torstai 14. toukokuuta 2015

Prinssi Kaspianin matka maailman ääriin ja muut kieltenopemutsin pakkopullat.



Jos lapsen kasvamisessa jokin on erityisen ihanaa, niin se, että pojan kanssa voi koko ajan tehdä enemmän uusia asioita, joihin ei aiemmin ole riittänyt kärsivällisyys, into tai kehitysaste. Meillä yksi tällainen juttu on pidempien, (melkein) kuvattomien kirjojen lukeminen perinteisempien pekkatöpöhäntien ja miinajamanujen ohella.

Aloitimme kuitenkin ihan väärin, sillä marraskuun kunniaksi halusin lukea pojalleni Muumilaakson marraskuun. Ja joo, sehän ei tutuista muumihahmoistaan huolimatta oikeastaan ole lastenkirja tai satu alkuunkaan vaan oikeastaan kaikkea muuta, joten voitte arvata, että vilkkaalla kolmevuotiaalla oli vaikeuksia keskittyä hidastempoiseen tarinaan.

Muumilaakson marraskuuta seurannut Uppo-Nalle sen sijaan iski kultasuoneen: Laulavan Lintukoiran lorut kun löysivät heti tiensä kielletyille vessajutuille mielellään hihittelevän kuulijan sydämeen. Yksi luku illassa -periaatteella luettiin nopeasti neljä Uppo-Nallea.

Uppo-Nallejen välissä olemme avanneet myös oven Narniaan. Vaikka kolmevuotiaalle luettaessa muutamat taistelukohtaukset vaativat vielä sensurointia ja lukijan nopeaa improvisointia, on ollut mahtavaa huomata, kuinka poikani innostuu fauneista, velhosta, kentaureista ja puhuvasta leijonasta ihan yhtä paljon kuin minäkin lapsena ja jaksaa keskittyä pidempienkin tarinoiden seuraamiseen.

Meillä ehkä syödään paljon myös puolieineksiä eikä juuri koskaan luomua, katsotaan telkkaria enemmän kuin urheillaan eikä urheilla ikinä tavoitteellisesti sekä pidetään silloin tällöin ylimääräinen karkkipäivä ilman tunnontuskia. Lukemisen suhteen olen kuitenkin natsimutsi. Kun olen töissäni tavannut kuusitoistavuotiaita, jotka eivät tiedä, mihin kohtaan postikorttia vastaanottajan osoitetiedot kirjoitetaan, koska ovat aina lähettäneet syntymäpäiväonnittelut whatsappissa, sekä jutellut viisitoistavuotiaiden kanssa, jotka eivät omien sanojensa mukaan koskaan ole lukeneet kirjasta muuta kuin takakansitekstit, olen päättänyt, että meidän poikamme kyllä oppii tarttumaan kirjaan - ja vielä ihan mielellään. Lukemisen rajoittumisen pelkästään someen näkee nimittäin muuallakin kuin kielten tunneilla. Kuuntelemalla kirjaa, erityisesti sellaista kuvatonta, poikani oppii rauhoittumaan hetkeksi ympäröivän somemaailman jatkuvalta hälinältä, keskittymään hetkeksi pelkästään yhteen asiaan - puhumattakaan sanavaraston ja mielikuvituksen kehityksestä.

Natsimutseilusta huolimatta meillä lukeminen on mukavaa kaikille. Minulle ja kolmevuotiaalle se tarkoittaa päivän parasta hetkeä, jona iltapala on syöty ja päälle vaihdettu yökkäri ja voimme vilahtaa peittojen alle jatkamaan edellisenä iltana kesken jäänyttä Prinssi Kaspianin matkaa maailman ääriin. Joskus torkahdamme molemmat, ihan vaan siksi, että hektisen päivän jälkeen tuntuu niin hyvältä pysähtyä rauhoittumaan. Jos poikani kymmenen vuoden kuluttua väittää opettajalleen, ettei ikinä elämässään ole lukenut yhtään kirjaa, toivon hänen valehtelevan. Kuten Helsingin Sanomien pääkirjoituksessa tänään todetaan, kirjojen arvostus syntyy kotona.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti