja joista kukaan ei osannut käskeä nauttimaan - ennen lasta. Isoin näistä on huolettomuus, se ettei koko ajan tarvitse olla sydän syrjällään, kun vilkas kolmevuotias taas kerran juoksee päin pöydänkulmaa. Ja heti sen jälkeen tulevat muutamat muut pikkujutut...


Kymmenen asiaa, joita kaipaan ajasta ennen lasta


1. Viikonloput, joina katsottiin koko Lostin ensimmäinen tuotantokausi yhdeltä istumalta - ihan vaan, koska siitä se ajatus sitten lähti.

2. Miehen kanssa yhdessä urheilu.

3. Pitkän kaavan mukaan toteutetut ravintolaillalliset; nykyään mukana on hätäinen kolmevuotias 
tai sitten tulee hotkittua ihan vaan tottumuksesta.

4. Sitä, että karkkia voi hyvin napsia keskellä päivää ja ihan avoimesti (ja ei, avoimella en tässä tarkoita avointa ruokakomeron ovea, jonka piilossa karkkia nykyään tulee napsittua).

5. Tiukempaa keskivartaloani (tosin edellisen kohdan huomioiden tämä varmaan on lähinnä haaveilua).

6. Sadepäiviä, joina voi hyvin olla koko päivän neljän seinän sisällä ilman järkyttävää morkkista siitä, ettei tarjoa lapselle tarpeeksi virikkeitä, liikuntaa ja raitista ilmaa.

7. Spontaaniutta ja sitä, että kotoa pääsi ulos alle vartissa.

8. Junamatkoja muualla kuin lastenvaunussa.

9. Sitä, että  kun ystävien kanssa lähdettiin ulos, kahville tai yhdessä reissuun, puhuttiin suurin osa ajasta muusta kuin synnytyskertomuksista, välikausivaatteista tai päiväkotien ja perhepäivähoidon eroista.

10. Aamuja, joina sai nukkua pitkään.



Mitä muut äidit kaipaavat?

lauantai 6. joulukuuta 2014

Went out.


Onni on perjantai, jona kiireestä huolimatta saa jättää kokeet korjaamattomina työlaukkuun ja viettää iltaa sen sijaan viinilasin ja herkkujen ääressä samalla viiden naisen kanssa maailmaa parantaen. Vuoden toiset pikkujoulut olivat tällä kertaa perinteinen tyttöjenilta, joita nykyään on ihan liian harvoin.

Onni on muuten myös se, että ihan naapuritalosta löytyy toinen vilkas kolmevuotias poika, meidän kolmevuotiaamme paras kaveri. Perjantai-iltapäivänä kaverin vanhemmat nimittäin nappasivat päiväkodista mukaansa yhden pojan sijaan kaksi, ja poika R:n riehuessa kaverinsa kanssa me otimme miehen kanssa varaslähdön viikonloppuun ja söimme töiden jälkeen Revolutionissa, ihan kaksin. Poikaa hakiessamme jäätiin vielä toviksi naapuriin istumaan iltaa glögin ja herkkujen ääreen eli ei yhtään hassumpaa.


(Tosin sen minkä taakseen jättää, sen edestään löytää:
 itsenäisyyspäivä meneekin tänään niitä eiliseltä jääneitä kokeita korjatessa.)

torstai 4. joulukuuta 2014

Mitä antaa joululahjaksi hänelle, jolla jo on kaikkea?


Mitä antaa joululahjaksi hänelle, jolla jo on kaikkea?

No esimerkiksi syntymäpäivän. 

World Vision kampanjoi tällä hetkellä lapsikuolleisuuden vähentämiseksi, sillä vuosittain yli kuusi miljoonaa lasta ei näe 5-vuotissyntymäpäiväänsä. Helpoin tapa auttaa on ryhtyä kummiksi.


Vaajat seitsemän vuotta sitten minusta tuli pienen perulaisen Yanira-tytön kummi. Oikeastaan silloin syyt olivat pitkälti itsekkäät; olin saanut päähäni haluavani kummilapsen, ja koska lähiystävistä kukaan ei vielä ollut perustamassa perhettä, päädyin kummiksi kehitysmaan lapselle. Mantereeksi valikoitui Etelä-Amerikka, sillä espanjantaitoisena pystyisin näin lukemaan kummilapseni kirjeet myös alkuperäiskielellä, ja Peru vaikutti maana sopivan kiehtovalta. World Visionin nettisuvulla minua odotti tuolloin kuusivuotias Yanira.

Kummilapsekseni halusin ehdottomasti tytön. Tämä siksi, että sukupuolensa takia tytöillä on kehitysmaissa jo lähtökohtaisesti poikia huonommat edellytykset sellaisiin meille itsestäänselviin asioihin kuten koulutus, terveydenhuolto ja hyvä elämä. Koulun sijaan moni päätyykin töihin, ja siinä vaiheessa, kun suomalainen tyttö vasta pohtii, mitä yläkoulun jälkeen tekisikään, on hänen kehitysmaassa asuva ikätoverinsa usein jo useamman lapsen äiti. Kun koulutat tytön, koulutat myös koko kylää.

Myöhemmin minusta tuli toki myös kummitäti lapsuudenystävän ihanalle pojalle.  

Kummina mahtavinta on ollut nähdä, kuinka apu menee perille, ihan oikeasti. Vuosiraporteista saan nähdä, että kummityttöni on käynyt terveystarkastuksessa ja hän voi hyvin. Saan myös lukea, että kylässä on käynnistetty terveyskampanja. Yanira on aloittanut kuudennen kouluvuotensa ja on oppinut viime vuonna muun muassa jakolaskun. Saamassani valokuvassa hän hymyilee kädessään lähettämäni vihko ja värikynät. Ja kun hän ensi vuonna on yläkouluikäinen, ei hän toivon mukaan ole vielä ehtinyt saada ensimmäistä lastaan. Tästä kaikesta maksan alle euron päivässä.

World Visionin toiminnasta ja kummiudesta saat lisätietoa tästä. Samasta osoitteesta löydät myös eettiset lahjat vuohesta ystävyydenpuun kautta siihen syntymäpäivään.


Kuva World Visionilta.

maanantai 1. joulukuuta 2014

#lukuhaaste ja marraskuun luetut


Marraskuun luetut:
Elina Karjalainen: Uppo-Nalle ja Kumma (128 sivua)
Jane Shemilt: Daughter (392 sivua)
Tove Jansson: Muumilaakson marraskuu (161 sivua)
Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema (180 sivua)
Kjell Westö: Kangastus 38 (334 sivua)


Marraskuussa meillä on luettu vielä tavallista enemmän: kuukauden alussa hyppäsin nimittäin mukaan Karo Hämäläisen lukuhaasteeseen, jossa tavoitteena olisi lukea vähintään kolmekymmentä sivua kaunokirjallisuutta kuukauden jokaisena päivänä.

Jos haasteena olisi ollut pelkästään lukea kaunokirjallisuutta päivittäin ilman mitään sivutavoitteita, olisi homma ollut ihan lastenleikkiä: kirjojen lukeminen joka päivä olisi minulle käytännössä samanlainen haaste kuin vaikka aamun aloittaminen kupillisella kahvia (kokeiltu on: ilman totuttua kofeiiniannosta päänsärky alkaa viimeistään parin tunnin päästä). Kolmekymmentä sivua tuntui kuitenkin paljolta, sillä käytännössä minun lukuaikani alkaa iltakahdeksan tai - yhdeksän jälkeen - siis sitten kun olen tehnyt päivältä rästiin jääneet työt, vastannut vielä viimeisiin työsähköposteihin, tarkastanut muutamat seuraamani blogit ja ehkä katsellut miehen kanssa hetken yhdessä telkkaria. Siis kolmekymmentä sivua, sen jälkeen.

Siksipä armahdin itseäni sen verran, että kolmeenkymmeneen sivuuni laskin mukaan myös kaikki päivän aikana lukemani lastenkirjat. Sillä kaunokirjallisuuttahan nekin ovat - ja kas vain, päivittäinen sivumäärä täyttyi helposti ihan jokaisena haastepäivänä lukuun ottamatta sitä perjantaita, jona kiiruhdin töistä suoraan pikkujouluihin. Pekkatöpöhäntien ja mikkomallikkaiden ohella meillä on tässä kuussa ruvettu lukemaan ääneen myös pidempiä kirjoja, ja on ollut voitto sinänsä huomata, että elohopeamainen kolmevuotias jaksaa kuin jaksaakin jo keskittyä kuuntelemaan kirjaa, jonka joka sivulla ei olekaan kuvaa.

Tietyn saavutettavan sivumäärän sijaan otin marraskuun lukuhaasteen kuitenkin ennen kaikkea haasteena ottaa enemmän omaa aikaa: sulkemaan tietokoneen aiemmin kuin viisi minuuttia ennen nukkumaan menoa ja jättämään osan korjattavista kokeista suosiolla seuraavaan päivään. Sillä niin kiireistä ei elämä saisi olla etteikö joka päivä voisi jostain nipistää puoli tuntia ihan itseään varten.