tiistai 4. elokuuta 2015

Ajatuksia arjesta.


Sillä on uusi keltainen sadetakki. Muuta ei tänä syksynä tarvitakaan; nelivuotias on valmis päiväkotiin.

Vaikka pitkä yhteinen kesäloma on ehdottomasti etuoikeus, olemme joka syksy samassa tilanteessa: uuteen arkeen ei hypätäkään takaisin noin vain, ilman totuttelua. Sen jälkeen, kun perheen nelivuotias viimeksi pakkasi mukaansa päiväkotirepun ja jätti kumpparinsa oman naulakkonsa alle, on tapahtunut paljon. Olemme asuneet kuukauden ulkomailla maassa, jonka kieltä emme kukaan edelleenkään kunnolla osaa, palanneet takaisin kotiin, viettäneet leffailtoja, paistaneet makkaraa nuotiolla, lomailleet mummoloissa ja syöneet jäätelöä, tylsistyneet huonossa säässä ja kaivanneet naapurin kavereita, viettäneet kokonaisia päiviä lähipuistossa ja heräilleet aina hitaasti lastenohjelmia olohuoneen sohvalla katsellen. Kun viimeisen kahden kuukauden ajan on halutessaan voinut kulkea yöpuvussa lounaaseen asti, vaatii taas totuttelua lähteä hoitoon heti aamuseitsemän jälkeen. Kahdessa kuukaudessa puolet nelivuotiaan hoitoryhmästä on vaihtunut kuusivuotiaiden siirryttyä eskarilaisiksi, yksi hoitajista siirtynyt toiseen päiväkotiin ja minä olen hyvästellyt kolme vuotta tuntemani työkaverit ja hakenut avaimen uuteen taloon. Tällä viikolla lähdemme siis taas totuttelemaan päiväkotiarkeen ennen, kuin se varsinainen arki pinaattilettupäivällisineen ja aamukiireineen ensi maanantaina taas alkaa.

Sateiselle kesälle ei mitään voi, mutta minun osaltani se näkyy kuitenkin siinä, etten lomasta huolimatta ole onnistunut lataamaan akkuja siinä määrin, kun raskaan kevään jälkeen olisin toivonut. On satanut, ollut kylmä eikä ole juuri kiinnostanut kaivaa kameraa esiin tai kirjoitella mitään, mikä on näkynyt tekstien tasossa. Emme ehtineet koko kesänä rannalle, kävelleet asfaltilla paljain jaloin tai istuneet iltaa auringon paisteessa - sen sijaan olemme tänä kesänä katsoneet Netflixin kautta sarjoja ennemmän kuin koskaan aiemmin. Koko kuukausi Suomessa on tuntunut vilahtaneen ohi ihan hetkessä.

Uuden työn aloittamisesta tekee ristiriitaista myös se, että jo ennen varsinaisen työn alkamista olen joutunut selvittelemään oikeuksiani viransijaisena sekä vääntämään minulle kuuluvasta kymmenen päivän palkasta liiton luottamusmiehen kanssa. Päällimmäiseksi koko turhasta sotkusta jäi turhautuminen siihen, että viimeiset lomaviikot menivät omien oikeuksien ajamiseen. Vaikka asia uuvuttavan setvimisen jälkeen lopulta minun edukseni ratkesikin, on fiilis edelleen kurja. Silti kaupungissa oli tänä vuonna auki kaksi työpaikkaa, joista minä sain sen toisen. Siksi tuntuu, ettei epäreiluakaan kohtelua ole kauheasti viitsinyt julkisesti protestoida: aina on jonossa joku, jolle kaikki työ kelpaa.

Mutta tästä se taas ensi viikolla alkaa, arki. Arki, joka varmasti ensimmäisinä päivinä kahden kuukauden aikatauluttoman joutilaisuuden jälkeen tuntuu enemmän kuin ankealta mutta joka vauhtiin päästyään on alkanut aina mastua hyvältä. Siitä jatkuvasta kiireestä huolimatta.


Kuvan keltainen sadetakki löytyi muuten Stadiumilta. Ja jostain kumman syystä koko loppupäivän sen ostamisen jälkeen päässä soi Ultra Bran Sinä lähdit pois.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti