keskiviikko 11. maaliskuuta 2015

Miten kävi päiväkotikauhutarinoille?


Kun poika R vuoden ja kolmen kuukauden iässä aloitti päiväkodissa, saimme kuulla tutuilta, kavereilta, sukulaisilta ja ystäviltä varmasti ihan jokaisen koskaan kuullun päiväkotikauhutarinan. Siis tiedättehän? Jonkun tutun tutun lapsi sai sieltä täitä ja lapamadon ja korvatulehduskierteen, toinen itki päivät pitkät märässä vaipassaan, kolmatta istutettiin ties kuinka kauan ruokapöydässä, jossa muuten maidon sai vasta ruuan jo syötyään, sillä aiemmin hoitajilla ei ollut aikaa sitä antaa. Sitten oli vielä se pakkosyöttötapaus, josta kuulimme monesti, sekä kommentit, että Jokainen perhe toki tietää, mikä heille sopii parhaiten, MUTTA me ei kyllä NOIN tehtäisi. Vahvimmat kommentit tulivat poikkeksetta niiltä, joiden lapset vasta opettelivat kääntymistä selältä mahalleen, sekä niiltä, joiden lapset olivat varhaiskasvatuksen piirissä silloin, kun televisiosta vielä katsottiin Gladiaattoreita ja Napakymppiä.

Voitte uskoa, että kaiken syyllistämisen ja pelottelun jälkeen päiväkodin ja uuden työn sai aloittaa kaikkea muuta kuin rauhallisin mielin.

No sairastelu kyllä toteutui: erityisesti ensimmäisenä päiväkotivuotena meille kulkeutui kaupungin jokainen kulkutauti korvatulehduksista keuhkoputkentulehduksen kautta oksennustautiin. Vaikka luultavasti olisimmekin sairastelleet vähemmän perhepäivähoitajan pienemmässä ryhmässä, ei sairastelua meillä aiheuttanut niinkään päiväkoti vaan päiväkotikaverit, joista moni tuntui palaavan hoitoon, kauppareissuille ja sisäleikkipuistojen pallomereen puolikuntoisena, nenä edelleen vuotaen ja kavereiden päälle yskien. (Puhumattakaan vesirokosta, jonka saimme, kun viime kesänä osuimme samaan junanvaunuun yltä päältä vesikellojen peitossa olleen lapsen kanssa.) Sen sijaan muut kauhuskenaariot osoittautuivat ainakin meidän kohdallamme pelkiksi urbaanilegendoiksi: poika on saanut syödä sen verran kuin maistuu ja nukkua jos nukuttaa - yleensä ei -, oppia draaman avulla ystävyyssuhteista ja riitojen ratkaisemisesta sekä opetella lastentarhanopettajan kanssa vaikeita äänteitä kuten l ja s. Myös henkilökunta ei meidän onneksi ole juuri vaihtunut, ja isossakin ryhmässä on aina lähellä turvallinen syli, vapaa käsipari ja tuttu aikuinen, jolla on aikaa myös jutella meidän vanhempien kanssa päivän kulusta. Ruokajuomaakin on tarjottu ihan jo sen ruuan kanssa, ei vasta jälkeenpäin.

Erityisesti tänä vuonna isomman lapsen kanssa olen tajunnut kerran jos toisenkin, että minä oikeasti tarvitsen varhaiskasvattajia opettamaan pojalleni taitoja, joita itse en tajua - tai osaakaan - opettaa.

Tänä vuonna poikani on käynyt harjoitusjäähallissa opettelemassa luistelua ja päässyt myös hiihtolenkille useamman kerran - näistä ainakin jälkimmäinen olisi äidin yläkoululiikuntatraumojen takia varmasti jäänyt väliin. Poika on oppinut kirjoittamaan oman nimensä ja muitakin tärkeitä nimiä kuten mummu ja Riina - taito, jota en todellakaan olisi tajunnut vielä kolmevuotiaalle opettaa. Päiväkodista poika on oppinut kasan lastenlauluja leikkeineen, oppinut leikkaamaan suoraan saksilla ja maistellut tyytyväisenä lanttua, siinä missä minä itse olen osannut opettaa kolmevuotiaan ainoastaan laulamaan Scandinavian music groupia, käyttämään telaa makuuhuoneremontissa ja kertomaa, että rakkaus tarkoittaa sitä, että tykkää toisesta. Tärkeitä taitoja toki nuokin.

Silti hienointa on ollut, että perheen nuorimmainen on saanut ystäviä, siis niitä itse hankittuja ja ihan omia, joiden kanssa ystävyys perustuu siihen, että ollaan samalla aaltopituudella - ei pelkästään siihen, että molempien äidit opiskelivat aikoinaan samassa tiedekunnassa. Viime viikolla meillä kyläilikin jo toinen uusi päiväkotikaveri, kun työpäivän jälkeen nappasinkin hoitopaikasta mukaani yhden pojan sijasta kaksi.


Olisipa ollut kiva, jos joku olisi silloin kaksi ja puoli vuotta sitten sanonut, että päiväkotikin voi olla ihan hyvä paikka, jossa lapset eivät ole pelkästään säilössä, ja että ihmiset, joiden käsiin lapsemme jätämme, ovat todennäköisesti hyviä työssään ja varmasti ihan ammattilaisia. Että Jokainen perhe toki tietää, mikä heille sopii parhaiten ja tekin olette varmasti tehneet ihan oikean valinnan.

4 kommenttia:

  1. Niinpä! Kyllä se päiväkoti on selkeästi mainettaan parempi paikka kuitenkin. Kyllä päiväkotiurasta niitä huonojakin kokemuksia jäi käteen muutama, mutta selkeästi plussan puolella ollaan kuitenkin. Ja sosiaalisissa taidoissa sen näkee parhaiten eskariin mennessä, että kenellä on päiväkotitaustaa ja kenellä ei.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toki meilläkin on ollut huonoja päiviä, mutta itse hoitoon ja sen tasoon ollaan aina oltu tyytyväisiä. Siksi tuntuukin epäreilulta se jatkuva päiväkodin mustamaalaus mediassa ja suusta suuhun kiertävät kauhutarinat, joilla meitäkin aikoinaan peloteltiin. Ja totta, sosiaalisia taitoja mekin halutaan korostaa etenkin, kun pojalla ei ole sisaruksia eikä serkkuja.

      Poista
  2. Meilläkin on vaan hyviä fiiliksiä päiväkodista :) Nöppönen meni 2,5-vuotiaana hoitoon, 10pv/kk ihan vaan virikkeiden ym takia. Ja tykkää ihan hulluna! Joka aamu kysyy että onko päiväkotia, eikä malttaisi lähteä sieltä pois kun aina on leikit kesken. Toki en tiedä sitten jos hän olisi joka päivä yli 8 tuntia siellä, että olisko enää niin kivaa. Mutta näin hän ainakin nauttii kovasti :) Ja päiväkoti on meidän naapuritalossa, yksityinen pieni paikka niin on kyllä vaan hyvää sanottavaa siitä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei, kiva että meitä tyytyväisiä on muitakin :)! Ja meillä myös sama: joka kerta poikaa hakiessa pitää neuvotella, jäädäänkö vielä leikkimään vai lähdetäänkö jo kotiin. Meilläkin toki päivät pysyy kohtuupituisina, kun mies vie pojan puoli yhdeksäksi ja itse pyrin hakemaan kokouspäiviä lukuun ottamatta kolmeen mennessä, mikä varmasti vaikuttaa.

      Poista