torstai 19. marraskuuta 2015

LInda Olsson: Kun mustarastas laulaa

"Pimeys oli väistynyt. Yöt olivat läpikuultavia, eivät enää mustia. Yrittipä Elisabeth palauttaa pimeyttä kuinka kovasti tahansa, salakavala valo siivilöityi sen lävitse. Hän makasi vuoteella täysissä pukeissa. Hänestä näytti kuin lintu seinällä olisi liikauttanut pieniä siipiään vähäisin, epätoivoisin leyhähdyksin. Niin hyödyttömästi. Niin loputtoman hyödyttömästi."


Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa (I skymningen sjunger koltrasten, 2014)
Gummerus, 320 sivua.


Kun mustarastas laulaa on tarina kolmesta yksinäisestä, jotka sattumalta päätyvät asumaan saman tukholmalaisen kerrostalon rappuun. Otto on seitsemänkymppinen eläköitynyt kirjakauppias, joka vasta leskeksi jäätyään on tajunnut olleensa yksin jo vuosikausia. Hänen alakerrassaan asuu Elias, herkkä sarjakuvataitelija, joka ei oikein koskaan ole osannut ottaa kontaktia muihin tai löytänyt ystäviä - saati kunnolla vielä itseäänkään. 

Yksi väärin jaettu kirje tuo miesten elämään kuitenkin jotain uutta: alakertaan hiljattain muuttaneen asuntoonsa linnoittautuneen viisikymppisen Elisabethin, josta huokuu käsittämättömän suuri suru.

"Minä asun tuossa asunnossa, koska en voi muutakaan. Ei minulla ole mitään annettavaa. Minä yritän vain selvitä päivän kerrallaan. Minkä kerran omistin, sen olen menettänyt, enkä voi saada sitä enää takaisin. Se on tuhoutunut ikiajoiksi. Ihmiseltä voi viedä ihan kaiken. Enkä nyt tarkoita tavaraa, en ollenkaan. Enkä fyysistä elämää. Tarkoitan kaikkea sitä, mikä tekee elämästä merkityksellisen. Omaa itseä. Ja kun menettää sen, ei enää elä."

Kuten monen muunkin olssonin, myös tämän kirjan teemoja ovat yksinäisyys ja ystävyys, menneisyyden paino sekä hidas eheytyminen.

Oikeastaan minun ja Linda Olssonin suhde on vähän vaikea, sillä uuteen olssoniin tarttuessani en ikinä voi varmuudella tietää, saanko luettavakseni vain ihan kivan kirjan vai teoksen, jota en malttaisi jättää millään kesken. Sonaatteja Miriamille -kirjaan rakastuin aikoinani täysin, kun taas Laulaisin sinulle lempeitä lauluja sekä Kaikki hyvä sinussa olivat vain ihankivoja kirjoja, joita lukiessa huomasi välillä tekevänsä samalla mielessään seuraavan päivän tuntisuunnitelmia. Kun mustarastas laulaa -kirjan kanssa ongelma tuntuu olevan sama, kuin kahdessa muussa ihankivassa olssonissa: läpi koko kirjan tarina tasapainottelee herkän koskettavan ja epäuskottavan yltiödramaattisen välillä valiten lähes aina näistä jälkimmäisen. Välillä siirappi tuntuu konkreettisesti valuvan korvista ulos eivätkä juonenkäänteet saati hahmojen käyttäytyminen tunnu missään määrin uskottavilta - ei ihme, että kirjan henkilöt ja valitettavasti samalla itse tarinakin jäävät samalla kovin etäisiksi.

Avoimella, hienolla lopullaan Olsson pelastaa kyllä paljon, mutta siitäkin huolimatta olo viimeisen sivun jälkeen on ennen kaikkea valju. Ehkä Linda Olsson ei sittenkään ole se minun kirjailijani.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti