maanantai 15. kesäkuuta 2015

Ich weiss nicht eli ummikko Berliinissä.



Ennen alkukevättä Berliini oli minulle käytännössä täysin tuntematon - eikä edes kovin kiinnostava - kaupunki. Suurin syy tähän oli olematon kiinnostukseni Saksaan maana sekä puuttuva saksantaitoni, joka rajoittui kiittämisen ja tervehtimisen lisäksi neljään lauseeseen: Ich liebe dich, Ich weiss nicht, Ich bin ein Berliner ja Ich kan nicht deutsch sprechen. Tuntui oudolta ja enemmän kuin hankalalta matkustaa pidemmäksi aikaa maahan, jonka kieltä en puhu.

Toki puhun edelleen englantia, mikä monelle tarkoittaa samaa kuin kielitaitoinen. Kieltenopiskelijana ja myöhemmin kieltenopettajana olen kuitenkin aina tottunut olemaan matkustettaessa se kielitaitoinen, joka Pariisissa selvitteli kadonnutta hotellivarausta ranskaksi (yksi elämäni stressaavimpia kokemuksia muuten!) ja Tukholman Åhlensilla toimi tulkkina myös tuntemattomalle suomalaiselle perheenisälle, jonka kouluruotsi oli jo ehtinyt pahasti ruostua. Etelänlomilla kielitaidoksi on riittänyt vähempikin: kun englantiin on lisännyt kalimeran tai ciaon, on aina tullut ymmärretyksi ja saanut vielä hyvää palveluakin. Olen toiminut seurueen puhujana tai tulkkina myös mielelläni, en pelkästään pakosta. Koskaan ennen en ole joutunut hiihtelemään mykkänä ja vähän pahoitellen hymyillen miehen perässä, kun kahvilassa pitäisi tilata pala kakkua tai metroon ostaa lippu.

Lisäksi vietän tällä kertaa päivät kaksin nelivuotiaan kanssa, kun perheen ainut saksantaitoinen on töissä.

Ennen matkaa meille kerrottiin berliiniläisten kielitaidosta kahdenlaista. Toisaalta nuorten sanottiin olevan englannintaitoisia ja kaupungin muutenkin niin monikulttuurinen, että ilman saksaakin kyllä selviäisi. Toisaalta useampi kuitenkin sanoi, että elokuvien ja tv-sarjojen dubbauksen sekä saksan kielen vahvan aseman takia erityisesti vanhemmat tuntuivat puhuvan englantia yllättävän huonosti - ainakin varsin englannintaitoisiin suomalaisiin verrattuna. Että Berliini olisi vähän niin kuin Pariisi: vaikka englannilla ehkä pärjäisi, ei sillä kyllä saisi joka paikassa hyvää palvelua tai vaikka apua pyydettäessä. Että kuulutukset, kyltit ja aikataulut luetaan aina pelkästään saksaksi eikä menuistakaan joka ravintolassa ole saatavana englanninkielistä versiota. (Onneksi pasta ja pizza taitavat olla melkein samoja joka kielessä.)

Miten meillä sitten on mennyt? No hyvin. Kahden viikon kokemuksen perusteella berliiniläiset nimittäin puhuvat englantia - ja sujuvaa sellaista. Tämä lisäksi menut löytyvät yleensä myös englanniksi tai ainakin paikalla on ystävällinen tarjoilija, joka kääntää avainsanat - tai tarvittaessa vaikka koko smoothieluettelon - saksaa taitamattomalle. Myös leikkipuistossa small talk sujuu englanniksi, heti kun olen saanut saksankielisen puhetulvan pysäytettyä. Ainoastaan luonnonhistoriallisen museon lipunmyynnissä vanhempi rouvashenkilö vastailee sinnikkäästi saksaksi englanninkielisiin kysymyksiini. Ymmärrämme toisiamme silti yllättävän hyvin.

Ruokakaupasta sentään ostin kerran tavallisen tonnikalan sijaan tonnikala-herne-porkkana-sekoitusta, kun etiketin teksti jäi arvoitukseksi. Jäi sitten tonnikalasalaatti siltä illalta tekemättä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti