lauantai 10. lokakuuta 2015

Nick Hornby: Alas on pitkä matka

"Uudenvuoden aatto on tunteellisten luuserien aikaa. Omapa oli virheeni. Totta kai katolla olisi tällaista rupusakkia. Minun olisi pitänyt valita jokin fiksumpi päivä, vaikkapa maaliskuun kahdeskymmeneskahdeksas, jolloin Virginia Woolf asteli jokeen, tai marraskuun kahdeskymmenesviides (Nick Drake). Jos näistä jompanakumpana olisi yöllä väkeä katolla, he olisivat todennäköisesti samanhenkisiä kuin minä, eivät mitään törppöjä jotka ovat jotenkin saaneet uskoteltua itselleen, että kalenterivuoden päättyminen on jollain lailla merkittävää. Mutta kun sattumoisin sain tehtäväksi viedä pizzoja Toppers' Housen bailuihin, tilaisuus tuntui liian houkuttelevalta. Aioin kaikessa rauhassa nousta katolle, tarkastella paikkoja, palata sitten alas viedäkseni pizzat tai sitten Hoitaa Homman."


Nick Hornby: Alas on pitkä matka (A long way down, 2005)
WSOY, 329 sivua.


Uudenvuoden aatto on hyvä päivä kuolla. Näin on päättänyt keski-ikäinen Maureen, joka on vuosien saatossa uupunut ja kadottanut elämänilonsa - itsensäkin - viettäessään aikansa pelkästään vaikeasti vammaista, nyt jo aikuista poikaansa hoitaen. Maureen varaa pojalleen Mattylle yhdeksi yöksi paikan hoitokodista ja kiipeää Toppers' Housen katolle aikomuksenaan hypätä alas.

Kuinka ollakaan, Maureen ei ole aikeineen yksin vaan Toppers' Housen katolla on jopa tungosta: hyppäämisaikeissa paikalle ovat saapuneet myös seksiskandaalissa uransa ja perheensä menettänyt entinen tv-tähti Martin, bändinsä hajoamista ja eroaan tyttöystävästään kipuileva pizzalähetti JJ sekä parikymppinen Jess, joka tuntuu olevan sekaisin ihan muuten vaan. Koska nelikko ei pääse yhteisymmärrykseen siitä, kenellä heistä on eniten syitä tappaa itsensä, päättävät he jättää asian hautumaan - ainakin ystävänpäivään saakka...

Vaikka aihe on synkkä, on Horbyn ote kaikkea muuta. Kuten muutkin lukemani hornbyt on myös Alas on pitkä matka täynnä mustaakin mustempaa huumoria sekä sarkasmia ja ote pysyy suurimman osan tekstiä kevyenä.

Oikeastaan minun oli tarkoitus kirjoittaa postaus aiheesta Keskinkertaisten kirjojen syksy. Sitä tämä nimittäin on ollut. Aikaa lukemiselle on iltaisin tuntunut aina olevan liian vähän - ja aina tuntuu olevan kesken kirja, joka ei varsinaisesti huuda minua luokseen. Ensin aloitin Paolo Coelhon Piedrajoen rannalla istuin ja itkin, jonka jätin kesken jo seuraavana iltana. Seuraavaksi tartuin Rosamund Luptonin jännäriin Mitä jäljelle jää, ja sitä luinkin varmasti parisen viikkoa kymmenen sivun päivävauhdilla. Lopulta oli kuitenkin pakko luovuttaa, sillä päätin, että minun vapaa-aikani on liian kallisarvoista kirjoille, joiden lopusta en edes jaksa välittää. Seuraavana pinossa olleen Nick Hornbyn sentään luin loppuun, siitäkin huolimatta, että heti alusta asti tiesin, ettei kädessäni ollut muuta kuin ihankiva kirja. Pahus.

Ihankivojen kirjojen lukemista puuduttavampaa on kuitenkin niistä kirjoittaminen. Huonon kirjan haukkuu mielellään pystyyn, ihan niin kuin aivan mahtavaa kirjaa lukiessaan tekisi mieli päästä kirjoittamaan asiasta jo ennen kuin kirja edes on loppunut. Nick Hornbystä sen sijaan en meinannut keksiä yhtään mitään sanottavaa. Aivan luokatonkaan kirja ei ollut, mutta törkeän hauskan Skeittarin ja kohtuullisen viihdyttävän Pojan jälkeen odotin kuitenkin kirjaa, joka kädessäni nauran ääneen useamman kerran ja jonka henkilöiden kohtaloista olen aidosti kiinnostunut. Kumpaakaan näistä en saanut.

Onneksi kirjapinossa seuraavana on Susan Fletcherin Tummanhopeinen meri

"Rankkaa on se, että yrittää koota itsensä, pala palalta, ilman ohjekirjaa ja vailla minkäänlaista vihiä siitä, mihin kaikki ne tärkeät osat kuuluvat."

2 kommenttia: