tiistai 27. tammikuuta 2015

"Ai ruotsinopettaja? Kas kun et hammaslääkäri."


Opiskeluaikana yksi oli varmaa: jos lähdimme tyttöporukalla ulos, ei-toivotut seuralaiset sai karkotettua pöydän äärestä helposti kertomalla, että opiskelemme kaikki yliopistossa ruotsin opettajiksi. Vastaus oli yleensä yksi kolmesta:


"Ai ruotsinopettaja? Vitsi mä vihasin ruotsia yläasteella!"
"Ai ruotsinopettaja? Vitsi mä en puhu yhtään ruotsia!"
"Ai ruotsinopettaja? Kas kun et hammaslääkäri."


Sillä vaikka opiskelujen alussa ei pitänytkään, niin minusta tuli lopulta yläkoulun ruotsinmaikka.

Ja uskokaa tai älkää: olen unelma-ammatissani ja enemmän kuin omalla alallani. Koska teinit, ne välillä niin ärsyttävät mutta pohjimmiltaan kuitenkin ihan mahtavat, ne joiden kanssa nauretaan yhdessä ja toisaalta kiristellään hampaita yhdessä kun pitäisi opetella epäsäännölliset verbit ulkoa. Ja koska kielet, ne minun kaikki kolme, joita olen pätevä opettamaan. On suunnittelutyö ja ideointi, ne päivät, joina hakataan välillä päätä seinään ja päivät, joina nauretaan vedet silmissä, on kiusaamista vastustava työ, luokanvalvojuus, työkaverit ja poikkeuksetta koulussa kuin koulussa ihan huikea työyhteisö, jossa välitunnit kuluvat kippurassa nauraen. On kulttuurit, kirjat, hoksaamisen ilo ja korkkareiden kopina käytävällä (sillä tennaripäivinä minua on pariin kertaan luultua opettajan sijaan paikan oppilaaksi). Ja kaikista mahtavinta on, kun huomaa, kuinka pakkoruotsista aluksi purnannut poika harjoittelee kielistudiossa riikinruotsin aksenttia. 

Silti joka kevät pohdin alanvaihtoa enemmän tai vähemmän tosissani ja selailen työpaikkailmoituksia. Sillä nyt seitsemän vuotta valmistumisen jälkeen minunkin työsopimukseni loppuu keskimäärin joka toinen vuosi sinä samana päivänä, jona kouluissa lauletaan Suvivirsi, jaetaan todistukset ja halaillaan pihalla hyvän loman toivotukset. Mielessä pyörii, miten monta vuotta näinkin epävarmalla ja pätkästä pätkän perään muodostuvalla alalla oikein jaksaa kärvistellä - vaikka kyse onkin siitä unelmaduunista.

Erityisen rassaavaa on, että siitä opiskeluaikaisesta juhlimaan kammenneesta kuuden hengen kaveriporukasta kaikki muut ovat jo onnistuneet saamaan vakituisen viran. Osalla on auttanut muutto maakuntiin, osalla lisäkouluttautuminen. Ja kaikki muut ovat myös olleet oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kaupungin vaihtoa meidän perheessä ei kuitenkaan viime vuosina olla enää kovin tosissamme mietitty: täällä on kuitenkin meidän koti, miehen työ sekä poika R:n tukiverkko, jota viime vuosina ollaan kovalla työllä rakennettu päiväkotikavereista, ystävistä, naapureista ja puistokavereista.

Taloudellisen epävarmuuden lisäksi pätkän tekemisessä rasittaa eniten myös se, että se oikeasti hankaloittaa monia meidän perheen unelmia kuten haaveen isommasta omasta kodista sitten joskus tai suorastaan estää miehen ulkomaankomennuksen Berliiniin tänä kesänä.


Mitä mieltä te olette: unelmaduuni vai vakituinen ihankiva työpaikka?


6 kommenttia:

  1. Sanoisin että unelmaduuni. Itsekin sitä kohti tähtään. Vaikkakin tällä hetkellä ottaisin ihan minkä työn mistä vaan :P

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Samalle kannalle olen kallistunut vielä tähän asti itsekin. Mutta työnhaku on kyllä niin stressaavaa ja rasittavaa!

      Poista
  2. Samoja vaihtoehtoja olen itsekin pyöritellyt. Toistaiseksi se on ollut unelmaduuni maksimissaan vuoden työpätkissä. Olen kyllä tehnyt enimmäkseen samaa työtä, mutta työsopimus on tosiaan ollut vuoden pätkissä katkolla. Nyt olisi ehkä tarjolla vakityö ensi syksynä, mutta ajatus juuri siitä vakityöstä ahdistaa, vaikka ise työ on ihan ok. Olen vähän huono jäämään paikoilleni ja siksi taidan mieluummin ottaa pätkätyön josta pidän kuin vakityön, josta en nauti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Itsekin olen tehnyt nyt kuusi vuotta vuoden-puolen vuoden pätkiä ja äitislomallani muutaman päivän sijaisuuksia ja työpaikkoja on tänä aikana kertynyt kolme. Onhan tämä tosi raskasta, kun aina tammikuussa alkaa järjetön ahdistus, että mitä syksyksi... Tosin enpä kyllä haluaisi myöskään vakityötä, joka ei tunnu yhtään omalta!

      Poista
  3. Ehkä sen ei tarvitse olla joko tai.Voihan joku muukin työ osoittautua enemmän kuin "ihan kivaksi"...Jos tarjolla ei taaskaan ole muuta kuin pätkää, niin voithan ainakin kokeilla:)
    En silti epäile, etteikö se vakipaikka vielä joskus sinunkin kohdallesi osuisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tsempeistä! Itse olen jo vähän kyynistytynyt tuon vakipaikan suhteen ainakin näillä leveysasteilla, joten voi olla, että jossain vaiheessa päädyn kokeilemaan muutakin työtä. Kurjinta vaan on, että nykyisessä työssä ja paikassa olen viihtynyt niin hyvin, että mielelläni jatkaisin siinä, jos vaan saisin.

      Poista