perjantai 30. tammikuuta 2015

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö

"Harmaan taivaan alla ajattelin: Äiti on nyt kuollut.
    "Pidätkö sinä lehmistä?" isoisä kysyi.
  Minulla oli raskas olo, kuin olisin ollut täynnä kiviä.
  "Pidän." Muutakaan en voinut vastata.
  Kun seurasin isoisää laitumelle, käännyin ja näin isoäidin katselevan minua keittiön  ikkunasta. Hän vilkutti iloisesti punainen astiapyyhe kädessään."

Susan Fletcher: Irlantilainen tyttö (Eve Green, 2004)
LIKE, 267 sivua.


Kun Eve on seitsemän, hänen äitinsä sydän pysähtyy yllättäen kesken vaahtokylvyn. Orvoksi jäänyt tyttö lähetetään isovanhempien kasvatettavaksi Cae Tresantin parinsadan asukkaan pikkukylään, kauas Birminghamista pohjoiseen Walesiin, jossa sataa kaatamalla ja jossa kyläläisillä on jo valmiiksi mielipide sen miehen tytöstä. Hitaasti elämä alkaa kuitenkin asettua uomiinsa hiljaisella maaseudulla ja ikävä muuttaa muotoaan. Ja sitten idyllisen kylän ilmapiiri saa tummempia sävyjä, kun kaksitoistavuotias Rosie-tyttö katoaa.

Nykyhetkessä Eve 29-vuotias viimeisillään esikoistaan odottava nainen. Ennen lapsensa syntymää hän on päättänyt käydä läpi menneisyytensä, sekä oman että äitinsä, selvittää sukunsa salaisuudet ja antaa itselleen anteeksi vuosien takainen päätöksensä.

"Keltaisen arkin taakse äiti on kirjoittanut nimensä samalla kynällä. Bronwen. Tumma ja puhdas. O-kirjain on täydellinen kuin tähti, avoin kuin ikkuna. Kun katson sitä, jokin minussa muuttuu seitsemänvuotiaaksi - haluaisin ryömiä kirjaimen sisään, äitini lämpimään, kaipaavaan sydämeen, ennen kuin se lakkasi lyömästä jasmiinintuoksuisessa kylvyssä."

Irlantilaisen tytön ulkoasu hämää: pienen kirjan kansien väliin piiloutuu aivan valtava romaani. Kirja on täynnä pieniä suuria yksityiskohtia, maisemakuvausta, sanoilla leikittelyä, ihanan rakastettavia ja toisaalta käsittämättömän ärsyttäviä - mutta ah niin tuttuja - henkilöhahmoja, vähän salaperäisyyttä, paljon kaipuuta ja rakkautta - jopa niin paljon kaikkea, ettei näin ison kasvutarinan uskoisi mahtuvan näin pieneen tilaan. Oma lukunsa on tietysti myös kirjan kieli, jonka ansiosta sivuja lehteillessä tuntee sateen ropinan, haistaa märän Walesin maan ja kuulee Rosien rullaluistinten rahinan soratiellä juuri hetkeä ennen, kun tyttö katosi.

"Myöhemmin hän sanoi: Tila oli hiljainen ilman sinua.
    Yliopistossa ei ole ainuttakaan pulpettia, johon ei olisi kaiverrettu hänen nimeään, ei yhtään vessanovea, jossa ei olisi D-kirjainta. Yhdessä lukukaudessa täytin koko paikan Danielilla. Se on hänen.
    Tälla kaikella tahdon vain sanoa, että jos lähden, lähden Danielin kanssa. Se on varmaa.
    Älä päästä irti, äiti sanoi. Hän olisi ollut ylpeä minusta."

Irlantilainen tyttö on Susan Fletcherin esikoinen, joka päätyi minun hyllyyni puhtaasti siitä syystä, että heti kirjan kaupasta bongatessani muistin lukeneeni siitä useammankin ihastuneen blogiarvion.

Ei siis hullumpi sijoitus nämä viisi euroa, jotka tähän aleostoksilla käytin.

tiistai 27. tammikuuta 2015

"Ai ruotsinopettaja? Kas kun et hammaslääkäri."


Opiskeluaikana yksi oli varmaa: jos lähdimme tyttöporukalla ulos, ei-toivotut seuralaiset sai karkotettua pöydän äärestä helposti kertomalla, että opiskelemme kaikki yliopistossa ruotsin opettajiksi. Vastaus oli yleensä yksi kolmesta:


"Ai ruotsinopettaja? Vitsi mä vihasin ruotsia yläasteella!"
"Ai ruotsinopettaja? Vitsi mä en puhu yhtään ruotsia!"
"Ai ruotsinopettaja? Kas kun et hammaslääkäri."


Sillä vaikka opiskelujen alussa ei pitänytkään, niin minusta tuli lopulta yläkoulun ruotsinmaikka.

Ja uskokaa tai älkää: olen unelma-ammatissani ja enemmän kuin omalla alallani. Koska teinit, ne välillä niin ärsyttävät mutta pohjimmiltaan kuitenkin ihan mahtavat, ne joiden kanssa nauretaan yhdessä ja toisaalta kiristellään hampaita yhdessä kun pitäisi opetella epäsäännölliset verbit ulkoa. Ja koska kielet, ne minun kaikki kolme, joita olen pätevä opettamaan. On suunnittelutyö ja ideointi, ne päivät, joina hakataan välillä päätä seinään ja päivät, joina nauretaan vedet silmissä, on kiusaamista vastustava työ, luokanvalvojuus, työkaverit ja poikkeuksetta koulussa kuin koulussa ihan huikea työyhteisö, jossa välitunnit kuluvat kippurassa nauraen. On kulttuurit, kirjat, hoksaamisen ilo ja korkkareiden kopina käytävällä (sillä tennaripäivinä minua on pariin kertaan luultua opettajan sijaan paikan oppilaaksi). Ja kaikista mahtavinta on, kun huomaa, kuinka pakkoruotsista aluksi purnannut poika harjoittelee kielistudiossa riikinruotsin aksenttia. 

Silti joka kevät pohdin alanvaihtoa enemmän tai vähemmän tosissani ja selailen työpaikkailmoituksia. Sillä nyt seitsemän vuotta valmistumisen jälkeen minunkin työsopimukseni loppuu keskimäärin joka toinen vuosi sinä samana päivänä, jona kouluissa lauletaan Suvivirsi, jaetaan todistukset ja halaillaan pihalla hyvän loman toivotukset. Mielessä pyörii, miten monta vuotta näinkin epävarmalla ja pätkästä pätkän perään muodostuvalla alalla oikein jaksaa kärvistellä - vaikka kyse onkin siitä unelmaduunista.

Erityisen rassaavaa on, että siitä opiskeluaikaisesta juhlimaan kammenneesta kuuden hengen kaveriporukasta kaikki muut ovat jo onnistuneet saamaan vakituisen viran. Osalla on auttanut muutto maakuntiin, osalla lisäkouluttautuminen. Ja kaikki muut ovat myös olleet oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Kaupungin vaihtoa meidän perheessä ei kuitenkaan viime vuosina olla enää kovin tosissamme mietitty: täällä on kuitenkin meidän koti, miehen työ sekä poika R:n tukiverkko, jota viime vuosina ollaan kovalla työllä rakennettu päiväkotikavereista, ystävistä, naapureista ja puistokavereista.

Taloudellisen epävarmuuden lisäksi pätkän tekemisessä rasittaa eniten myös se, että se oikeasti hankaloittaa monia meidän perheen unelmia kuten haaveen isommasta omasta kodista sitten joskus tai suorastaan estää miehen ulkomaankomennuksen Berliiniin tänä kesänä.


Mitä mieltä te olette: unelmaduuni vai vakituinen ihankiva työpaikka?


lauantai 24. tammikuuta 2015

Meidän safkaa.



Kaksi vuotta sitten anopin joululahjapaketista paljastui Alexander ja Hanna Gullichsenin Safkaa - parempaa arkiruokaa -keittokirja, ihan kuten olin toivonutkin. Avokadopastaa olin tosin ehtinyt testata jo ennen sitä, ihan koska nokunkaikkimuutkin. Hittireseptin lisäksi kirjasta löytyi monta muuta ohjetta, joita kokeiltiin, kuten hirvikeitto, lohi-riisilaatikko, pintapastettu lohi chili-limettiliemessä, peruna-kesäkurpitsagratiini ja merimiespihvi sekä muutama resepti kuten pasta verduro, sitruuna-anjovispasta, chili-pekonipasta sekä pastakastike jääkaapin jämistä (joko mainitsin, että meillä asuu kolme aikamoista pastanystävää?), joista on tullut meidän ruokalistan vakiokalustoa.

Ensimmäisessä Safkaa-kirjassa ihastuin ennen kaikkea kirjan filosofiaan ja ajatukseen siitä, ettei arkiruuan aina tarvitse - lapsiperheessäkään - tarkoittaa pelkkää lähikaupan nakkeja ja muusia tai makaronilaatikkoa. Että arkiruokailukin voi olla hauskaa ja kokeilevaa, jopa lähellä gurmeeta, eikä ruuanlaitossa laadukas todellakaan aina tarkoita samaa kuin työläs ja aikaa vievä. Lisäksi kirjassa kiehtoi sen ihanat kuvat perheestä, ystävistä, tyhjiksi kaavituista kattilanpohjista sekä kesätuulessa heiluvista pöytäliinankulmista sillä sitähän ruuanlaitto parhaimmillaan onkin, makujen fiilistelyjä, estetiikkaa ja aikaa itselle ja läheisille pöydässä, jossa on aina tilaa vielä yhdelle.

Siltikin jahkailin toisen Safkaa maanantaista sunnuntaihin -kirjan ostamista koko syksyn. Uusia reseptejä kokeilen kyllä edelleen mielelläni, mutta keittokirjan sijaan kokkailuideat tulee napattua nykyään (ruoka)blogeista, reseptihausta, eri kokkausohjelmia seuraavalta anopilta tai netistä ylipäätään. Lopulta kuitenkin tilasin kirjan, ihan vaan itselleni joululahjaksi.

No, kannattiko? Kyllä. Kielen (ja sydämen) vei ihan ensimmäiseksi mennessään



TUORETOMAATTIPASTA 
(hieman muunneltuna)

2 valkosipulinkynttä
rasiallinen kirsikkatomaatteja
tuoretta basilikaa silputtuna
1/2 dl oliiviöljyä
150 g fetaa
suolaa 
mustapippuria
täysjyväspagettia


Hienonna valkosipuli ja basilika sekä pilko tomaatit ja laita ainekset tarjoiluvatiin. Sekoita joukkoon oliiviöljy ja mausteet ja anna seoksen tekeytyä huoneenlämmössä.
Keitä pasta suolavedessä al denteksi ja ota talteen hieman keitinvettä.
Sekoita kastikeainesten joukkoon valutettu spagetti sekä keitinvettä maun mukaan. Lisää vielä feta sekä rouhittua mustapippuria. Tarjoile heti.


(Nyt kun vielä keksisi, miten tämän(kin) superhyvän kasvisruuan saisi maistumaan kolmevuotiaalle...)

torstai 22. tammikuuta 2015

Tukholma.



Vaikka tykkäänkin arjesta silloin kun se rullaa, tekee maksalaatikkokeskiviikoista, miehen työmatkaviikoista ja maratonkokouksista (joista muuten kaksi viimeistä osuvat aina päällekäin niin, että vuoden mutsi hakee lapsensa päiväkodista vasta silloin, kun ovia ollaan jo laittelemassa kiinni) astetta mukavampia tieto siitä, että on jotain, mitä odottaa. Meille se on matka. Viihdyn toki kotonakin, mutta loma kotona on aina löhöilyn lisäksi pyykinpesua, siivoamista, ruuanlaittoa ja taas vähän siivoamista ja ruuanlaittoa - puhumattakaan siitä, etten lyhyellä lomalla aina edes pääse kotona kunnolla irrottautumaan työasioista. 

Siispä talviloman aluksi suuntaamme Tukholmaan.

Talvilomareissua suunniteltaessa katseltiin myös tarjouslentoja ja mietittiin toisena vaihtoehtoisena kohteena myös Kööpenhaminaa, mutta tarkempi googlailu selvitti, ettei siitä helmikuussa saisi kaikkea irti. Onneksi lähempänäkin on kiva kohde, jonne pääsee kätevästi laivalla, jossa riittää kiinnostavaa nähtävää koko porukalle ja jossa siltikin jostain syystä tulee käytyä ihan liian harvoin - yhdentoista yhteisen vuoden aikana ollaan kyllä käyty miehen kanssa kolmesti yhdessä Lontoossa mutta vain kahdesti Tukholmassa.

Matkustelussa erityisen mukavaa on muuten myös alkufiilistely: kun reissu on varattu, on heti suunnattava kirjastoon hakemaan matkaoppaita.


Siispä:
Junibacken, Abba-museo vaiko ehkä Skansen? 
Entä onko kellään vinkata persoonallista kahvilaa tai ravintolaa Tukholmassa?



Kollaasin kuvat Pinterestistä

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Kristina Olsson: Tuhatkaunot

"Käyköön myöten taikka vastaan,
eipä Isä hylkää lastaan.
Herra ohjaa parhaaksemme
kaikki vaiheet päiviemme."

Kristina Olsson: Tuhatkaunot (Tusenskönor, 2010)
Schildts, 398 sivua.


Kuusikymppinen pappispariskunta Marja ja Jakob Ahlbin löydetään kotoaan ammuttuna. Ensisilmäyksellä tapaus vaikuttaa tyypilliseltä perhetragedialta: Jakobin kirjoittama jäähyväiskirje sekä murtojälkien puuttuminen osoittavat selkeästi vakavasta masennuksesta kärsineen pastorin surmanneen ensin vaimonsa ja sitten itsensä. Kun Alex Rechtin tutkijaryhmä Tukholman poliisista sitten ottaa tapauksen tutkittavakseen, alkaa Ahlbinien taustoista paljastua asioita, jotka antavat monelle motiivin pastorin ja tämän vaimon murhaamiseen. Ja silti, loppujen lopuksi, kaikki tiet tuntuvat johtavan Ekeröhön ja juhannukseen 1992, jolloin kaksi elämää ja perhettä hajosi palasiksi.

"Kun vanhempien auto viimein kaarsi pihaan, hän makasi edelleen niityllä kykenemättä nousemaan pystyyn. Sinisellä taivaalla pilvet näyttivät leikkivän hippaa. Muu maailma jatkoi menoaan muuttumattomana, vaikka hänen maailmansa oli särkynyt ikiajoiksi. Hän makasi niityllä, kunnes sisko ja vanhemmat alkoivat kaivata häntä ja lähteä etsimään. Ja kun he löysivät hänet, hän oli jo muuttunut toiseksi ihmiseksi."

Rikoksen selvittelyn ohella seurataan jälleen kerran myös tutkijaryhmän neljän poliisin yksityiselämiä. Uutena joukkoon liittyy Joar Sahlin, mutta päähuomio on edelleen rikostutkija Fredrika Bergmanissa sekä nyt myös ryhmää johtavassa Alex Rechtissä.

Jos Olssonin esikoisteos Nukketalo oli jo hyvä dekkari, on Tuhatkaunot vielä astetta parempi. Se mitä Nukketalosta nimittäin puuttui tai mikä tuntui esikoisessa kömpelöltä, on toiseen kirjaan korjattu ja parannettu: juoni on vielä aavistuksen koukuttavampi, raakuuksien tilalla pelkästään jännittävät juonenkäänteet, teksti taidokkaampaa ja kirjoitus sujuvampaa ja rikoskomisario Peder Rydhkin vähemmän sovinistinen, enemmän uskottava, jopa pidettävä henkilöhahmo. Jos Nukketalon jälkeen olin kiinnostunut, niin Tuhatkaunojen jälkeen olen sitä kymmenen kertaa enemmän: Olssonin dekkarit on ehdottomasti luettava läpi uusinta Camilla Läckbergiä odotellessa.

Onneksi oli loma: vajaat neljäsataa sivua tuli lopulta ahmittua kahdessa ja puolessa päivässä. Pidempään ei olisi luku-urakkaa edes malttanut venyttää.

"Jokainen etsii avainta vapauteen - ja jokainen maksaa siitä eri hinnan."

lauantai 17. tammikuuta 2015

Hiihtäjäaineista?

 
Pitäisi lukea useammin päiväkodin nettitiedotteet, ajatteli vuoden mutsi, itsekin kasvatusalan ammattilainen vähintään kymmenennen kerran törmätessään kauhealla vauhdilla hakemaan jälkikasvuaan hoidosta ja päiväkodin ovesta huomasi muistutuksen siitä, että ensi viikosta alkaakin taas talviurheilu, hiihto ja luistelu.

Ja tietenkään meiltä ei löydy pojalle kumpiakaan, ei suksia eikä luistimia. Sillä ei kai kolmevuotiaan vielä tarvitse osata hiihtää tai luistella?

Ilmeisesti kuitenkin tarvitsee.

Pikainen kysely ystäväperheiden ja puistotuttujen keskuudessa paljasti nimittäin, että mehän tässä niitä varsinaisia outolintuja olemme. On nimittäin ne kaverit, joille pukki toi tuliterät luistimet suksien jatkoksi joululahjaksi. On ne, joilla luistimet hankittiin kaksivuotiaalle jo viime talvena, sitten kun hiihtokilometrejä ensin oli kertynyt kaksinumeroinen summa. Ja sitten on vielä ihan oikeasti myös ne, joilla luistelu on jo ihan tavoitteellista urheilua ja joilla lapsia motivoidaan jäälle sillä, että kun plakkarissa on tarpeeksi monta luistelukertaa, saa pienen palkinnon. 

Ja me kun luultiin että jumpan lisäksi pelkkä pulkkailu riittää näin talvella ja paikasta A paikkaan B potkupyöräily sitten muuten.

Prisman-reissulla päädyimme sitten kiltisti suksiosastolle, jossa selvisi, että halvimmalla yhdistelmällä suksia, siteitä, monoja ja sauvoja oli hintaa sataviisikymmentäeuroa. Siis sataviisikymmentä euroa suksista kolmevuotiaalle, joka yhtenä päivänä haluaa palomieheksi, toisena päivänä veturinkuljettajaksi, kolmantena toteaa, ettei "pelaa jalkapalloa eikä jääkiekkoa edes isona poikana" ja joka ensin haluaa sukset, mutta sen jälkeen toteaakin, että "mieluummin kaukoputki". Koska en kuitenkaan halunnut, että poika R joutuu katselemaan muiden reippailua penkiltä ihan vaan äitinsä ekoilun tai yhdeksänkymmentäluvulta juontavan kouluhiihtoangstin takia, on meilläkin nyt eteisessä sekä luistimet että sukset. Hiihtoon tosin löydettiin kenkiin kiinnitettävät versiot kolmellakympillä ja luistimet saatiin lainaan kummipojalta.

Että kyllä siitä vielä urheilija tulee.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Mitä tapahtui, kun mies päätti heittää salaatin loput roskikseen.


Reilun yhdentoista vuoden, yhden pojan, aika monen makaronilaatikkomaanantain, Lontoossa kihlautumisen, kahden eri kodin ja yhden yhteisen asuntolainan jälkeen sunnuntaiaamun ensimmäisen riidan tässä taloudessa sai aikaiseksi se, kun mies aikoi heittää bioskaan perjantailta jääkaappiin jääneen salaatin loput.

Siinä missä miehen lapsuudenkodissa ostetaan samaan aikaan jääkaappiin viittä erilaista leikkelemakkaraa hyvin tietoisina siitä, että osa niistä menee vuorenvarmasti roskiin, käytetään minun lapsuudenkodissani joulukinkun jämät pizzan päällä, sulassa sovussa joulujuustojen jämien kanssa, ja lopuista rippeistä keitetään vielä hernekeitto. Ja kyllä, tausta vaikuttaa: näen helposti punaista miehen heittäessä surutta roskiin edellisenä päivänä vanhaksi menneen jogurtin siinä missä mies ohittaisi saman asian pelkällä olankohautuksella enkä ensimmäiseksi ostaisi kahden aikuisen talouteen samaan aikaan sekä Oltermannia että Turunmaata. Voi siis arvata, että meidän kolmehenkisen perheemme tapa ruokajätteen vähentämiseen on yritetty löytää noiden kahden todellisen ääripään välillä tasapainoillen ja välillä siinä onnistuen.

Silti tuntuu hurjalta ajatella, että jos suomalaiset kotitaloudet heittävät syötäväksi hankittua ruokaa roskiin vuodessa keskimäärin 24 kg henkilöä kohden, tarkoittaa se meidän perheen kohdalla 72 kiloa.

Siis 72 kiloa vuodessa.

Ruuan roskaan heittäminen on alkanut tuntua erityisen turhauttavalta nyt, kun perheen kolmevuotias nirsoilija kuitenkin tuottaa omalta osaltaan biojätettä varsin kiitettävällä tahdilla ja täysin syömäkelpoista ruokaa menee hukkaan ilman hutiostojakin. Niinpä jos ennen lasta joskus kohottelin kulmiani äideille, jotka ravintoloissa söivät oman annoksensa päälle vielä lapsensa jäähtyneet jämät, olet itse nykyään samanlainen.

Mitä meillä sitten menee roskiin? Kolmevuotiaan ruoka-annosten lisäksi bioskaan tulee heitettyä näin talvisin ihan liikaa kasviksia kuten nuivettuneita salaatinloppuja, yrttejä tai ylikypsiä hedelmiä, pastaa, jota keitettiin ruualle liikaa sekä usein myös juustojen loppuja. Siksi olen lanseerannut termin jämäsalaatti, jossa hyödynnän jääkaappiin unohtuneita kasviksia, pestoa, iltaruuan jäänyttä pastaa sekä kaapista löytyneitä pähkinöitä ja siemeniä seuraavan päivän työpaikkalounaana. Yllättävän hyvää, täytyy myöntää.

Ja siitä bioskaan menossa olleesta salaatistakin tuli lopulta ihan hyvä lounas, kun sekaan repi vähän tuoreita salaatinlehtiä ja parmesaaniraastetta (molemmat nämäkin jääkaapin jämiä).


Miten paljon muilla heitetään ruokaa pois 
ja tunteeko kukaan muu siitä huonoa omaatuntoa?

maanantai 12. tammikuuta 2015

Jeanette Winterson: Majakanvartija

"Tämä ei ole rakkaustarina, mutta rakkaus on siinä mukana. Se tarkoittaa sitä, että rakkaus on aivan sen ulkopuolella ja etsii tapaa murtautua sisään."


Jeanette Winterson: Majakanvartija (Lighthousekeeping, 2004)
Bazar, 207 sivua.


Jeannette Wintersonin Majakanvartijan huonoin puoli oli, että heti kirjan viimeisen sivun luettuaan olisi halunnut aloittaa kirjan alusta, ihan koska tarinan jokainen rivienväli varmasti tulisi löydettyä.

Hopea on sattuman lapsi, joka ei koskaan tuntenut merimiesisäänsä, joka lähti - ihan samalla tavalla kuin jumalatkin jättävät lapsensa oman onnensa nojaan. Äitinsä kuoltua Hopea päätyy asumaan sokean majakanvartijan Pew'n luokse. Elämä pohjoisskotlantilaisella majakalla on eristynyttä, karuakin, mutta Hopean elämään valon tuo sokea vanhus, joka näkee asioita, jota muut eivät näe ja täyttää pimeyden kertomuksillaan. Pew'n kertomusten keskeisin hahmo on sata vuotta aiemmin elänyt pappi Babel Dark, jonka myyttinen elämä muistuttaa kummasti sitä, mitä Hopeallakin on edessään. Loppujen lopuksi Jeanette Wintersonin Majakanvartija on tarina tarinoista, meidän omistamme ja toisaalta myös niistä toisten, jotka limittivät toisiinsa, kohtaavat ja eroavat ja joiden loppu on aina varmasti uuden tarinan alku.

"Näin minun on paras ajatella elämääni - osittain ihme, osittain hulluutta. On paras, että hyväksyn sen, etten voi hallita mitään merkityksellisiä asioita. Elämäni on sarja haaksirikkoja ja matkaanlähtöjä. Siinä ei ole saapumisia eikä päämääriä, on vain hiekkapenkereitä ja haaksirikkoja; sitten uusi laiva, uusi nousuvesi."

Toinen kirjan huonoista puolista oli, ettei Majakanvartijasta ylipäätään osaa kirjoittaa yhtään mitään - ei, vaikka tekisi mieli kirjoittaa tekstiä näyttökaupalla. Juonen kertominen ei tee kirjalle oikeutta sekään, sillä yhden tarinan sijaan kirja on palapeli, sekoitus fantasiaa, satua, draamaa ja huumoria - ja välillä Wintersonin teksti on silkkaa lyriikkaa. Samalla tavalla on ihan mahdotonta sanoa, mikä oli kirjan sanoma, ydin tai keskeisin ajatus - sillä niitä on kymmeniä ja ihan samoin kuin tarinoissa, myös yksi ajatus oli aina uuden alku - tai edes kuvata kirjaa jollain adjektiivilla. Jos joku olisi pakko valita, se olisi ehdottomasti omalaatuinen. Tai uniikki. Tai ihan vaan oudon lumoava.

"Ja kun minä kävin makuulle, pulloposti ajelehti aivan pääni yläpuolella. RAKKAUS siinä luki. Rakkaus, rakkaus, rakkaus, vai oliko se lintu, jonka kuulin yössä?"

Ja pakko myös myöntää: onhan nuo majakatkin aika ihanan kiehtovia jo ihan sellaisinaan.

Että iso kiitos siis suosituksesta, Ansukka. Majakanvartija oli ehdottomasti kummallisin koukuttava kirja, jonka olen ikinä lukenut.

lauantai 10. tammikuuta 2015

Se olisi taas vaihtohanskoja ja päiväkotireppuja, bussiaikatauluja ja pikaisia kahvitaukoja kollegoiden kanssa.

 
Se olisi taas vaihtohanskoja ja päiväkotireppuja, bussiaikatauluja, pikaisia kahvitaukoja kollegoiden kanssa, iltasatuhetkiä Uppo-Nallen ja setä Tontonin parissa, relatiivipronomineja ja ruotsin imperatiivimuotoja, työsähköposteja, kello kuuden herätyksiä mutta onneksi myös perjantaifiilistä, jokailtaista väittelyä aiheesta oman huoneen siivous ja jokatammikuista matkakuumetta, kyläilyä ystävillä sekä iltaisin True Bloodin viimeistä tuotantokautta miehen kanssa sohvannurkassa. Pari tunti töissä ja heti tuntui, että lomasta on jo vaikka kuinka kauan. Kuitenkin ihana arki, joka rullaa nykyään yllättävän kivuttomasti.

Toisin kuin monilla muilla, meillä ei uusi elämä alkanut tammikuussa. Treenaan edelleen liian vähän, herkuttelen salaa ruokakaapin oven takana pastaa keittäessäni enkä ole kovin tarmokkaasti päättänyt parantaa tapojani kummankaan asian suhteen. Sen sijaan projektina on tänä vuonna vähentää koneella vietettyä aikaa, turhaa somettelua sekä sitä, että kännykkä tarttuu nykyään käteen ihan automaattisesti joka kerta, kun edes istahdan hetkeksi bussiin tai kellahdan sohvalle. Hetken jopa pohdin ystäväni esimerkin innoittamana netitöntä kuukautta, mutta se tuntui jo liian kovalta ponnistukselta - ja tokihan olen työnkin puolesta paljon koneella ja tavoitettavissa periaatteessa ainakin virka-aikoina. Sen sijaan tavoitteena on viettää useammin kokonaan netittömiä iltoja, jättää puhelin välillä laukkuun ja välttää antamasta kolmevuotiaalle sellaista mallia, jossa aikuinen istuu kännykkä kädessä aina hiekkalaatikon reunalla, iltapalapöydässä ja auton takapenkillä. Oppii se sen kuitenkin itse viimeistään yläkoulussa (tai tällä menolla jo reilusti aiemmin).

Siispä tänä viikonloppuna ohjelmassa on ulkoilua ystäväporukan kanssa, lauantaina karkinhakureissu lähimpään Filmtowniin sekä leffahetkin koko perheen voimin, hyvien kirjojen lukemista, True Bloodin jälkeen True Detective ja huomenna kyläilyä ystävien luona. Ihan heti tämän postauksen jälkeen.

tiistai 6. tammikuuta 2015

Kesäkurpitsa-artisokkapasta.



Meidän keittiömme tuskin on ainoa, jossa näin alkuvuodesta toivutaan joulusuklaaähkystä ja syödään sen takia hieman kevyemmin. Lihattomaan lokakuuhun tai erilaisiin kasvishaasteisiin ei olla koskaan oikein osattu lähteä mukaan, vaikka kasvisruokia yritetäänkin laittaa vähintään kerran viikossa ja salaatteja syödään kyllä ihan päivittäin. Tällä kertaa kokeiltiin kuitenkin uutta kasvisreseptiä, jolla valmistui sen verran maukas pasta, että sitä tulee takuulla laitettua uudestaankin. Tämän alun perin Anu Harkin reseptin löytämiseen ei muuten tarvittu reseptihakua tai keittokirjan selailua; hyväksi todettu ohje tarttui mukaan anopin keittiöstä.



KESÄKURPITSA-ARTISOKKAPASTA

1 keskikokoinen kesäkurpitsa 
1 prk artisokansydämiä 
2 valkosipulinkynttä 
1 sipuli
pestoa
 aurinkokuivattuja tomaatteja palasina
parmesaania 
oliiviöljyä 
suolaa 
mustapippuria 
tagliatellea 


Silppua sipuli ja valkosipulinkynnet pannulle oliiviöljyyn kuullottumaan. Lisää joukkoon pilkottu kesäkurpitsa sekä puolitetut artisokansydämet kahtia. Sekoita välillä. 

