keskiviikko 26. elokuuta 2015

Kristina Ohlsson: Daavidintähdet

"Siellä hän vihdoin tuli. Paperipoika. Kibbutsilta katosi lapsi. Kymmenen päivää ja kymmenen yötä aikuiset etsivät kadonnutta poikaa poliisien ja sotilaitten kanssa. Lopulta ruumis löytyi, niin pahasti murjottuna, ettei lapsille haluttu kertoa, mitä oli tapahtunut.
      Mutta he tiesivät silti.
      David ja Avital, jotka olivat siinä vaiheessa varttuneet aikuisiksi, katsoivat toisiaan, ja heidän välillään vallitsi sanaton ymmärrys. He tiesivät, mikä pojan kohtalo oli.
      Paperipoika oli käynyt hakemassa hänet.
      Ja oli vain ajan kysymys, milloin tämä palaisi takaisin."


Kristina Ohlsson: Daavidintähdet (Davidssjärnor, 2013)
WSOY, 496 sivua.


Minun ja nelivuotiaan jokatorstainen yhteinen juttu on käynti kirjastoautolla: kun kannamme kolmen jälkeen kotiin pinon uusia kirjoja, tuntuu, että viikonloppu on jo ihan nurkan takana. Meidän kahden lisäksi sama traditio on myös monella lähialueen eläkeläisrouvalla, jotka näyttävät tapaavan tostai-iltapäivisin kirjahyllyjen välissä. Jostain syystä rouvilla on viime viikkoina ollut erityinen kiire kirjastoauton kyytiin, jopa pieni kilpailu siitä, kuka ehtiikään paikalle ensimmäisenä. Muutaman viikon ihmettelyn jälkeen syykin selvisi: mummoista nopein ehtii aina katsastaa dekkarihyllyn Ohlsson-valikoiman ennen muita. Kirjahyllyjen äärellä lähitalojen eläkeläiset kävivät vielä läpi Fredrika Bergmanin uusimmat käänteet ja odottelivat sarjan uusinta osaa.

Tuli hyvä mieli. Etenkin, kun tiesin, että minulla juuri sillä samaisella hetkellä sattui olemaan laukussani se himoittu ja puhuttu uusin ohlsson, Daavidintähdet.

Ihan tavallinen tammikuinen torstai-iltapäivä Tukholmassa saa järkyttävän käänteen, kun yksi juutalaisen päiväkodin lastentarhanopettajista ammutaan kylmäverisesti keskelle ulkoilevaa lapsijoukkoa ja lapsiaan hakemaan tulleita vanhempia. Vain muutamaa tuntia myöhemmin murhan järkyttämä seurakunta saa seuraavat huonot uutisensa: kaksi seurakuntaan kuuluvaa kymmenvuotiasta poikaa ei ikinä saapunut sovittuihin tennisharjoituksiinsa. Vaikka etsinnät jatkuvat läpi hyytävänkylmän yön, löytyvät pojat aamulla kuolleina. Lumihangessa makaavilla ruumiilla on päässään paperikassit, joihin on maalattu kauhistuneet kasvot.

Kun Alex Rechtin ja Fredrika Bergmanin kaksihenkiseksi kutistunut tutkimusryhmä ottaa tapaukset tutkittavikseen, eivät he tiedä, minkä oven ovat raottamassa. Kaikki jäljet tuntuvat johtavan Israeliin, jossa kerrotaan vanhaa juutalaista myyttiä lapsia julmasti silpovasta Paperipojasta. Ja sitten pieni juutalaistyttö katoaa.
"Hetken päästä hän saa tietää, mitä on tapahtunut.
  Että hänen miehensä ja lapsensa ovat kuolleet.
  Ettei jäljellä ole ketään.
  Hän seisoo ovensuussa hiljaa, katselee huonetta jossa he lepäävät, näkee kuhinan ympärillään pelastushenkilökunnan koettaessa tehdä sen, mitä on tehtävissä, vaikka on myöhäistä tehdä enää mitään. Ja se näky jää kaikkien paikalla olevien mieliin pysyvästi.
   Kaikki muistavat naisen, joka seisoi ovella luminen takki yllään ja viulu kädessään."

Kristina Ohlssonin avatessaan tietää yleensä saavansa, mitä haluaa. Niin nytkin: jo ensimmäisiltä sivuilta olin koukussa. Ohlssonilla on christiemäinen taito kertoa tarinansa niin, että tapauksen edetessä lukija tuntee koko ajan olevansa ihan lähellä ratkaisua - ihan vaan huomatakseen, ettei mikään ole sitä, miltä näyttää. Takaumien sijaan lukijalle tarjoillaan tällä kertaa etiäisiä tulevasta katastrofista  sekä luonnollisesti myös paloja tuttujen poliisien yksityiselämistä. Lopussa tarina ehkä vähän hajoaa, mutta kuten edelliset ohlssonit, myös Daavidintähdet on kirja, jonka aamulla kotoa lähtiessään sujauttaa automaattisesti laukkuun siinä toivossa, että jossain välissä ehtisi lukea sivun tai kaksi.

Toki tällä kertaa oli hyväkin, että kirja tuli lopulta luettua muutamassa päivässä. Ainakin meidän naapurustossa nimittäin on useampi rouva, jotka jonottavat vesi kielellä samaa nidettä kirjaston varausjonossa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti