lauantai 12. joulukuuta 2015

Minä, lattemamma.


Jostain syystä aihe Lapsi päiväkodissa johtaa nykyään aina samaan: alkoi keskustelu sitten mistä tahansa, käytiin se missä tahansa ja oli osallistujien tilanne mikä tahansa, on äiti aina lopulta toiselle äidille susi. Siksi olin pitkään sitä mieltä, etten missään vaiheessa edes mainitse blogissani meidän aikovan pitää kiinni esikoisen päiväkotipaikasta vielä pikkuveljen syntymän jälkeenkin - hyvä, kun uskalsin kertoa asiasta ystäville ja tutuille. Ei sillä, että millään tapaa häpeäisin valintaa, joka oli meille lopulta aika itsestään selvä, vaan siksi, etten kokenut tarvetta perustella asiaa yhtään kenellekään, etenkään sille kaikista aggressiivisimmin kantansa esille tuovalle besserwisserille, joka aina tuntuu löytävän paikalle, kun päivähoidosta netissä keskustellaan.

Sillä jokaisen perheen tilanne on erilainen. Siitäkin huolimatta, että moni lisää väitteen perään ainakin mielessään sanan mutta.

Vaikka perheen nelivuotiaan päiväkotiura ei lopukaan minun äitiyslomani alkuun, en ole missään vaiheessa kokenut olevani lattemamma. En vie esikoistani hoitoon saadakseni omaa aikaa, päästäkseni ripsihuoltoon tai voidakseni vauvan päiväunien aikaan nauttia kahvilassa cappucinoni ilman tuolilta toiselle kiipeilevää nelivuotiasta. Yhden kerran rankan synnytyksen, sen jälkeiset komplikaatiot ja kuukausia kestäneen fyysisen toipumisen sekä jonkinasteisen synnytyksen jälkeisen masennuksen läpikäyneenä tiedän sen sijaan tulevani luultavasti tarvitsemaan apua. Lisäksi tiedän, etten voi soittaa isovanhempia avuksi puolen tunnin varoitusajalla, kun akuutisti tarvitsen lisäkäsiä, ja että mies tulee edelleen tekemään satunnaisia (ulkomaan)työmatkojaan, jolloin on selvittävä ihan yksin. Myös työmatkaviikkoina ja viikkoina, joina pikkuveli valvottaa yö yön jälkeen, haluan, että esikoisella on mahdollisuus ohjattuun askarteluun, jumppaan, vanhojen kaverisuhteiden ylläpitämiseen ja Porsas Urhea -näytelmäharjoituksiin. Silloin kun en näitä itse voi hänelle tarjota, mahdollistaa sen meille mahtava hoitopaikka, se nelivuotiaalle tuttu ja turvallinen, jossa hän minun äitiyslomallani jatkaa kahtena päivänä viikossa.

Toisin kuin monessa muussa maan suurista kaupungeista, päätettiin Jyväskylässä viime viikolla rajata subjektiivista päivähoito-oikeutta. Vaikka me emme minun äitiyslomani aikana esikoisen kokopäivähoitoa tarvitsekaan, tulee muutos vaikuttamaan meihin niin, että jatkossa hoitopaikan saaminen kahdelle lapselle tulee olemaan entistä vaikeampaa eikä meillä edes ole oikeutta kokopäivähoitoon. Tämä ainoastaan siitä syystä, että kahdesta maisterintutkinnosta, yhdestä tohtorintutkinnosta sekä useiden vuosien työkokemuksista huolimatta sekä minä että mieheni teemme edelleen pätkätöitä. Niitä sellaisia, joiden alkamisesta on parhaassa tapauksessa tiennyt kolmea kuukautta aiemmin, pahimmassa tapauksessa edellisenä päivänä. Niitä sellaisia, jotka vastaanottaaksemme me jossain vaiheessa tulemme tarvitsemaan hoitopaikat niin esikoiselle kuin pikkuveljellekin.

Olisi toki kiva myös selvitä ilman kunnan päivähoitopalveluita. Saada ehkä isovanhemmilta hoitoapua silloin tällöin ja aina hädän tullen, viedä satunnaisesti lapsia yökylään ja muuten selvitä kerhoilla sekä naapurin tädin lastenvahtiavulla. Tietää, että työpaikka on varma eläkeikään asti ja ettei koskaan tule väsymään tai sairastumaan vakavasti. Kotiäideille nostan oikopäätä hattua. Meille hyvä, tuttu ja samana pysyvä päivähoitopaikka on kuitenkin tärkeä. Jos me loppujen lopuksi ihan tavallisena keskivertoperheenä tulemme häviämään päivähoito-oikeuden rajaamisessa, voi vain kuvitella, mitä oikeuden rajaaminen tekee perheille, joissa painitaan esimerkiksi masennuksen, pitkäaikaistyöttömyyden, mielenterveysongelmien, uupumuksen tai alkoholismin kanssa. Päivähoito-oikeuskeskustelua seuratessa onkin välillä ihan järkyttänyt se kylmyys, jolla ihmiset puhuvat ja kirjoittavat subjektiivisen päivähoito-oikeuden puolustajista lapsiaan seitsemästä viiteen päiväkodissa pitävinä pitkäaikaistyöttöminä, yhteiskunnalla lapsensa kasvattavina alkoholisteina sekä pikkuvauvojen äiteinä, jotka istuvat kahviloissa päivästä toiseen. Jokaisen perheen tilannetta sen tarkemmin tietämättä ainakaan minä en tuntisi olevani oikeutettu päättämään, kenellä on toista suurempi oikeus kokopäiväiseen hoitopaikkaan - etenkin kun hyvinvointivaltion pitäisi jo tasa-arvon nimissä tarjota kaikille samat mahdollisuudet yhteiskunnan palveluiden hyödyntämiseen.

Loppujen lopuksi suurin osa niistä perheistä, joissa toinen vanhempi on syystä tai toisesta kotona, tekee varmasti kuten mekin: käyttää subjektiivisen päivähoito-oikeutensa vain osa-aikaisena. Silti valinnan mahdollisuus pitäisi olla perheellä itsellään, ei asuinpaikkakunnalla.

Sillä jokaisen perheen tilanne on erilainen. Ilman että sen perään tulee muttaa.

2 kommenttia:

  1. Niinpä. Juuri näin.
    Minun mielipiteeni päivähoitoon ja päiväkoteihin on kaksisuuntainen. Mielestäni kaikille pitää olla siihen oikeus ja etenkin lapsilla pitää olla siihen oikeus. Viime kädessä näen sen myös lapsen turvana. Ja päiväkodissa oppii monia taitoja, joita ei välttämättä kotona opi. Eikä kaikkea kaikki vanhemmat edes tule ajatelleeksi, että voisi olla tarpeen opetella tai kokeilla.

    Olen itse ollut päiväkodissa töissä ja ihan siitä näkökulmasta pidän päiväkotia tärkeänä paikkana monelle lapselle.

    Tiedän kuitenkin myös sen, että päiväkoti on pahimmillaan meluinen ja ruuhkainen paikka, jossa ei aina ehditä huomioida jokaista lasta tarpeeksi. 20 lapsen ja 3 aikuisen ympäröimänä oleminen ei ole helppoa edes aikuiselle aina. Se on raskasta.

    Siksi vastapainona pidän tärkeänä sitä, että joskus saa olla kotonakin päiviä, jos se vain on mahdollista. Ja siellä mummolassa, vaikka useamman yön. Että saa lomaa ja vapaapäiviä päiväkodista. Siis silloin, kun se tosiaan on mahdollista ja myös lapsen etu.

    Itse olen välttänäyt lapsena päiväkodin, sillä äitini oli pitkään kotona ja mummini toimi hoitoapuna kun molemmat vanhemmat olivat töissä. Olen siitä iloinen, mutta tiedän, että nykyään harvalle se on mahdollista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Me ollaan kyllä siinä mielessä onnellisessa asemassa, että esimerkiksi tänä syksynä nelivuotias on tehnyt päiväkodissa max. 120-tuntisia kuukausia eli alle kuuden tunnin päiviä, vaikka me molemmat vanhemmat olemme kokopäivätöissä. Toki tämä tarkoittaa meille työpäivän jatkamista sitten, kun lapsi nukkuu, mutta ainakin itse olen pitänyt kohtuullisia päiväkotipäiviä tämän arvoisena, nyt kun meidän töillä tuo onnistuu. Jos yhdeksän-kahdeksan tunnin työpäivät meluisassa koulussa tuntuvat minustakin uuvuttavilta, niin miltä sitten samanmittaiset päiväkotipäivät lapsesta? Nyt keväällä siirrymme sitten pariin kuuden tunnin päiväkotipäivään viikossa, jolloin saamme päiväkodista irti sen parhaat puolet (laadukas varhaiskasvatus, ulkoilu ja retket, virikkeet ja leikkikaverit), mutta ehdimme myös viettää (toivon mukaan!) hitaita päiviä kotonakin.

      Mitä en tässä subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisessa kuitenkaan ymmärrä on, että tämäkin - kuten aika moni muukin - uudistus kohdistuu jälleen siihen yhteiskunnan heikoimpaan osaan, jolla jo muuten on vaikeaa. Jokaisen perheen pitäisi itse saada arvoida oma hoitotarpeensa sekä jaksamisensa ilman oletettavasti hidasta, kankeaa ja yhteiskunnankin varoja kuluttavaa luvanhakuprosessia, johon kaikilla ei varmasti rahkeet edes riitä. Jos joku Suomessa pitäisi tehdä helpoksi niin matalan kynnyksen avunhaku lapsiperheille, ja siinä mielessä tämä on valtava harppaus taaksepäin. Lisäksi surettaa se asenne, joka monella rajaamista puolustavilla tuntuu nykyään olevan; kun itsellä on vakituinen työpaikka, toimiva tukiverkosto, vakaa talous ja hyvä terveys, voi olla vaikea kuvitella perhettä, joilta nämä tai osa näistä puuttuvat.

      Poista