keskiviikko 20. toukokuuta 2015

Anna Gavalda: Parempaa elämää

"Uskoitteko siihen? Oikeasti? Mitä te oikein toivoitte? Että Mathilde ilmestyisi hotelliin seuraavana aamuna hypellen, että hän käskisi hakea pojan, ja poika, tsabadabaduu ja simsalabim, ilmestyisi usvakehässä, juoksisi hidastettuna tyttöä kohti, pulut lehahtaisivat lentoon ja kamera kiertäisi heitä?
   Kuulkaas nyt, mokomat hempeilijät, niin tapahtuu elokuvissa. Tai sellaisissa kirjoissa, joita Mathilden eksä inhosi. Nyt valitettavasti elettiin todellisuudessa, ja haavellinen sankarittaremme jäi nuolemaan näppejään: läpikulku kiellettyä, ovet kiinni ja kameroita vain valvontatarkoituksessa."


Anna Gavalda: Parempaa elämää (La Vie en mieux, 2014)
Gummerus, 265 sivua.


Jos viimeksi pohdin minun ja Mary Higgins Clarken vaikeaa suhdetta, voisi tekstin Anna Gavaldasta aloittaa ihan samoin. Sillä niin, myös uuden Anna Gavaldan ilmestyminen on aina pienen ilonkiljahduksen paikka - ja siltikin uutukaiseen tarttuu aina vähän varoen. Sillä siinä missä (lukio)aikoinani ahmin Gavaldan vanhimmat kirjat, kuten ikisuosikit Kunpa joku odottaisi minun jossain ja Viiniä keittiössä, useammankin kerran, ovat uudemmat kirjat olleet aina vähän jotain liikaa; vähän liikaa sanahelinää, vähän liikaa (teko)taiteellisuutta, ehdottomasti liikaa sivulauseen sivulauseen sivulauseita ja usein myös liikaa kaoottista menoa. Ja kuten myös Mary Higgins Clarken kanssa: uudesta annagavaldasta haluaisi aina kovasti pitää, mutta...

(Apua, elänköhän vähän liikaa menneisyydessä, kun kirjat eivät enää tunnu yhtä hyviltä, kun lukioaikoina?)

Mathilden tyhjänpäiväinen elämä saa uuden suunnan päivänä, jona hän unohtaa kahvilaan käsilaukkunsa - ja sen sisällä olevan kymppitonnin. Epätoivon keskelle liihottaa kuitenkin pelastavaksi enkeliksi epämiellyttävän näköinen kokki Jean-Baptiste, joka ei tunnu saavan sanaa suustaan, joka kantaa mukanaan salkullista erilaisia veitsiä - mutta joka palauttaa Mathildelle käsilaukun rahoineen päivineen.

Myös Yannin elämä on sanalla sanoen, no, tyhjänpäiväistä ja onttoa, ja mikä pahinta, hän ei itse edes tunnu tajuavan koko asiaa. Sitten eräänä iltana tyttöystävän ollessa poissa Yann törmää rappukäytävässä onnelliseen elämään ja päätyy naapurissa asuvan pariskunnan keittiöön juomaan viiniä (mahdollista vain Pariisissa! toim.huom.) ja parantamaan maailmaa - ja päättää illan aikana olla itsekin lopulta onnellinen.

Annan Gavaldan uutuus on kirja valinnoista, unelmiin tarttumisesta sekä siitä, kuinka on parempi tehdä välillä vaikka vähän tyhmiäkin ratkaisuja - erehtyä, kaatua nenälleen ja luikkia lopulta kotiin häntä koipien välissä - kuin tyytyä vähempään kuin mitä ansaitsee. Samalla se kuin Pariisi minikoossa: öisiä katuja, poukkoilevaa ajatustenjuoksua ja helmeilevän kauniita sanoja, pieniä ja nuhjuisia kerrostaloasuntoja Montmartressa, viiniä ja lasien kilinää ravintolan pöydissä sekä tavallisia keskiviikkoiltoja, jotka lopulta muuttavat koko elämän. Silti tämänkin kirjan jälkeen jäin edelleen kaipaamaan sitä alkuaikojen Anna Gavaldaa, joka ei yrittänyt olla tätä kaikkea yhdessä virkkeessä vaan ajatteli ennemminkin, että less is more. Parempaa elämää edeltäneeseen Lempi ei ole leikin asia -kirjaan verrattuna ollaan kuitenkin taas vähän lähempänä sitä entistä Anna Gavaldaa, mutta silti vielä vähän liian kaukana siitä Anna Gavaldasta, joka Viiniä keittiössä -kirjallaan kirjoitti koko elämän yhteen pieneen kertomukseen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti