keskiviikko 9. joulukuuta 2015

Paula Hawkins: Nainen junassa

"Hänet on haudattu riippakoivun juureen vanhan junaradan varteen, haudan merkkinä on kiviasetelma. Oikeastaan vain pieni kasa kiviä. En halunnut hänen leposijansa herättävän huomiota, mutten voinut jättää häntä kokonaan ilman muistomerkkiä. Siellä hän saa nukkua rauhassa, kenenkään häiritsemättä, siellä ei ole muita ääniä kuin linnunlaulua ja ohi ajavien junien matala jylinä."

Paula Hawkins: Nainen junassa (The Girl on the Train, 2015)
Otava, 382 sivua.


Rachel on nainen junassa. Joka aamu hän kulkee vajaan tunnin matkan paikallisjunalla esikaupungista Lontoon keskustaan ja illalla takaisin, välillä selaillen puoliunessa puhelintaan tai päivän lehteä lukien, välillä tuttuja maisemia katsellen, ihan niin kuin moni muukin työmatkalainen. Muista työmatkalaisista poiketen Rachel on kuitenkin menettänyt työpaikkansa jo kuukausia sitten ja kulkee junassa enää pelkästä tottumuksesta, pitäen epätoivoisesti kiinni edes entisen elämänsä rippeistä ja salatakseen alennustilansa kämppikseltään. Työnsä lisäksi Rachel on viime vuosina menettänyt ensin rakentamansa haavekuvan omasta lapsesta, sitten miehensä ja kotinsa - ja ahdistuksena hän on oppinut hukuttamaan punaviinillä.

Junan ikkunasta Rachel alkaa seurata radan varressa asuvan pariskunnan elämää. Päivien kuluessa hän alkaa epätoivoisesti kehitellä heille tarinaa, nimiä, ammattia ja ystäviä, täydellistä elämää ja onnellista avioliittoa. Sitten eräänä päivänä Rachel näkee junan ikkunasta välähdyksen jostain, joka hajottaa hetkessä koko harhakuvitelman. Kun nainen, joka Rachelin mielikuvissa on nimeltään Jess, sitten katoaa, tulee Rachel yhtäkkiä repäistyksi osaksi kirjoittamaansa tarinaa, joka lähempää katsottuna enää olekaan niin täydellinen.

"Yksi tietää surua, kaksi lupaa iloa, kolme tuo tyttölapsen. Tyttölapsen. Tyttölapsen. Jään jumiin kolmanteen kohtaan, en vain pääse edemmäs. Pääni täyttyy äänistä, suuni täyttyy verestä. Kolme tuo tyttölapsen. Kuulen harakat - ne nauravat, pilkkaavat minua, käkättävät remakasti. Lintuparvi. Pahanilmanlintu. Nyt minä näen sen, mustana aurinkoa vasten. En lintuja, vaan jotain muuta. Joku tulee. Joku puhuu minulle. Katso nyt. Katso nyt, mitä sinä sait minut tekemään."

Nainen junassa on Paula Hawkinsin tänä vuonna julkaistu esikoisteos, joka nousi heti suunnattomaksi kansainväliseksi bestselleriksi Antlantin molemmin puolin. Kaikken hehkutuksen, mainonnan ja ylisanojen jälkeen on pakko ihmetellä, miksi. Vaikka teksti ja tarina periaatteessa toimivatkin, jää se viimeinen se jokin kuitenkin jollain tavalla puuttumaan eikä kirja loppujen lopuksi osaa yllättää kovinkaan paljoa. Tiheätunnelmainen kirja toki on, samoin koukuttavakin, mutta näiden vastapainona teksti on paikoin kovinkin heppoista ja juonenkäänteet epäuskottavia.

Toki syynä voi olla myös pelkkä Lontoo, mutta jostain syystä sekä Paula Hawkinsin kirjoitustyyli että itse tarinakin tuovat mieleen joskun aiemmin fanittamani Nicci Frenchin trillerit. Frenchin kirjojen tavoin myös Hawkinsin päähenkilö on jollain tavalla rikkinäinen ja haavoitettu nainen, jolle kieroutunein pahuus löytyy lähempää kuin sitä osaa edes etsiä: ystävällisestä naapurinsedästä, postinkantajasta, kotikadulta. Sen sijaan Nicci Frenchin kirjojen ihon alle menevä efekti puuttuu Paula Hawkinsin esikoisesta kokonaan - ilman sitä Nainen junassa on kyllä ihan kiva, kevyt trilleri, mutta ei sen enempää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti