maanantai 13. heinäkuuta 2015

Päivä, jona isi valmisti yllätysaamiaisen ja kuinkas sitten kävikään.


Sattuipa tässä päivänä eräänä, että isi oli laittanut meille yllätysaamiaista: perinteisen puuron ja kurkku-juustosämpylän lisäksi tarjolla oli pikkunakkeja ja paistettuja kananmunia. Kun perheen nelivuotias astui yökkärissään keittiöön, alkoi kolmas maailmansota. Isin kun olisi pitänyt keittää kananmunat paistamisen sijaan. Seurasi vuosisadan räjähdys, dramaattinen heittäytyminen lattialle sekä itkupotkuraivarit. Lopulta söimme aamupalan miehen kanssa kahdestaan viereisen huoneen katkeraa huutokonserttia kuunnellen.

Välillä vähän naurattaa, kuinka me pari vuotta sitten tuskailimme kaksivuotiaan uhmaa. Ei meillä silloin uhmaa ollut. Nyt on. Elämää suurempaan draamaan on viime viikkoina riittänyt paistettujen kananmunien lisäksi se, jos ketsuppia pursutetaan makaronilaatikkoon väärällä tavalla, se, jos äiti sanoo jätskiehdotukseen "katsotaan" tai se, jos pyydetään istumaan toiselle puolelle pöytää. Puhumattakaan siitä, kun kerran erehdyin tekemään aamupuuron Nipsu-kulhon sijaan Tuutikki-kulhoon.

Juuri nyt nelivuotiaalle tuntuu olevan erityisen vaikeaa hallita ja säädellä omia tunteitaan ja niiden ilmaisua, etenkin niiden negatiivisten. Sama pätee pettymysten käsittelyyn: on paljon helpompi huutaa, että Hyvä, ettei mummu jäänyt meille pidemmäksi aikaa kuin sanoa, että Harmittaa, että mummu lähti. Kananmunaepisodin jälkeen saimme kuulla myös, että Isin pitäisi muuttaa meiltä pois. Siksipä tunteista puhumisesta keskustellaan meillä nykyään päivittäin.

Sen olen sentään tajunnut, että juuri nyt ollaan tärkeän äärellä. Haluan nimittäin, että pojastani kasvaa hyvä ihminen. Ei välttämättä ylioppilas, maisteri tai tohtori, tuskin meidän geeneillä huippujääkiekkoilija tai jalkapalloammattilainenkaan, vaan hyvä ihminen. Sellainen aikuinen, jonka seurassa on hyvä olla: empaattinen, reilu, ystävällinen, rohkea ja oikealla tavalla oman arvonsa tunteva. Ihminen, joka auttaa kadulla kaatunutta vanhusta, pitää puolensa työelämässä ja osaa vaalia ystävyyssuhteitaan. Joka puhuu ja pussaa. Ja ennen kaikkea oppii puhumaan oikeista asioista ja ilmaisemaan tunteitaan.


Apua, miten hyviä ihmisiä kasvatetaan?

2 kommenttia:

  1. Kuulostaa hyvin, hyvin tutulta! Meillä siihen 4-vuotisuhmaan pamahti vielä pikkuveli joka vei äidin huomion... Jota sitten välillä haettiin keinolla millä hyvänsä. Mutta aika varmasti auttaa. ;) Samaa minäkin mietin, miten kasvattaa hyvä ihminen...Kun ei aina jaksa olla esimerkkinäkään kovin hyvä, liian usein tulee huudettua...

    Ihana blogi muuten, ekaa kertaa kommentoin. Ehkä aihe liippasi niin läheltä, kahden viikarin äitinä... ;) Aina iltaisin tykkään myös lueskella, kiitos kivoista kirjavinkeistä. Pidäthän blogin samanlaisena! :) Mukavaa kesää!

    Hanne

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanasta palautteestasi, olipa mukava lukea kehuja :)!

      Mulla on muuten vähän sama; monesti en itse ole se paras esimerkki hyvästä ihmisestä ja huomaan, että poika imee todella tehokkaasti minun käytösmallini. Olen saanutkin ihan opetella pyytämään aina anteeksi huutamista ja yrittää esimerkiksi puhua itsestäni arvostavammin. Vaikeaa on.

      Mukavaa kesää myös teidän perheelle :)!

      Poista