keskiviikko 4. maaliskuuta 2015

Erik Axl Sund: Varistyttö

"Kärpäsen siivet ovat juuttuneet toivottomasti purukumiin. Ei ole mitään hyötyä siitä että räpyttelet, Varistyttö ajatteli. Sinä et lennä enää milloinkaan. Huomenna aurinko paistaa tavalliseen tapaan, mutta se ei paista sinulle."


Erik Axl Sund: Varistyttö (Kråkflickan, 2014)
Otava, 415 sivua.


Ensimmäinen ruumis löytyy jätesäkistä metroasemalta. Pieni poika on pahoinpidelty niin sadistisesti ja lopulta pumpattu täyteen myrkkyjä, ettei kyseessä mitenkään voi olla satunnainen yksittäistapaus. Niin kuin ei olekaan: pian löytyy seuraava ruumis. Molemmat uhreista ovat nuoria poikia, molemmat tunnistamattomia eikä kumpaakaan tunnu kukaan kaipaavan.

Päästäkseen raa'an tappajan jäljille rikosetsivä Jeanette Kihlberg yhdistää voimansa psykoterapeutti Sofia Zetterlundin kanssa. Myös Sofialla on työn alla erityisen vaikea tapaus, jossa hän vähitellen purkaa isänsä julmasti hyväksikäyttämän häiriintyneen naisen, Victoria Bergmanin, kammottavia, mutta jollain tavalla karmean hypnoottisia lapsuusmuistoja. Samalla Sofia työstää myös omaa menneisyyttään ja arpia, joita sai Sierra Leonessa muutamia vuosia aiemmin.

Tapausten edetessä lukija pakotetaan katsomaan silmästä silmään kauheinta mahdollista pahuutta.

"Tie

joka kiemurteli Svartsjölandetin poikki oli pitkän matkaa autio, mutta viimein hän löysi pojan.
   Yksinään joenpenkalla rikkinäisine polkupyörineen.
   Tarvitsi kyytiä.
    Luotti kaikkiin.
    Ei ollut ehtinyt oppia tunnistamaan niitä jotka oli petetty."


Varistyttö on Erik Axl Sundin - jonka takaa muuten löytyvät kaverukset Jerker Eriksson ja Håkan Axlander Sundqvist - ylistetyn ja paljon puhutun Varistyttö-trilogian ensimmäinen osa. Samalla se on myös synkin, tummasävyisin ja tavallaan myös iljettävin ja vastenmielisin kirja, jonka olen vähään aikaan lukenut. Vaikka koko järkäle oli pakko ahmaista muutamassa illassa, kesti lopulta viikkoja kirjoittaa kirjasta mitään - enkä vieläkään oikein edes osaa sanoa, pidinkö kirjasta vai en. Ainakaan sitä ei voi suositella kenellekään. Ja toisaalta sitä pitäisi suositella kaikille. Samalla kamala ja kiehtova, koukuttava ja oksettava ja kaikkine hirveyksineenkin toimiva dekkari muttei missään mielessä miellyttävä lukukokemus. Ei pidäkään.

Ennen joulua lukemani Kristina Olssonin Nukkekodin kohdalla kirjoitin, kuinka välillä on raskasta lukea kirjaa, jossa sadististen rikosten uhrit ovat pikkulapsia. Silloin en vielä ollut lukenut Varistyttöä, joka menee raakuudessaan ohi ja yli. Kumpikin kirja kysyy kuitenkin lopulta saman kysymyksen:

"Kuinka paljon kärsimystä ihminen voi tuottaa muille ennen kuin hän itse lakkaa olemasta ihminen ja muuttuu hirviöksi?"

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti