perjantai 29. toukokuuta 2015

Victoria Hislop: Saari

"Epämääräisen muotoisista naruilla sidotuista nyyteistä koostuva lasti teki pienestä purresta kiikkerän, ja se keikkui ja tempoili vedessä. Vanha mies laskeutui hitaasti veneeseen, yritti toisella kädellä pitää sitä aloillaan ja ojensi toisen tyttärelleen. Kun tytär istui turvallisesti tuhdolla, isä kietoi huovan hänen suojakseen. Vain pitkät ja tummat tuulessa hulmuavat hiussuortuvat erottivat nuoren naisen lastin seasta. Isä irrotti varovasti kiinnitysköyden - kaikki oli jo sanottu ja tehty - ja vene irtosi laiturista. Siitä ei alkanut lyhyt tavarantoimituskäynti vaan yksisuuntainen matka uuteen elämään. Elämään spitaalisten siirtokunnassa. Elämään Spinalongan saarella. "


Victoria Hislop: Saari (The Island, 2005)
Bazar, 474 sivua. 


Oikeastaan huonojakin kirjoja pahempia ovat ihan kivat kirjat. Huonot kirjat voi aina jättää kesken kuten Lorna Byrnen Enkeleitä hiuksissani tai ne - kuten Mikko Rimmisen Nenäpäivä - voi lukea loppuun ja teilata sitten myöhemmin kärkkäässä arviossa. Ihan kivat kirjat taas ovat niitä, joita lukee viisisataa sivua odottaen turhaan, että se kollegan tai toisen bloggaajan kehuma jokin kohta alkaisi, ja jotka lojuvat lukemisen jälkeen yöpöydällä viikkotolkulla, koska kirjasta ei oikeastaan osaa sanoa mitään muuta kuin ihan kiva tai ehkä kolmen tähden kirja. Tällainen kirja oli Victoria Hislopin Saari.

Parikymppinen englantilaistyttö Alexis on ajautunut elämässään pisteeseen, jossa kaikki on periaatteessa niin kuin pitääkin - mutta silti jokin puuttuu. Niinpä Alexis matkustaa Kreetalle etsimään itseään sekä perheensä historiaa, josta hänen äitinsä on tähän saakka vaiennut. Pala palalta alkaa selvitä, että suvun tarinaan liittyy vahvasti samalla sekä pelottava että taianomainen Spinalongan saari, elävien kuolleiden valtakunta, jonne kaikki Kreetan spitaaliset vuosia sitten eristettiin.

"Miten on mahdollista, että olen kaksikymmentäviisivuotiaana näin mahdottoman epävarma tulevaisuudesta? Alexis oli miettinyt pakatessaan laukkuaan matkaa varten. Tässä minä olen, asunnossa jota en omista, lähdössä lomalle työstä josta en pidä, matkaseuranani mies, josta en välitä. Mikä minua vaivaa?"

Saari on kasvutarina, selviytymistarina ja ja rakkaustarina ja tavallaan tarina myös Kreikan lähihistoriasta. Lisäksi se on kolmen polven sukutarina - ja perinpohjainen sellainen. Tästä syystä tarina myös etenee varsin verkkaisesti, ja juoni on paikoin jopa niin hidastempoinen, että sivuja tekisi mieli selailla reilusti eteenpäin.

Joko sanoin, että Saari oli ihan hyvä kirja? Sitä se nimittäin tosiaan oli: juoni oli mielenkiintoinen, teksti hyvin kirjoitettu -  mutta silti kirjasta puuttui se jokin. Harmi vaan, että sen huomasi vasta neljänsadanseitsemänkymmenen sivun kohdalla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti