sunnuntai 22. helmikuuta 2015

Nick Hornby: Poika

"Siinä se sitten oli: onnellinen suurperhe. Tosin tuohon onnelliseen perheeseen kuului näkymätön kaksivuotias, kajahtanut kaksitoistavuotias ja tämän itsemurhaa yrittänyt äiti, mutta Murphyn lain mukaan juuri sellaisen perheen lopulta sai, jos ei ensinkään pitänyt perheistä."


Nick Hornby: Poika (About a boy, 1998)
WSOY, 352 sivua.


Aina silloin tällöin pohdin, kannattaako ensin katsoa elokuva vai lukea kirja, ja onko aina niin, että jos on nähnyt elokuvan ennen kirjaa, ei lukukokemus enää olekaan niin hyvä - ja toisinpäin. Esimerkiksi Forrest Gumpista tykkäsin aikoinaan - ja edelleen - kovastikin, mutta kirjaa en elokuvan jälkeen ikinä jaksanut lukea paria aukeamaa pidemmälle. Ja toisin päin: kun olin lukenut ihan huikeat Vuorovetten prinssin ja Poikani Kevinin, eivät jälkeenpäin katsotut elokuvaversiot ikinä päässeet samalle tasolle.

Siispä olin hieman epäilevä, kun aloitin Nick Hornbyn Pojan, jonka elokuvaversion osaan oikeastaan ulkoa.

Kolmikymppinen Will elelee suloisen joutilasta elämää tyhjäntoimittajana ryyppäillen, Nirvanaa kuunnellen ja tv-visailuja siinä sivussa silmäillen. Kun kaikki muut ovat töissä, täyttää Will päivänsä ajanjaksoilla, jotka ovat korkeintaan puolen tunnin mittaisia: Lehden luku, yksi ajanjakso. Sanaristikon täyttäminen vessassa käynnin yhteydessä, yksi ajanjakso. Piipahdus levykaupassa, yksi ajanjakso. Välillä päivät ovat jopa niin täysiä, että tuntuu ihmeelliseltä ajatella, että toiset ihmiset ehtivät ja jaksavat saman päivän aikana käydä sekä kylvyssä että töissä.

Sitten Will keksii sinkkuäitien ihanuuden ja - hups vaan - yhtäkkiä hänellä onkin kaksivuotias mielikuvituspoika Ned, joka avaa hänelle ovet yksinhuoltajapiiriin ja hehkeiden sinkkuäitien luokse. Samalla Will tulee kuitenkin vetäistyksi mukaan kaksitoistavuotiaan Marcusin elämään, johon kuuluvat vegaaniruuat ja ruskeat vakosamettihousut, masentunut hippiäiti, joka itkee aamupalamuroja tarjoillessaan sekä koulun pihalla selkään lentävät pyyhekumit.

Ja kyllähän se elokuva vaikuttaa: joka käänteen kohdalla huomaan pohtivani, menikö juoni leffaversiossa eri tavalla, ja Willin hahmo saa kummasti huhggrantmaisia piirteitä. Pojassa ehkä eniten huomio kiinnittyy kuitenkin siihen, kuinka selkeä ajankuva se on - toisin kuin melkein kymmenen vuotta modernimmasta ajasta kertova leffaversio. Nevermind, Adidakset, levykaupat ja Kurt Cobainin kuolema ovat kaikki samalla niin ihanan nostalgisia että ärsyttävän ysäriä.

"Will ei voinut muistaa, että olisi ikinä ennen sotkeentunut näin sekavaan, monisyiseen ja kaoottiseen verkkoon; aivan kuin hän olisi saanut välähdyksenomaisesti nähdä millaista oli olla ihminen. Oikeastaan se ei tuntunut hassummalta; hän ei panisi pahakseen olla ihminen täyspäiväisesti."

Että joo, hyvähän se kirja lopulta oli. Ilman taustalla kummittelevaa elokuvaa se tosin olisi ollut vieläkin parempi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti