keskiviikko 7. lokakuuta 2015

Paperipallopoika ja hänen kohtalotoverinsa.


On 8Ö:n ruotsintunti. Kaikki ovat paikalla, kaikki kaksikymmentäseitsemän oppilasta. Luokkatilaa saimme onneksi ensimmäisen viikon jälkeen vaihdettua, sillä edellisessä luokassa oli vain kaksikymmentäkuusi pulpettia ja kaksikymmentäkuusi tuolia.

Kaksoistunnin aikana kertaamme viime tunnin asioita ja käymme läpi vaatesanoja ruotsiksi. Että mitä olikaan keps ja miten käännetään ruotsiksi ilmaus mustat housut. Sitten siirrymme uuteen kappaleeseen. Suomennamme, teemme paritöitä, keskustelemme ja katsomme muutamia sanastoharjoituksia. Pieneen tekstiin pitää osata täydentää oikeat prepositiot. Siis lyssna på, resa till ja gå i åttan. Lopputunnista vielä kuunnellaan.

Oppilailla on edessään tyhjät työkirjat. Tyhjät ne ovat myös tunnin päätteeksi. Viime keväänä kirjat on kyllä oppilaille tilattu, mutta jotta ensi vuonnakin oppilailla olisi edessään kirja, ei niihin resurssipulan takia saa tehdä mitään merkintöjä. Siispä puuttuvat prepositiot kirjoitetaan vihkoihin. Kun tehtävä ensi tunnilla viikon kuluttua tarkistetaan, pitää sen kutosen oppilaankin löytää oikea kohta vihkostaan, verrata tyhjää työkirjan sivua vihkonsa vastauksiin, seurata samalla oikeita vastauksia sähköisestä esitysmateriaalista, kuunnella opettajaa ja vielä ymmärtää, miksi kohtaan neljä tulikin från eikä till. Kaikki kasinkaan oppilaat eivät pysty tähän kaikkeen yhtä aikaa. 

(Sen yhden luokkaan integroidun erityisoppilaan annan tehdä tehtävät kirjaan silläkin uhalla, että siitä minulle joskus resursseja laskettaessa huomautettaisiinkin.)

Luokasta puolet nostaa kätensä ylös, kun kysyn villapaitaa ruotsiksi. Kuuntelun aikana vastauksia kirjoittaa kolme neljästä. Yksi näprää piilossa puhelintaan, kaksi ei vielä ole löytänyt oikeaa sivua, vaikka se useamman kerran sanottiin ja lukee myös taululla. Ja sitten ovat ne kaksi, joilla kyllä on edessään sivu neljäkymmentäkaksi, mutta jotka eivät vain päässeet jyvälle, mitä oikein pitää tehdä, kun työkirjaan ei saa kirjoittaa ja nauhalta tulevat asiat pitää kuitenkin laittaa numerojärjestykseen. Yksi takarivin pojista repii koko kuuntelun ajan edellistunnin monisteesta pieniä paloja ja pyörittää ne palloiksi, jotka sitten heittää luokan perälle. Ei ilkeyttään eikä häiritäkseen vaan pelkästään siksi, että on mahdotonta keskittyä tehtävään, jota ei ymmärrä ja jota ei osaa merkitä vihkoonsa oikein.

Oppilaita on kaksikymmentäseitsemän. Kun teemme tehtäviä, ehdin auttaa heistä kahtatoista. Välillä kiellän puhelimen käyttäjää, sitten muistutan muutamaa preesensin ja perusmuodon erosta ja autan yhtä oikean sanan muistamisessa. Kahden tytön kanssa käymme pikaisesti läpi objektimuodon ja omistusmuodon eron, sillä tehtävässä ne ovat menneet sekaisin. Paperia pyöritelleen pojan luokse en ehdi kuin hetkeksi ja paperipallot luokan nurkassa huomaan vasta tunnin jälkeen. Hän ei häiritse, muttei myöskään pyydä apua. Ja hän selkeästi kärsii sekä työkirjattomuudesta että suuresta ryhmäkoosta. Oppilaita on kaksikymmentäseitsemän ja minua vain yksi.

Sanakokeen tuloksen tiedän jo ennen kokeiden tarkastusta, sillä itse asiassa kerroin asiasta luokalle jo ihan kurssin alussa: kun Gaussin käyrä yleensä piirtää yhden kauniin vuoren - tai Muumien mörön niin kuin eturivistä joku huomauttaa, ruotsin luokassa kun ollaan -, tulee se tässä luokassa piirtämään kaksi puolikasta vuorta ja niiden välisen laakson. Saman kuvion olen nimittäin saanut piirtää jokaisen opettamani työkirjattoman ryhmän kohdalle. Lahjakkaat oppilaat kyllä menestyvät ilman työkirjaakin, osa jopa tavallista paremmin, sillä huolellisen vihkotyöskentelyn kautta se takarivin kasin oppilas on saanut entistä enemmän kirjoitusharjoitusta ja nostanut numeronsa ysiin. Sen sijaan seiskan oppilaiden numerot putoavat, joillain yhdellä, joillain kahdella numerolla. He ovat niitä, joilla olisi rahkeita tyydyttävään kielitaitoon, mutta näillä materiaaliresursseilla ja ryhmäkooilla he eivät sitä saavuta. Sen sijaan he peruskoulusta lähtiessään osaavat hädin tuskin tilata mäkkäriaterian vieraalla kielellä.

Lehdessä (KSML, 7.10.2015) professori kertoo, ettei työkirjoja välttämättä tarvita. Kun on tulossa se digiloikkakin ja periaatteessa kaiken voi opettaa ilman kirjaakin. Minä kyllä tarvitsen. Ja niin tuntuu tarvitsevan suuri osa oppilaistakin. Työkirjan kierrätyksellä säästämme reilun parikymppiä oppilaalta, mutta oppimistuloksissa häviämme enemmän.

Eniten harmittaa paperipallopojan ja hänen kohtalotovereidensa puolesta. Kohtuukokoisessa ryhmässä ja normaaleilla resursseilla hekin oppisivat kommunikoimaan kielellä kunnolla.

6 kommenttia:

  1. Kiitos ajatuksia herättävästä kirjoituksestasi! Tulin surulliseksi paperipallopojan ja hänen kaltaisien vuoksi. Oppiminen ja sen ilo tulisi olla mahdollinen kaikille!

    Jaksamisia sinulle...teet tärkeää työtä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olo on kyllä itselläkin ollut välillä kurja, kun niin kovasti toivoisi niiden heikkojen mutta yrittelijäidenkin menestyvän hyvin! Ja toisaalta kauhulla katselen, miten isoille ryhmille pitäisi yksin saada opetettua esimerkiksi englannin passiivi, jonka kuitenkin haluaisi porukan myös sisäistävän... Ei kauheasti innosta lukea lehdestä, kuinka ryhmäkoot kasvavat taas eikä rahaa materiaaleihin ole luvassa yhtään tämän enempää!

      Poista
  2. Hyvä kirjoitus!

    -R

    VastaaPoista
  3. Kamalan hyvä juttu! Siis kamala ja hyvä. Kuinkahan yleistä Suomessa jo tätä nykyä on tuo työkirjojen kierrätys. Eräässä kunnassa rehtori oli naamioinut moisen "uudistuksen" uuden OPSin hengen mukaiseksi (pois kirjasidonnaisuudesta, digitalisaatio jne... PAH!) ja korostanut, ettei kyseessä ole säästö (PAH!).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Käsittääkseni kirjattomuus on koko ajan yleisempää - ainakin täällä Jyväskylässä jo lähes joka koulussa - ja lähes aina se johtuu nimenomaan säästösyistä. Itsekin toki kehittelen lisämateriaalia, pelejä ja kommunikaatioharjoituksia, mutta sen lisäksi, ja ihan oman jaksamisenkin takia, tarvitsen kyllä rinnalle myös kirjan. Samoin tuntuvat tarvitsevan myös oppilaat: kirjan "seuraaminen" tekee oppisisällöistä jollain tavalla vähemmän pirstaleista.

      Itse myös jollain tavalla vähän vierastan digitalisaatiota ja sitä hypeä, mikä sen ympärillä nyt pyörii. Totuus kuiteinkin on, että harvalla kunnalla/ koululla on lopulta varaa taata tarpeeksi toimivia laitteita oppilaille ja opettajille ja opastusta niiden käytöstä, joita ilman koko homman pointti helposti katoaa. Ja johan nuo teinit ovat nytkin puhelin kädessä 24/7, joten monelle tekee ihan hyvää edes kieltentunnilla tarttua ihan perinteiseen kirjaan.

      Poista