perjantai 30. tammikuuta 2015

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

"Harmaan taivaan alla ajattelin: Äiti on nyt kuollut.
    "Pidätkö sinä lehmistä?" isoisä kysyi.
  Minulla oli raskas olo, kuin olisin ollut täynnä kiviä.
  "Pidän." Muutakaan en voinut vastata.
  Kun seurasin isoisää laitumelle, käännyin ja näin isoäidin katselevan minua keittiön  ikkunasta. Hän vilkutti iloisesti punainen astiapyyhe kädessään."

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö (Eve Green, 2004)
LIKE, 267 sivua.


Kun Eve on seitsemän, hänen äitinsä sydän pysähtyy yllättäen kesken vaahtokylvyn. Orvoksi jäänyt tyttö lähetetään isovanhempien kasvatettavaksi Cae Tresantin parinsadan asukkaan pikkukylään, kauas Birminghamista pohjoiseen Walesiin, jossa sataa kaatamalla ja jossa kyläläisillä on jo valmiiksi mielipide sen miehen tytöstä. Hitaasti elämä alkaa kuitenkin asettua uomiinsa hiljaisella maaseudulla ja ikävä muuttaa muotoaan. Ja sitten idyllisen kylän ilmapiiri saa tummempia sävyjä, kun kaksitoistavuotias Rosie-tyttö katoaa.

Nykyhetkessä Eve 29-vuotias viimeisillään esikoistaan odottava nainen. Ennen lapsensa syntymää hän on päättänyt käydä läpi menneisyytensä, sekä oman että äitinsä, selvittää sukunsa salaisuudet ja antaa itselleen anteeksi vuosien takainen päätöksensä.

"Keltaisen arkin taakse äiti on kirjoittanut nimensä samalla kynällä. Bronwen. Tumma ja puhdas. O-kirjain on täydellinen kuin tähti, avoin kuin ikkuna. Kun katson sitä, jokin minussa muuttuu seitsemänvuotiaaksi - haluaisin ryömiä kirjaimen sisään, äitini lämpimään, kaipaavaan sydämeen, ennen kuin se lakkasi lyömästä jasmiinintuoksuisessa kylvyssä."

Irlantilaisen tytön ulkoasu hämää: pienen kirjan kansien väliin piiloutuu aivan valtava romaani. Kirja on täynnä pieniä suuria yksityiskohtia, maisemakuvausta, sanoilla leikittelyä, ihanan rakastettavia ja toisaalta käsittämättömän ärsyttäviä - mutta ah niin tuttuja - henkilöhahmoja, vähän salaperäisyyttä, paljon kaipuuta ja rakkautta - jopa niin paljon kaikkea, ettei näin ison kasvutarinan uskoisi mahtuvan näin pieneen tilaan. Oma lukunsa on tietysti myös kirjan kieli, jonka ansiosta sivuja lehteillessä tuntee sateen ropinan, haistaa märän Walesin maan ja kuulee Rosien rullaluistinten rahinan soratiellä juuri hetkeä ennen, kun tyttö katosi.

"Myöhemmin hän sanoi: Tila oli hiljainen ilman sinua.
    Yliopistossa ei ole ainuttakaan pulpettia, johon ei olisi kaiverrettu hänen nimeään, ei yhtään vessanovea, jossa ei olisi D-kirjainta. Yhdessä lukukaudessa täytin koko paikan Danielilla. Se on hänen.
    Tälla kaikella tahdon vain sanoa, että jos lähden, lähden Danielin kanssa. Se on varmaa.
    Älä päästä irti, äiti sanoi. Hän olisi ollut ylpeä minusta."

Irlantilainen tyttö on Susan Fletcherin esikoinen, joka päätyi minun hyllyyni puhtaasti siitä syystä, että heti kirjan kaupasta bongatessani muistin lukeneeni siitä useammankin ihastuneen blogiarvion.

Ei siis hullumpi sijoitus nämä viisi euroa, jotka tähän aleostoksilla käytin.

2 kommenttia:

  1. Ah tämä on ihana kirja. Ihan lemppareitani. Tosin itse sytyin silti vielä enemmän Fletcherin viimeksi suomennetulle Tummanhopeinen meri -teokselle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tämä oli vasta ensimmäinen Fletcher - muttei varmastikaan viimeinen. Tummanhopeinen meri menee ehdottomasti sekin luettavien listalle.

      Poista