maanantai 12. tammikuuta 2015

Jeanette Winterson: Majakanvartija

"Tämä ei ole rakkaustarina, mutta rakkaus on siinä mukana. Se tarkoittaa sitä, että rakkaus on aivan sen ulkopuolella ja etsii tapaa murtautua sisään."


Jeanette Winterson: Majakanvartija (Lighthousekeeping, 2004)
Bazar, 207 sivua.


Jeannette Wintersonin Majakanvartijan huonoin puoli oli, että heti kirjan viimeisen sivun luettuaan olisi halunnut aloittaa kirjan alusta, ihan koska tarinan jokainen rivienväli varmasti tulisi löydettyä.

Hopea on sattuman lapsi, joka ei koskaan tuntenut merimiesisäänsä, joka lähti - ihan samalla tavalla kuin jumalatkin jättävät lapsensa oman onnensa nojaan. Äitinsä kuoltua Hopea päätyy asumaan sokean majakanvartijan Pew'n luokse. Elämä pohjoisskotlantilaisella majakalla on eristynyttä, karuakin, mutta Hopean elämään valon tuo sokea vanhus, joka näkee asioita, jota muut eivät näe ja täyttää pimeyden kertomuksillaan. Pew'n kertomusten keskeisin hahmo on sata vuotta aiemmin elänyt pappi Babel Dark, jonka myyttinen elämä muistuttaa kummasti sitä, mitä Hopeallakin on edessään. Loppujen lopuksi Jeanette Wintersonin Majakanvartija on tarina tarinoista, meidän omistamme ja toisaalta myös niistä toisten, jotka limittivät toisiinsa, kohtaavat ja eroavat ja joiden loppu on aina varmasti uuden tarinan alku.

"Näin minun on paras ajatella elämääni - osittain ihme, osittain hulluutta. On paras, että hyväksyn sen, etten voi hallita mitään merkityksellisiä asioita. Elämäni on sarja haaksirikkoja ja matkaanlähtöjä. Siinä ei ole saapumisia eikä päämääriä, on vain hiekkapenkereitä ja haaksirikkoja; sitten uusi laiva, uusi nousuvesi."

Toinen kirjan huonoista puolista oli, ettei Majakanvartijasta ylipäätään osaa kirjoittaa yhtään mitään - ei, vaikka tekisi mieli kirjoittaa tekstiä näyttökaupalla. Juonen kertominen ei tee kirjalle oikeutta sekään, sillä yhden tarinan sijaan kirja on palapeli, sekoitus fantasiaa, satua, draamaa ja huumoria - ja välillä Wintersonin teksti on silkkaa lyriikkaa. Samalla tavalla on ihan mahdotonta sanoa, mikä oli kirjan sanoma, ydin tai keskeisin ajatus - sillä niitä on kymmeniä ja ihan samoin kuin tarinoissa, myös yksi ajatus oli aina uuden alku - tai edes kuvata kirjaa jollain adjektiivilla. Jos joku olisi pakko valita, se olisi ehdottomasti omalaatuinen. Tai uniikki. Tai ihan vaan oudon lumoava.

"Ja kun minä kävin makuulle, pulloposti ajelehti aivan pääni yläpuolella. RAKKAUS siinä luki. Rakkaus, rakkaus, rakkaus, vai oliko se lintu, jonka kuulin yössä?"

Ja pakko myös myöntää: onhan nuo majakatkin aika ihanan kiehtovia jo ihan sellaisinaan.

Että iso kiitos siis suosituksesta, Ansukka. Majakanvartija oli ehdottomasti kummallisin koukuttava kirja, jonka olen ikinä lukenut.

4 kommenttia:

  1. Vastaukset
    1. Oho, olin ihan varma, että Winterson on jo sinulle tuttu! Suosittelen.

      Poista
  2. Mukavaa, että pidit. :) Meidän lukupiirissä tänään viimeksi keskusteltiin tästä kirjasta. Kirja oli tosiaan mielenkiintoinen. Kieli oli kaunista, vaikka lopussa mietinkin hetken, menikö jotakin yli hilseen? Todennäköisesti paljonkin! ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vaan vinkistä, ne on aina tervetulleita :)! (Tosin itsekin veikkaan, että paljon tosiaan meni minultakin yli hilseen...)

      Poista