maanantai 14. syyskuuta 2015

Alice Munro: Liian paljon onnea

"Ja olihan sekin mahdollista, että ikä ryhtyisi hänen liittolaisekseen, muuttaisi hänet sellaiseksi ihmiseksi, jota hän ei vielä tuntenut. Hän oli nähnyt sen ilmeen joidenkin vanhusten kasvoilla - eristäytyneinä itse valitsemilleen saarille he näyttivät terävänäköisiltä, tyytyväisiltä."


Alice Munro: Liian paljon onnea (Too much happiness, 2009)
Tammi, 365 sivua.


Vaikka luenkin paljon kirjoja ja kirjallisuutta yleensäkin, olen jostain syystä maailman huonoin novellikokoelmien lukija. Sinänsä se on vähän kumma, sillä yksittäisistä novelleista kuitenkin pidän ja ne elämäni aikana lukemani kymmenkunta novellikokoelmaakin ovat kaikki olleet vähintäänkin hyviä, suurin osa jopa ihan erinomaisia. Kun aikaa lukea on illassa puolisen tuntia, luulisi novellikokoelmien olevan nimenomaan minun juttuni: lyhempään tarinaan vaan pääsee helpommin sisälle kuin pitkään romaaniin, jos se lojuu keskeneräisenä yöpöydällä viikkotolkulla. Silti novellikokoelma tarttuu kirjastosta mukaan lähinnä suosituksesta, kuten nyt Alice Munron Liian paljon onnea: kun muutama kuukausi sitten pyysin teiltä lukuvinkkejä, suositteli Katri minulle tätä. Ja hyvä niin.

"Entä tunsinko kiusausta tuon touhotuksen aikana? Enkö kertaakaan? Voisi luulla että olisin murtunut, että olisi ollut viisasta avautua, kun näin vilaukselta tuon valtaisan jos kohta kiperän anteeksiannon. Mutta ei. Ei se ollut minua varten. Tehty mikä tehty. Enkeliparvista ja verikyynelistä huolimatta."

Liian paljon onnea koostuu kymmenestä erillisestä kertomuksesta, joita kaikkia yhdistää kuitenkin yksi asia: jokaisessa tekstissä ollaan jollain tapaa tienristeyksessä ja käsitellään hetkiä, osin sattumiakin, joiden jälkeen elämä ei enää koskaan ole entisellään. Sitä, kuinka jatkaa eteenpäin, kun on joutunut hautaamaan koko perheensä, vähäpätöistä onnettomuutta, jonka merkitys kasvaa lopulta koko elämän kokoiseksi, yhtä väärää, hirveää tekoa, jonka jälkeen lapsen viattomuus on ikuisesti mennyt. Ainakin minulle tarinoiden juju oli niiden näennäisessä arkisuudessa sekä siinä, miten tekstin tunnelma saattoi muuttua silmänräpäyksessä, yhdellä sanalla.

Teoksen niminovelli on kirjan pisin ja kertoo kuvitteellisen tarinan oikeasti eläneestä Sofja Kovalevskajasta, venäläisestä matemaatikosta. Odotuksista huolimatta novelli on minusta kokoelman heikoin ja jollain tavalla rikkoo muiden yhdeksän tekstin luoman maagisen tunnelman. Sen sijaan novellit Ulottuvuuksia, Lasten leikkiä sekä Vapaat radikaalit kyllä löivät luun kurkkuun - melkein konkreettisesti.

Liian paljon onnea ei kukaan saa, sen tulee huomaamaan ennemmin tai myöhemmin.

Nää on näitä novelleja, jotka haluaisi lukea heti uudelleen - ihan vaan, että varmasti ymmärsi jokaisen tason.

2 kommenttia:

  1. Ihanaa, että luit tämän ja pidit. Tämä on oma lempparini Munrolta, vaikka tosin kaikki Munrolta lukemani on ollut todella hyvää :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Varmasti tulee kyllä luettua vielä lisää - novellit nimittäin osoittautuivat aika sopiviksi tähän kiireiseen arkeen, jossa kirjat lojuvat yöpöydällä ihan liian pitkään.

      Poista