maanantai 20. huhtikuuta 2015

Voiko kolmekymppinen ope pukeutua tekonahkahousuihin sekä muuta eksistentiaalista pohdintaa.


Uusille kymmenluvuille siirryttyäni podin syksyllä pienoista ikäkriisiä. Peilistä tuijotti jo selvästi vanhemman ja harmaamman näköinen naama ja silmäkulmissa oli selkeästi ensimmäiset huolirypyt, vaikken edelleenkään ollut saavuttanut niitä ennen kolmikymppisyyteen liittämiäni peruselementtejä, kuten omakotitalon kauempana keskustasta (tai edes omakotitalohaaveita), vakiviran tai koiran ja kaksi lasta. Ulospäin kriisi ei ilmeisesti kuitenkaan näkynyt: kun valvontaluokkani ryhmäytyspäivään vedin päälleni hupparin ja päähäni pipon, luultiin minuakin yhdeksi tukioppilaista.

Siis minua, kolmekymppistä.

Sen jälkeen olenkin ikäkriisin ohella kriiseillyt tasaisin väliajoin sitä, pukeudunko loppujen lopuksi niin kuin kolmekymppisen pitää. Tai yläkoulun maikan. (Tätä tapahtuu etenkin niinä päivinä, joina huomaan koulun käytävällä, että jollain tytöistä on samanlainen nahkatakki kuin minulla.)

Kun Oi mutsi mutsi -blogin Elsa kirjoitti kolmekymppisen tyylistä viime viikolla, olisi teksti hyvin voinut olla minunkin kynästäni. Myös itse pohdin monesti, pukeudunko tarpeeksi sovinnaisesti, aikuismaisesti tai muuten oikein, voinko yhdistää bändipaidan jakkuun tai lähteä töihin tekonahkafarkuissa. Toisaalta en osaa kuvitella päälleni myöskään perinteiseen opeimagoon kuuluvaa maripaitaa huovutettuine koruineen tai kaulaani sileää ja siistiä merkkihuivia - saati kuvitella tuntevani oloani niissä kotoisaksi - ja työkirjani kannan edelleen nahkaisen merkkilaukun sijaan Beyondin kangaskassissa. Poikkeuksetta jokaisessa työpaikassa minua on kuitenkin jossain vaiheessa luultu joko vastavalmistuneeksi ohjaajaharjoittelijaksi tai vielä opintojaan viimeisteleväksi sijaiseksi ja vähintään kerran-pari olen saanut vastata kysymykseen, olenko jo saanut graduni valmiiksi (joo, kahdeksan vuotta sitten.). Ja ne kerrat, joina olen elämäni aikana saanut ostettua itselleni viinipullon ilman papereiden vilautusta, voi helposti laskea yhden käden sormilla.

Koska itselleni shoppailen lopulta aika harvoin, koostuu vaatekaappinikin pitkälti perusvarmoista ikisuosikeista kuten mustasta bleiseristä, korkkareista, kauluspaidoista, pillifarkuista, printtipaidoista sekä perustopeista, jotka ovat melko ajattomia ja joita voi helposti yhdistellä toisiinsa. Toki päivätyö luokan edessä asettaa tietyt odotukset, ja työaamuina kaapista valikoituu usein astetta siistimpi asu kuin peruslauantain kaupunkireissulle eikä niinä pahimpinakaan hiuspäivinä voi töihin mennä pipo päässä, vaikka kuinka haluaisi.

Kolmekymppisyyttä tai ei, viimeisten kuukausien aikana olen pyrkinyt miettimään yhä vähemmän, miltä minun lopulta kuuluisi pukea päälleni ja valinnut useimmin jakun alle sen bändipaidan. Ja jos aiemmin olin sitä mieltä, etten minä ole ope, joka menee töihin tekonahkahousuissa, niin viimeisen kuukauden aikana olen huomannut, että olenpa kuitenkin. Sen elokuisen ryhmäytyspäivän jälkeen olen kuitenkin jättänyt hupparit ja tennarit kotiasuiksi, ihan vaan varmuuden vuoksi. 

2 kommenttia:

  1. Täällä lähestytään uhkaavasta sitä seuraavaa tasakymmenlukua ja tänään postipoika kiikutti mulle Disney-aiheiset leggarit. Huolestumaanko tässä pitäis rueta? :D

    VastaaPoista