keskiviikko 19. elokuuta 2015

Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat

"Hän ei ollut kuka tahansa. Kohta hän voisi olla kuka tahansa. Hän voisi olla ei-kukaan."


Sofi Oksanen: Kun kyyhkyset katosivat
Like, 361 sivua.


Kumma juttu tuo hypetys: Kun kyyhkyset katosivat aiheutti ilmestyessään niin valtavan mediamylläkän ja nostatti sellaisen kohun, että minäkin jotenkin alitajuisesti kuvittelin lukeneeni kirjan jo ajat sitten. Silti kirja jäi minulta kolme vuotta sitten lukematta, ja tartuin siihen ensimmäistä kertaa vasta tänä kesänä - siitäkin huolimatta, että hypetys kirjan ympärillä oli aikoinaan kova ja että teoksen pokkariversioon törmää vielä nykyäänkin  jokaiselta R-kioskilla ja lähikaupassa.

Kun kyyhkyset katosivat käsittelee sekin pitkälti Viron lähihistoriaa ja jatkaa näin Stalinin lehmien ja Puhdistuksen aloittamaa sarjaa. Tällä kertaa aikatasolla liikutaan 1930-luvulta 1960-luvulle, jolloin Viro oli ensin Neuvostoliiton, sitten natsi-Saksan ja lopulta taas Neuvostoliiton vallan alla. Romaanin teemoja ovat oikea ja väärä, sopeutuminen sekä moraali: millaiseen valintaan meistä kukin paineen alla lopulta päätyykään ja miten pitkälle ihminen on valmis menemään pelastaakseen oman nahkansa.

Toisin kuin Viro-sarjan edellisissä oksasissa, Kun kyyhkyset katosivat -kirjan päähenkilö on mies, Edgar Parts.  Aina uuden valloittajan alla ja ruokkivan käden toivossa Edgar omaksuu uuden henkilöllisyyden, kirjoittaa itselleen uuden nimen, muuttaa menneisyytensä ja tarttuu tunnontuskitta uuteen aatteeseen. Voisi luulla, että Edgarin toimintaa ajaa pelko, jonkinlainen äärimmäinen selviytymisvietti, sillä täytenä ihmishirviönäkään häntä ei voi pitää. Mies, joka on ulkoa kylmä, tunteeton sekä valmis uhraamaan jokaisen läheisensä, kavaltamaan omansa ja kirjoittamaan historian uudelleen saavuttaakseen tavoitteensa, piirtyy rivien välissä myös itsestään epävarmana miehenä, joka ei koskaan ole uskalla tunnustaa, mitä oikeasti on. Mutta kun oman edun tavoittelu menee äärimmilleen, useampi elämä tuhoutuu.

"Kihlauduttuaan Rosalie oli tutustuttanut Juuditin Simsonien sukuun eikä Juudit ollut ensin kiinnittänyt mitään huomiota Rolandin lukuintoiseen serkkuun, ei ennen kuin Rosalie oli kertonut, että poika ei suinkaan ollut niin väritön kuin ensinäkemältä olisi saattanut luulla, hänestä tulisi pilotti. Juudit oli lukenut Punaisen lentäjän ja jokainen Juuditin esittämä kysymys ja ihmettely oli saanut pojan innostumaan kauniiksi asti ja he olivat käyneet lukuisia kiihkeitä keskusteluja Manfred von Richthofenista. Tavassa innostua oli jotain ihmeellistä, intohimoista, eikä Juudit ollut epäillyt valintaansa yhtään, ei paikkaansa katsomossa, kun mies tekisi taitolentonäytöksen Immelmannin käännöksen. Rosalie oli kehunut Juuditin valintaa ja Juudit Rosalien. He olivat pitäneet itseään onnekkaina."

Edgarin lisäksi Kyyhkysten keskiössä ovat maansa puolesta kaikkensa tekevä Roland sekä Edgarin vaimo Juudit. Näistä erityisesti jälkimmäinen oli kaikessa hauraudessaan ja heikkoudessaan hahmo, jolle niin kovin mielellään olisi kirjoittanut onnellisen lopun ja lopettanut sen sanoihin sen pituinen se.

Puhdistuksesta pidin aikoinani kovasti ja sen perusteella odotin myös sarjan seuraavalta osalta paljon. Ja kyllä, olisin tahtonut rakastua kirjaan silmittömästi ja hotkaista sen yhdessä yössä - vähän niin kuin kävi Puhdistuksen kanssa. Sen sijaan Kyyhkysissä teksti tuntui paikoin jopa puuduttavan sekavalta seurata, ja pysyäkseen tarinassa mukana piti monesti selailla sivuja taaksepäin. Kirja alkoi jotenkin keskeltä tarinaa, selittelemättä tai kertomatta yhtään mitään, ja heti ensisivuilta näkökulma- ja kertojavaihdokset, hyppäykset aikakaudesta toiseen ja takaisin sekä tarkat yksityiskohdat tuntuvat vyöryvän päälle sellaisella voimalla, että osa itse tarinasta jäi auttamatta niiden alle. Ja kun tarinaa ei heti saanut kunnolla näppeihinsä, ei se myöskään päässyt kokonaan ihon alle myöhemmässäkään vaiheessa. Ihan yhtä paljon tuntui siltä, kuin käsissä olisi ollut ihan erityinen teos, josta ei siltikään saanut irti puoliakaan.

Huono kirja Kun kyyhkyset katosivat ei missään nimessä ollut. Sen sijaan siinä oli vähän liikaa kaikkea - ajasta toiseen hyppimisiä, yksityiskohtatulvaa sekä toinen toisiinsa liittyviä henkilöhahmoja - että se olisi ollut myöskään ihan kaiken saamansa hehkutuksen arvoinen.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti