perjantai 4. joulukuuta 2015

Saako lapsen hiljentää pädillä?

 
Poika R:n ollessa puolitoistavuotias olimme pojan isomummon hautajaisissa. Kappelia varten olimme varustautuneet perinteisellä rusinarasialla, mutta siitäkin huolimatta puolitoistavuotias vääntelehti penkissään, esitti kysymyksiä paikalla olleista sukulaisista ja kävi myös tepastelemassa muutaman kierroksen kappelin käytävällä. Hävetti, etenkin, kun meitä muutamaa riviä edempänä istuneet sukulaislapset, toinen poika R:ää nuorempi ja toinen noin vuoden vanhempi, istuivat nätisti penkissään koko tilaisuuden ajan. Vaatteita pukiessa syy eturivin lasten hyvään käytökseen kuitenkin selvisi: koko hautajaisten ajan he olivat katselleet edessä olevaan penkkiin kiinnitetyltä pädiltä Nemoa etsimässä.

Jo ennen nelivuotiaan syntymää olimme miehen kanssa yhtä mieltä kahdesta asiasta: meillä lapsi ei vietä päiviään ruudun ääressä kuin hätätapauksissa eikä häntä hiljennetä hautajaisten kaltaisissa tilaisuuksissa lyömällä pädi kouraan. Kuten myöhemmin ilmeni, nämä sattuivat olemaan niitä (harvoja) ennen lapsen saantia laadittuja periaatteita, joita emme heittäneet roskakoriin realismin (lue: lapsiperhearjen) hyökätessä kasvoille.

Luin jostain jonkun minua viisaamman pedagogin sanoneen, että yksi vanhempien tärkeimpiä tehtäviä on tarjota lapselle mahdollisuus tylsistyä ja oppia myös sietämään sitä. Että jatkuvan sirkuksen, sisäleikkipuistopäivien ja Disney-tykityksen sijaan nykylasten elämässä pitäisikin olla enemmän niitä ihan tavallisia pyykkipäiviä tai sadepäiviä, joina pelataan lautapelejä kotona eikä edes avata tv:tä tai läppäriä. Samaa tylsyyttä mekin olemme pyrkineet vaalimaan - ja ihan mielellämme. Meillä ei ole joka ilta menoa, tv ei pauhaa yksinään ja usein vietetään aikaa vaan ihan kotitöitä tehden tai piirrellen. Lentokoneessa tai automatkoilla poika R on ehkä saanut eteensä joksikin aikaa kirjan, mutta suurimman osan matkaa hän on saanut rehellisesti tympääntyä paikallaan maisemia katsellen, ihan niin kuin me muutkin. Ravintolassa pöytään on kaivettu kynät ja paperia silloin, kun olemme halunneet tilata myös jälkkärit eikä lähellä ole leikkipaikkaa, ja Kauneimmissa joululauluissa olemme viime vuosina kiertäneet kirkon aina vähintään pari kertaa. Silti olemme pitäneet pienempänä pahana penkissä kiemurtelua häissä ja hautajaisissa silloin, kun se ei muita vieraita häiritse, kuin taaperon käteen liimattua tablettia. Ja kun meillä katsotaan lastenohjelmia pädiltä tai kannettavalta - ja varmasti monien kriteerien mukaan liikaa -, katsotaan niitä aina katsomisen vuoksi.

Toki meidän on ollut lopulta aika helppoa pitää kiinni pädi-kielteisyydestä: vaikka meidän poikamme onkin vilkas ja eläväinen tapaus, olemme kuitenkin päässeet melko helpolla. Emme ole joutuneet heijaamaan huoltoasemalla aina autossa naama punaisena karjuvaa lasta, jolle ruudulla seikkaileva Dora tarjoaa viihdykettä edes viideksi minuutiksi, emmekä ensimmäisen yksivuotiaana tehdyn lentomatkan jälkeen ole joutuneet lahjomaan lasta pysymään turvavöissään tai istumaan alas turbulenssin aikana. Nykyään ravintolassa ollessamme saamme myös molemmat syödä annoksemme lämpiminä ja kaksin käsin, kun olemme harjoitelleet ravintolakäyttäytymistä (välillä kieltämättä pinna todella kireällä) pojan ollessa pienempi.

Kun astun luokkahuoneeseen, on porukassa aina useampi teini, jolle neljänkymmenenviiden minuutin oppitunti on yksinkertaisesti mahdotonta seurata: välillä on pakko kaivaa esiin puhelin, tarkistaa viestit, piirtää pupetin kanteen, tökätä kynällä edessä istuvaa, kääntyä juttelemaan kaverille ja tykätä vielä muutamasta Instagram-kuvasta - ihan vaan siksi, että on tylsää. Erityisesti siksi minustakin on aika tärkeää välillä pakottaa poikani kestämään tylsistymistä ilman, että ensimmäisestä protestista käteensä saa tabletillisen viihdykettä.


Mitä te olette mieltä: onko lapsen hiljentäminen pädillä ok?

6 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus! Olen samaa mieltä.

    -R

    VastaaPoista
  2. Thanks! Valoit taas uskoa siihen, että meillä jaksetaan edelleen pitkät automatkat ilman padia tai vastaavaa viihdykettä. Kieltämättä kävi tänään mielessä Mikkelistä kotiin ajellessa, että takapenkin kiukku laimenisi padilla.. Onneksi maltoimme kuitenkin mielemme ja kotiin selvittiin tälläkin kertaa ihan järjissämme.

    -Hanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahhah, apua! Me ollaan kyllä siitä onnekkaita, että neljävee on ainakin vielä tyytynyt katselemaan ulos ikkunasta, jutustelemaan, kuuntelemaan radiota tai torkkumaan. Toki mitään Jyväskylä-Helsinki-väliä pidempiä matkoja ei olla ajettukaan, että matka vaikka Lappiin voisi olla aika toisenlainen....!

      Poista
  3. Olen sun kanssa ihan samaa mieltä! Tuntuu, että nykyään monille lapsille ja nuorillekin hetkenkin paikoillaan pysyminen on ihan mahdotonta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama opettelun paikka olisi muuten itsellekin; nykyään tuntuu, että puhelin liimautuu käteen jokaisella mainoskatkolla eikä sitä tylsää automainosta jaksa katsoa ilman, että selailee samalla vähän somea.

      Poista