keskiviikko 11. helmikuuta 2015

Viisi syytä, miksi en pitänyt Mikko Rimmisen Nenäpäivästä.

"Kului muutama voitaikinan värinen syyspäivä, joiden aikana en saanut oikeastaan mitään muuta aikaiseksi kuin vähän höytyväisiä ajatuksia. Tällaisia ne varmaan ovat onnellisten ihmisten päivät, ajattelin, tai ainakin tyytyväisten, tai tavallisten, normaalien, keskimääräistoiveikkaiden, en minä tiedä. Sellaisten joilla on elämässä jonkin lajin mieli."


Mikko Rimminen: Nenäpäivä (2010)
Teos, 339 sivua.


Yhtenä päivänä yksinäinen ja yhteiskunnasta vieraantunut Irma pääty ihmiskontaktien kaipuussaan ja lopulta vähän sattumankin kautta keravalaisen kerrostalon rappukäytävään soittamaan vierasta ovikelloa. Koska kevyt jutustelu kaupan pullapitkon ja kahvikupin ääressä kaipaa selityksen, kertoo Irma tekevänsä taloustutkimusta. Seuraavalla kerralla ovikellon soittaminen onkin jo helpompaa ja yllättäen Irma huomaa hivuttautuvansa mukaan tuiki tuntemattoman kerrostalollisen elämään.


Nenäpäivä ei ollut missään määrin minun kirjani, koska.

1. Koska kieli. Kieli. Kieli. Kieli. Sanoinhan jo, että "kieli"? Pisteet Rimmiselle siitä, että teksti on kovin aidontuntuista ja uudissanoineen myös kekseliästä - tuntuu tosiaan siltä, kuin tarina tulisi suoraan päähenkilön suusta. Siihen kielen hyvät puolet sitten loppuvatkin - kaiken kaikkiaan tekstiä on todella puuduttava lukea.

2. Koska kovasti kehuttuun päähenkilöön ei voinut samaistua sen vertaa, että hänen kohtalostaan olisi jotenkin syvemmin välittänyt. Tiedoksi vaan Irma: suurimman osan aikaan suorastaan ärsytät!

3. Koska siinä missä esimerkiksi hyvää dekkaria on pakko lukea vieläyksilukulisää, eteni Nenäpäivä korkeintaan kymmenen-viisitoista sivua illassa -vauhtia. Välillä huomasin myös pohtivani samalla seuraavan päivän ostoslistaa ja esimerkkilauseita relatiivipronomineista who ja which.

4. Koska voisi melkein sanoa, ettei kirjassa tapahtunut yhtään mitään. Tai juuri mitään. Tai ainakaan mitään niin merkittävää, että sen kertomiseen tarvitsi yli kolmesataa sivua.

5. Koska Irman ajatuksenjuoksu, jota kirja oli täynnä - siis niitä pitkiä, poukkoilevia virkkeitä, jotka alkavat ovessa olevasta sukunimestä ja päättyvät kahdeksan riviä myöhemmin omenoiden kilohintaan - on niin kaikennielevää, että se peittää alleen myös tarinan, joka muuten olisi voinut toimiakin.


Mikko Rimminen sai Nenäpäivästään Finlandia-palkinnon vuonna 2010. Se olikin ainoa syy, miksi ylipäätään luin kirjan loppuun.

2 kommenttia:

  1. Olen Rimmiseltä lukenut yhden kirjan ja siihen saa jäädäkin. Ei iskenyt se, enkä usko, että iskee mikään muukaan. Onneksi toiset tykkäävät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, vähän samat fiilikset täälläkin: tuskin tulee enää toista kertaa tartuttua Rimmiseen.

      Poista