Lisää vielä reilu kourallinen silputtuja aurinkokuivattuja tomaatteja 
sekä maun mukaan vihreää pestoa. 

Keitä pasta ohjeen mukaan hyvin suolatussa vedessä ja sekoita kastikkeen joukkoon. 
Raasta päälle reilusti parmesaania.



Tosin viitaten tähän kolmevuotiaan universaaliin kasviskammoon, päätyi tästäkin annoksesta poika R:n mahaan ainoastaan tuo tagliatelle - siitäkin huolimatta, etten missään vaiheessa maininnut pojan kuullen välittömästi kielteisen reaktion aiheuttavia sanoja kesäkurpitsa tai artisokka

Kolmevuotiaallekin kelpaava kasvisruokaohje on siis edelleen hakusessa.

lauantai 3. tammikuuta 2015

Alelöytöjä.


Joulun kulutusjuhlan jälkeen ei juuri innostanut lähteä penkomaan alerekkejä, vaan sen sijaan olen käynyt läpi kaappeja ja vaatehuonetta ja laittanut tavaraa Torille myyntiin. Jotain kuitenkin tarttui mukaan kaupungilta tämänkin vuoden alennuksista. Tämähän on jo ihan perinteistä, että kun lähtee palkkapäivänä yksin ostamaan jotain uutta ja kivaa ihan itselleen, tarttuu mukaan pelkästään lastenvaatteita.

Vuoden makein löytö on silti ehdottomasti Teräsmies-henkselit. Voisipa itsekin vetää
tuollaiset töihin päälle!

perjantai 2. tammikuuta 2015

Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema

"Muistan miten upeita me olimme, minä hymyilin illan leppeydessä, mustassa silkkileningissäni, olin sinun vaimosi, ja kaikki kääntyivät katsomaan meitä, kaikkialla perässämme kävi kohahdus, ja ihaileva kuiskinta seurasi meitä kuin kevyt tuulenviri, ikuisesti... Älä kuole, älä.. Minä rakastan sinua..."

 
Muriel Barbery: Kulinaristin kuolema (Une gourmandise, 2000)
Gummerus, 181 sivua.


Onko olemassa termiä liian ranskalainen kirja? Jos ei, niin pitäisi. Muriel Barberyn Kulinaristin kuolema oli nimittäin juuri sellainen.
Huippukulinaristi ja Ranskan arvostetuin ravintolakriitikko Pierre Arthens tekee kuolemaa. Ennen sitä on kuitenkin tilinteon aika. Äreää miestä muistelevat niin katkera lapsenlapsi, petetty vaimo, vanha ystävä ja entinen rakastajatar, joilla kaikilla on sanansa sanottavana (ja kanansa kynittävänään). Samalla Pierre itse käy läpi mennyttä elämäänsä - ei suinkaan ollakseen vihdoin laiminlyömänsä perheen kanssa - vaan löytääkseen vielä viimeisinä elinhetkinään kaipaamansa maun, jonka on vuosien saatossa kadottanut.

Millainen sitten on liian ranskalainen kirja? Se on sellainen, jossa virkkeet poukkoilevat asiasta ja aiheesta toiseen ja jatkuvat rivikaupalla. Jossa on kyllä paljon hienoja oivalluksia, purevaa satiiria ja nokkelaa sanailua - ehkä jopa niitä kaikkea samaan aikaan ja vähän liikaa. Joka on kyllä söpö, kupliva ja vähän piikikäskin, mutta josta ei ihan saa kiinni. Ja jonka luettuaan kyllä tietää, että kirjassa oli joku elämää suurempi ajatus ja se oli aivan siinä minunkin silmieni edessä - mutta jota ei siltikään ihan tajunnut.

Kulinaristin kuolema on Muriel Barberyn esikoisteos, joka kuitenkin suomennettiin vasta paljon hypetetyn Siilin eleganssin jälkeen. Näistä myös myöhemmin mainitun kanssa kävi samoin; hurjasti kehutun kirjan luettuani olo oli ennen kaikkea pettynyt. Jos siis haluat lukea ranskalaista nykykirjallisuutta, tartu mieluummin Anna Gavaldan varhaistuotantoon.