maanantai 6. heinäkuuta 2015

John Green: The fault in our stars

"'Oh, I'm grand." Augustus Waters smiled with a corner of his mouth. "I'm on a roller coaster that only goes up, my friend.'"

John Green: The fault in our stars (2012)
Penguin books, 316 sivua.


Tämä on taas näitä ikuisuuskysymyksiä: siis katsoako ensin elokuva vai lukea kirja ja onko aina ensimmäiseksi nähty versio se paras? Joka tapauksessa John Greenin bestselleriin tutustuin ensiksi elokuvana, ihan sattumalta. Miehen istuessa iltaa kaverin kanssa päädyin nimittäin hakemaan perjantai-illan ohjelmani läheisestä FilmTownista, ja käteen osui uutuushyllystä Tähtiin kirjoitettu virhe. Koskaan en ole yhden elokuvan aikana kuluttanut niin paljon nenäliinoja, en edes katsoessani Titanicia ensimmäisiä kertoja yhdeksänkymmetäluvun lopulla. Seuraavana päivänä vuokrasin elokuvan uudelleen - ja itketti vielä enemmän. (Ja kyllä, kuten monella muullakin, myös meillä on Netflix, mutta silti vuoraamme leffat edelleen mieluiten videovuokraamosta jo ihan nostalgia- ja kannatussyistä.)


Voisi luulla, että kun elokuvaversion on nähnyt jo kahteen otteeseen, ei kirja enää jaksa liikuttaa niin paljon. Mutta jaksoipa kuitenkin. Toki kirjan yllätys ei varsinaisesti enää ollut yllätys, mutta kummasti teksti olisi silti pitänyt saada luettua yhdeltä istumalta.


Oikeastaan juonen voi pelkistää sanomalla, että poika tapaa tytön. Kirjan tyttö on parantumatonta kilpirauhassyöpää sairastava 16-vuotias Hazel, joka elämästä nauttimisen sijaan viettää päivänsä lukien lempikirjaansa kerta toisensa jälkeen ja katsellen Huippumalli haussa -uusintoja - ihan vaan minimoidakseen tuhot, jotka hänen vääjäämätön kuolemansa ennemmin tai myöhemmin aiheuttaa. Poika taas on Hazelia vuoden vanhempi, hurmaava, elämänmyönteinen ja sanavalmis Augustus, joka kerran luusyövän voitettuaan on päättänyt voittaa itselleen myös Hazelin.


Poika siis tapaa tytön. Mutta koska yhtälöön liittyy myös yksi iso sairaus, ei kaikki voi mitenkään mennä niin kuin saduissa.

"We sat out there in silence for a minute and the Gus said, "I wish we had that swing set sometimes."
     "The one from my backyard?"
     "Yeah. My nostalgia is so extreme that I am capable of missing a swing my butt never actually touched."
     "Nostalgia is a side effect of cancer," I told him.
     "Nah, nostalgia is a side effect of dying," he answered. above us, the wind blew and the branching shadows rearranged themselves on our skin. Gus squeezed my hand. "It's a good life, Hazel Grace."

Syöpäkirjaksi John Greenin kirja on virkistävän erilainen. Se on surullinen, olematta kuitenkin liian masentava, ja itkettämisen lisäksi se myös naurattaa vähintään yhtä usein. Toisaalta se on myös elämänmakuinen kirja, jossa sairastuneet ovat urheiden taistelijoiden ja ikuisten optimistien sijaan ihan niin kuin me muutkin: välillä valmiita valloittamaan maailman, välillä vetämään peiton korviin. Silti jokaisella pilvellä on hopeareunus, vaikkakin usein aika utuinen sellainen, ja rakastamatta jättämällä häviää kaikista eniten.

The fault in our stars kuten muutkin John Greenin romaanit on ensisijaisesti kirjoitettu nuorille aikuisille. Alkuperäiskielinen versio uppoaa sen sijaan myös vähän vanhempaankin lukijakuntaan, ja jos kielitaito vain riittää, kannattaa kirja ehdottomasti lukea englanniksi: The fault in our stars kun on täynnä sellaista sarkasmia, ironiaa, mustaa huumoria ja kielellä leikkimistä, joita ei yksinkertaisesti saa käännettyä toiselle kielelle ilman, että osa merkityksestä katoaa matkalla.

The fault in our stars ei ole John Greenin esikoinen mutta se löi Greenin todella läpi. Eipä ihme. Kirjan jälkeen oli vähän sama fiilis kuin Katrillakin: luoja, kuinka tämä kirja olisikaan koskettanut 17-vuotiasta minua! Aika paljon se nimittäin kosketti nytkin.

"Some infinities are bigger than other infinities."

2 kommenttia:

  1. Alkukielellä tämä toimi tosiaan paremmin kuin suomeksi. Itse luin ensin suomeksi, sitten englanniksi. Elokuvan olen nähnyt pari kertaa ja ensimmäisellä kerralla itkin suurin piirtein silmät päästäni :D Hahah. Mutta koskettava ja hyvä tarina, joka jää mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla tuli elokuvaan jopa pikkuinen pakkomielle, joten pakko se on varmasti katsoa vielä vähintään kerran... Ja voi sitä Nessujen määrää!

      Poista