maanantai 13. huhtikuuta 2015

Susan Fletcher: Meriharakat

"Suruinen sydän surettuu entisestään suuren veden äärellä, tai sitten se lohduttuu - jomminkummin. Kai sekin riippuu siitä, miten sitä katsoo tai miten sen haluaa olevan, niin kuin useimmat asiat tässä elämässä. Olen kävellyt vuorovesipurojen poikki Blakeneyssä, nähnyt meren tummuuden ja rannan mudan ja terästaivaan ja tuntenut yksinäisyyttä; olen myös seissyt siellä kädet taskuissa ja nähnyt pikkuruisten versojen työntyvän mudasta ja valon välkehtivän maiseman yllä, ja se on ollut kaunista. Samat linnut, samat vuorovesipurot, eri minä vain. Eri sydän, kukaties. Se on itsestä kiinni - onni."


Susan Fletcher: Meriharakat (Oystercatchers, 2007)
Like, 384 sivua. 


Neljä vuotta sitten Amy putosi mereen kalliolta, joka repi hänen kätensä, murskasi luunsa ja viilsi lopulta päänahan auki. Jälkeenpäin sairaalassa lääkäri poimi Amyn pään sisältä kimmeltävän sinisimpukan.

Neljä vuotta Moira on istunut koomassa makaavan pikkusiskonsa sairaalasängyn vieressä. Laskenut neljä kurpitsaa, neljä lämmintä toukokuuta, yhden karkausvuoden, kymmenentuhatta vuorovettä. Lukenut postikortteja, kuorinut appelsiineja huoneen hajusteeksi. Ollut ensin toiveikas ja laskenut tunteja, ja sitten lohduton, kun kaksitoistavuotiaana loukkaantuneen elämäniloisen siskon tunnit muuttuvat vähitellen päiviksi, viikoiksi ja vuosiksi. Kertonut lopulta siskolleen tarinaansa niin kuin hän sen näki. 

"Jos meillä jokaisella on oma vuodenaikamme, niin se on minun. Talvi. Pitkissä öissä ja lyhyissä päivissä on jotain rakastettavaa – jotain mitä ihminen tarvitsee. Sinä et taatusti ole samaa mieltä. Sinä olit frisbeetyttö, päivänkakkaraseppeleineen."

Jos kuvasin Susan Fletcherin esikoista, lumoavaa Irlantilaista tyttöä, termillä pienisuuri kirja, voisi Meriharakoita arvioida ihan samoin. Susan Fletcherin vahvuus on lyyrisessä kielessä, jolla on kyky sitoa yhteen ainoaan virkkeeseen elämän suurimmat tunteet sekä sen, miltä merituuli kasvoilla tuntuu.


Meriharakoiden teemoja ovat epävarmuus ja sen seuraukset, syyllisyys, ulkopuolisuuden tunne, kateus ja kaiken alleen nielevä katkeruus sekä rakastamisen vaikeus. Lisäksi se on tarina sisaruussuhteesta, pienenä keskosena syntyneen esikoistytär Moiran ja niiden kolmen seuraavan, jotka menivät kesken, valuivat hiekkatielle tai kylpyammeeseen, sekä Moiran ja hartaasti odotetun, yksitoista vuotta nuoremman pikkusisko Amyn, jolle mahdollisuus annettiin vasta liian myöhään.


Vaikka kirjan keskeisin henkilö onkin Moira, on minun helpointa samaistua ihanan pulppuavaan Til-tätiin, joka hurauttaa spontaanisti vanhalla autollaan läpi maan ihan vain viedäkseen siskontyttönsä kahville eikä koskaan, niinä synkimpinä (melo)dramatiikan hetkinäänkään, menetä uskoaan rakkauteen.


"Me elämme elämäämme, ja me suremme ja toivomme ja elämme elämäämme, ja kerran Miriam nauroi lukiessaan romaania ja painoi käden suunsa eteen häpeissään, koska oli nauranut. Ja George pyörittelee ruuvimeisseleitä edelleen, kävelee edelleen rannoilla takki tiukasti napitettuna, ja olen kertonut hänelle hiukan tästä kaikesta mitä olen sinulle kertonut - paloportaista ja neiti Baileystä. Lentopostista. Olen pujottanut käteni hänen käsivarteensa. Til sanoi kerran: Yksinkertaiset asiat tekevät meidät onnellisiksi. Ja silloin isä silitti kättäni. Kävellessämme uudella Walesin rannalla, jossa sinua ei ollut, mutta jossa kuitenkin oli."

Oikeastaan oli ihan hyvä, että alkuvuodesta olen lukenut useamman ihankivan ja keskinkertaisen kirjan. Erityisesti niiden jälkeen Fletcherin Meriharakat tuntuu niin erityiseltä lukukokemukselta.

2 kommenttia:

  1. Hauskaa, että pidit tästä. Minustakin tämä on hyvä, mutta Fletcheriltä suosikkejani ovat silti Tummanhopeinen meri ja Irlantilainen tyttö ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Tummanhopeinen meri" on minullakin vielä luettavien listalla. Itse asiassa muistin kirjastossa väärin suosittelemasi Fletcherin, ja siksi mukaan tarttui ensin "Meriharakat". Mutta mahtava kirja oli kyllä tämäkin <3.

      Poista