torstai 30. heinäkuuta 2015

John Green: Looking for Alaska

"Just like that. From a hundred miles an hour to asleep in a nanosecond. I wanted so badly to lie down next to her on the couch, to wrap my arms around her and sleep. Not fuck, like in those movies. Not even have sex. Just sleep together, in the most innocent sense of the phrase. But I lacked the courage and she had a boyfriend and I was gawky and she was gorgeous and I was hopelessly boring and she was endlessly fascinating. So I walkedback to my room and collapsed on the bottom bunk, thinking that if people were rain, I was drizzle and she was a hurricane."


John Green: Looking for Alaska (2005)
Harper Collins, 268 sivua.


Mikä? Tähtiin kirjoitettu virhe -kirjallaan huippusuosioon singahtaneen John Greenin ensimmäinen nuortenkirja. Ilmestynyt suomeksi nimellä Kaikki viimeiset sanat.


Mitä? Teini-ikäinen luuseri Miles päättää muuttaa tyhjänpäiväisen elämänsä suunnan ja lähteä toiselle puolelle maata sisäoppilaitokseen. Kuulusia viimeisiä sanoja pakkomielteisesti opettevan Milesin suunnunnäyttäjänä on runoilija Francois Rabelais, jonka viimeisiksi sanoiksi jäivät I go to seek a Great Perhaps. Uudessa elämässään Miles on päättänyt löytää saman Suuren(moisen) ehkän - sen mikä on enemmän kuin hyvänpäiväntutut jotka istuvat ruokalassa viereen pelkästä tottumuksesta, väkinäiset keskustelut koulun käytävillä ja elämä, jota voi kutsua elämäksi vain säälistä. Ja jo ensimmäisenä päivänä Culver Creekin sisäoppilaitoksessa Milesin elämään astuu tyrmäävän kaunis luonnonlapsi Alaska Young, joka hurrikaanin tavoin nappaa matkaansa kaikki ympäriltään.


Millainen? Kuten Tähtiin kirjoitettu virhe, myös Looking for Alaska on täynnä mustaa huumoria, nokkelaa sanailua, tarkkoja päätelmiä ja persoonallisia mutta omalla vinoutuneella tavallaan rakastettavia henkilöhahmoja. Molempia kirjoja yhdistää myös kepeän tekstin sekä synkän aiheen yhdistelmä. Jostain syystä Looking for Alaska jää kuitenkin Tähtiin kirjoitettua virhettä etäisemmäksi eikä pääse bestsellerin tavoin ihon alle. Niinpä se onkin lopulta vain kirja, jota olisin halunnut rakastaa palavasti ja jonka parissa olisin kovasti halunnut tirauttaa kyyneleen tai pari mutta josta lopulta ihan vaan tykkäsin.


Mitä haluaa sanoa? Go to seek your Great Perhaps.


Kenelle? John Greenin tuotannosta pitäville. Minua puolet nuoremmille. Nokkelan sanailun ystäville.

maanantai 27. heinäkuuta 2015

Ystävyydestä, hyvästä pizzasta ja vähän Tampereestakin.


Olen joskus varmaan maininnutkin, että meillä on opiskeluajoilta jäänyt kuuden naisen porukka, jonka kanssa kokoonnumme yhteen kerran-pari vuodessa. Vajaassa kymmenessä vuodessa Raatikellarin euron illat, proseminaariryhmät ja yliopiston C-rakennuksen kahvilassa istuskelu ovat vaihtuneet taloprojekteihin, perhefarmareihin ja työkiireisiin, joten ihan helppoa koko porukalla kokoontuminen ei enää olekaan. Tällä kertaa yhtälöä vaikeuttivat yksi ärhäkkä flunssa sekä yhdet festarit, mutta lopulta onnistuttiin saamaan  viikonlopuksi Tampereelle neljä kuudesta. Aika hyvin sekin. 

Se, että kahdestaviidestä on jo jokunen vuosi, näkyy ainakin siinä, että varsinaisen kreisibailauksen sijaan meidän tyttöjen viikonloppuihimme kuuluu nykyään pääasiassa hyvä ruoka, pitkät keskustelut sekä rauhassa istuskelu, ja on aina plussaa, jos siinä samalla pääsee vielä nukkumaan hyvin hotellin lakanoihin. Tällä kertaa suunnattiinkin Tampereelle erityisesti siksi, ettei kenenkään tarvinnut toimia emäntänä ja että ihan jokainen pääsi vähän irrottautumaan kotiympyröistä. Iltaa istuttiin pizza & bar Sitkossa ja reilun vuorokauden aikana juteltiin muun muassa huonosti nukutuista öistä, miehistä tekemässä kotitöitä, lapsiluvusta ja onnellisuudesta, allergiatesteistä, kiinnostavista Netflix-sarjoista ja yhdeksänkymmentäluvun farkkutakkimuodista. Seuraavana aamuna aamupala oli hotellilla vielä katettu valmiiksi.

Koska usein kipuilen kovasti pätkätöitä ja hankkimani tutkinto on tuntunut lukemattomat kerrat turhalta, ovat tällaiset viikonloput erityisen tärkeitä. On nimittäin aina mukava muistaa ihan konkreettisestikin, että tärkeintä, mitä viiden vuoden yliopistoajasta jäi käteen, eivät ole maisterin paperit, vaan joukko naisia, joiden kanssa voi vielä vuosienkin jälkeen jakaa hotellihuoneen, polttarit, ristiäiset, suurimmat murheet, häät ja paketillisen myslipatukoitakin.

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Berlin street art.


Tiedän: lupasin jo, ettei blogin puolella enää juuri liikuta Berliinin kaduilla, mutta sitten kesän matkakuvia läpi käydessäni löysin nämä - ja pakkohan minun oli kirjoittaa vielä yksi postaus siitä, miksi Berliini oli niin erityisen persoonallinen kaupunki. Nimittäin postauksen katutaiteesta.

Yksi mahdollisuus tutustua katutaiteeseen on tietenkin osallistua jollekin monista kaupungin Street art -kävelyistä. Toisaalta makeita kuvia pääsee bongailemaan helposti myös ilman varsinaista kierrosta: etenkin Itä-Berliinin - kuten meidän kaupunginosamme Mitten - kadut ovat täynnä erilaista taidetta. Isoja graffiteja löytyy varmimmin siltojen alta ja metrotunneleista, mutta näiden lisäksi katutaide koristaa suurta osaa ihan tavallisten rakennusten ja asuintalojen julkisivuista. Varsinaisten maalausten ohella Berliinin katutaide on pieniä sabluunalla tehtyjä kuvia, kantaaottavia sloganeita tai vaikka tapetin kaltaisia siirtokuvia, joita voi löytää käytännössä mistä vain. Vierekkäin voi bongata niin laillisia tilaustöitä kuin laittomia sotkujakin ja tuntemattomien katutaiteilijoiden kuvien lisäksi Berliinin julkisivuilta voi löytää esimerkiksi Banksyn kädenjälkiä.

Ihan oma lukunsa on tietenkin East Side Gallery, maailman pisin taidegalleria Spree-joen varrella. Tänne säilytettyyn pisimpään Berliinin muurin pätkään taitelijat ympäri maailmaa piirsivät näkemyksensä vapaudesta. 

Jotenkin parhaiten katutaiteen hienouden voi kiteyttää yhteen hetkeen. Sinä hetkenä istuin bussissa matkalla Tegelin lentokentältä Berliinin keskustaan. Lähellä Brandenburgin porttia, Marschall Brücken kohdalla alitimme sillan, jonka seinään joku oli kirjoittanut ajatuksen, josta tuli hyvä fiilis koko päiväksi. It's better to be a lion for a day than a sheep all your life.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Astiat lentää, mutta muuttaisi en mitään.


Me ollaan ehkä siinä mielessä onnellisessa asemassa, että useidenkaan viikkojen yhteinen loma miehen kanssa ei erityisemmin kiristä hermoja. Yleensäkin meillä riidellään todella harvoin mistään isoista asioista, sillä lastenkasvatuksesta, rahankäytöstä ja säästämisestä, kotitöiden tekemisestä sekä omista menoista ollaan niin pitkälti samoilla linjoilla, että päästään yleensä yhteisymmärrykseen ilman, että yksikään lautanen tai ärräpää lentää. Sen sijaan ihan pikkuasioista saatetaan kuitenkin saada hetkessä pystyyn kiivaskin väittely. Nämä ovat meidän perheen...


 TOP 5 riidanaiheet


1. Autossa kuunneltava musiikki: minä vaihdan mielelläni kanavaa aina mainosten alkaessa ja plärään kanavien välillä hyviä biisejä etsien - mies taas haluaisi kuunnella yhtä ja samaa kanavaa keskittyen. Välillä ajaudumme tilanteeseen, jossa minä vaihtelen kanavia soittimesta ja mies kääntää aina Suomipopille ratin kautta.


2. Edellisen päivän (lue: viikon) vaatteet makuuhuoneen tuolilla "ottamassa ilmaa". Arvatkaa, kumpi meillä tätä harrastaa!


3. Kuka olikaan taas somessa ja kuinka pitkään? Myös läppärivuorojen jonottaminen, sillä kannettavaa on molempien mielestä paljon mukavampi käyttää kuin puhelimen nettiä tai miehen pädiä.


4. Yleissivistykseen kuuluvat nippelitiedot, kuten mikä maa onkaan hallitseva jalkapallon Euroopan mestari tai minä vuonna Heath Ledger kuoli. Selviää yleensä nopeasti googlaamalla, mutta johtaa helposti kovaankin väittelyyn tilanteissa, joissa puhelinta ei ole käden ulottuvilla.


5. Seuraavan viikon ruokalistan suunnittelu.


Mistä pikkuasioista muilla riidellään? 

maanantai 20. heinäkuuta 2015

Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit

"Fredrikaa alkoi taas ahdistaa. Huolestuneisuus tuntui yhtä järkkymättömältä kuin vuorovesien liikkeitä ohjaavat voimat.
     Neljäsataa ihmistä kymmenentuhannen metrin korkeudessa.
    Mies, joka oli määrä karkottaa Ruotsista ja joka piti itsepintaisesti salassa ainoaa tietoa, jonka avulla hän voisi pelastaa itsensä kiipelistä.
    Kapteeni, joka ohjasi lentokoneen miehistöä ja matkustajia kohti kuolemaa ja kieltäytyi kertomasta, minkä takia hän teki niin kuin teki.
   Salainen vankila, josta kukaan ei halunnut puhua.
   Joka taholla vallitseva täydellinen hiljaisuus häiritsi Fredrikaa hetki hetkeltä enemmän. Niin monia salaisuuksia, niin vähän aikaa ja niin paljon uhreja."


Kristina Ohlsson: Paratiisiuhrit (Paradisoffer, 2012)
WSOY, 447 sivua.


Näin älypuhelinaikana - kun ihmisten kärsivällisyys riittää aina vain lyhyisiin teksteihin kerrallaan ja aika tuntuu olevan niin kortilla, että liian pitkät Facebook-statuksetkin jäävät auttamatta lukematta - minulla on hyvä keino luokitella käteeni nappaamani kirjat jo heti kirjastossa mielenkiintoisiin ja ei-mielenkiintoisiin: jos kirja takakansiteksti saa minut miettimään jotain muuta, saa koko kirja myös jäädä kirjastoon. Kristina Ohlssonin kohdalla tein kuitenkin poikkeuksen. Vaikken oikeasti jaksanut lukea kirjan takakansitekstiä loppuun asti, päätyi Paratiisiuhrit silti minun lomani lukulistalle, ihan vaan tutun kirjailijan takia.

Ensimmäiset kymmenen sivua tökkikin; lentokonekaappaus ja kansainvälinen terrorismi vaan tuntuivat dekkarin aiheina jo niin nähdyiltä - ja eivät lainkaan minua kiinnostavilta. Noin parinkymmenen sivun kohdalla kirjan etukannesta löytyvä nimi alkoi kuitenkin painaa entistä enemmän, ja huomasin kantavani kirjaa laukussani siltä varalta, että puistossa tai metrossa olisi aikaa lukea edes sivu tai pari. Muutaman vähäunisen yön jälkeen Paratiisiuhrit oli luettu. Lentokonekaappaus ja kansainvälinen terrorismi dekkarin aiheina, yes please!

Paratiisiuhreissa Ohlsson jatkaa edellisistä kolmesta kirjasta tuttujen kriminologi Fredrika Bergmanin ja rikospoliisi Alex Rechtin kanssa. Varjelijoiden tapahtumista on kulunut pari vuotta, ja Fredrika on ehtinyt siirtyä töihin oikeusministeriöön. Nyt pommiuhkaustapaus tuo kaksikon kuitenkin jälleen yhteen. Lisää on kuitenkin luvassa. Tukholman Arlandasta kohti New Yorkia lähteneestä lennosta numero 573 tulee kaikkea muuta kuin rutiinilento, kun heti nousun jälkeen koneen matkustamosta löytyy uhkaus: viestin mukaan koneessa on pommi, joka räjähtää, ellei Ruotsi peru algerialaissyntyisen terroriepäillyn karkotuspäätöstä ja Yhdysvallat sulje Tennyson Cottagea, pahamaineista, salaista vankilaa Afganistanissa. Lentokoneen tankissa on bensaa 13 tunniksi. Siinä ajassa Fredrika Bergmanin, Alex Rechtin sekä turvallisuuspoliisin terrorismin vastaisen yksikön johtajan Eden Lundellin on selvitettävä, kuka uhkauksen takana on, tai kaikki koneen kyydissä olevat neljäsataa ihmistä kuolevat, tavalla tai toisella.

Vaikka Paratiisiuhreissa on paljon viittauksia syyskuun yhdennentoista tapahtumiin, tuo se minulle kuitenkin kylmiä väreitä erityisesti Germanwings-yhtäläisyyksiensä takia.

Paratiisiuhrit ei missään nimessä ole parasta Ohlssonia. Silti se on aivan loistava trilleri. Taitavalla kirjoittajalla, kuten Ohlssonilla, on nimittäin kyky tehdä aiheesta kuin aiheesta kiinnostavaa: enpä itsekään olisi uskonut suorastaan ahmivani kirjaa, joka käsittelee terrorismia ja terroristiorganisaatiota.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Tartu kädestä käteen, laula sielusta sieluun. Kasta varpaat kylmään veteen, hyppää täysillä joutsenlauluun.



Vaikka kuinka olen kaupunki-ihminen henkeen ja vereen, on maaseudun rauhassa kuitenkin joku mystinen taikansa. Voi olla jotenkin enemmän minä, ilman mitään turhaa ja ylimääräistä. Hengittää syvempää, unohtaa kiireen, velvollisuudet ja stressin. 

Lisäksi on jotenkin erityisen rentouttavaa, että päivät menevät aina saman, tutun ja turvallisen, kaavan mukaan. Herätään seitsemältä, hörpätään kahvit, vedetään kumpparit jalkaan ja suunnataan navettaan. Ruokitaan lehmät ja ulkoillaan. Syödään brunssia siinä puoli yhdeltätoista, juodaan vielä toinen kuppi kahvia. Kannetaan polttopuita, ongitaan, ajellaan traktorilla, luetaan vanhoja aikakauslehtiä, otetaan ehkä päiväunet ja leikitään miehen kahdeksankymmentäluvun legoilla, panssariautoilla ja he-maneilla. Ulkoillaan vielä lisää. Illalla grillataan yhdessä, ruokitaan taas lehmät ja kanat ja lämmitetään puusauna. Syödään iltapalaa ja luetaan kirjoja. Haaveillaan siitä, että istuttaisiin vielä hetki pihakeinussa, mutta mennään kuitenkin ajoissa nukkumaan, koska seuraavana aamuna herätään taas seitsemältä.

Viime päivinä en siis juuri ole blogin parissa ollut. On tuntunut paljon tärkeämmältä selailla läpi kaikki toissavuoden Gloriat, kaivella matoja kalareissua varten ja ihan vaan olla. Ja tärkeämpäähän se onkin.

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Päivä, jona isi valmisti yllätysaamiaisen ja kuinkas sitten kävikään.


Sattuipa tässä päivänä eräänä, että isi oli laittanut meille yllätysaamiaista: perinteisen puuron ja kurkku-juustosämpylän lisäksi tarjolla oli pikkunakkeja ja paistettuja kananmunia. Kun perheen nelivuotias astui yökkärissään keittiöön, alkoi kolmas maailmansota. Isin kun olisi pitänyt keittää kananmunat paistamisen sijaan. Seurasi vuosisadan räjähdys, dramaattinen heittäytyminen lattialle sekä itkupotkuraivarit. Lopulta söimme aamupalan miehen kanssa kahdestaan viereisen huoneen katkeraa huutokonserttia kuunnellen.

Välillä vähän naurattaa, kuinka me pari vuotta sitten tuskailimme kaksivuotiaan uhmaa. Ei meillä silloin uhmaa ollut. Nyt on. Elämää suurempaan draamaan on viime viikkoina riittänyt paistettujen kananmunien lisäksi se, jos ketsuppia pursutetaan makaronilaatikkoon väärällä tavalla, se, jos äiti sanoo jätskiehdotukseen "katsotaan" tai se, jos pyydetään istumaan toiselle puolelle pöytää. Puhumattakaan siitä, kun kerran erehdyin tekemään aamupuuron Nipsu-kulhon sijaan Tuutikki-kulhoon.

Juuri nyt nelivuotiaalle tuntuu olevan erityisen vaikeaa hallita ja säädellä omia tunteitaan ja niiden ilmaisua, etenkin niiden negatiivisten. Sama pätee pettymysten käsittelyyn: on paljon helpompi huutaa, että Hyvä, ettei mummu jäänyt meille pidemmäksi aikaa kuin sanoa, että Harmittaa, että mummu lähti. Kananmunaepisodin jälkeen saimme kuulla myös, että Isin pitäisi muuttaa meiltä pois. Siksipä tunteista puhumisesta keskustellaan meillä nykyään päivittäin.

Sen olen sentään tajunnut, että juuri nyt ollaan tärkeän äärellä. Haluan nimittäin, että pojastani kasvaa hyvä ihminen. Ei välttämättä ylioppilas, maisteri tai tohtori, tuskin meidän geeneillä huippujääkiekkoilija tai jalkapalloammattilainenkaan, vaan hyvä ihminen. Sellainen aikuinen, jonka seurassa on hyvä olla: empaattinen, reilu, ystävällinen, rohkea ja oikealla tavalla oman arvonsa tunteva. Ihminen, joka auttaa kadulla kaatunutta vanhusta, pitää puolensa työelämässä ja osaa vaalia ystävyyssuhteitaan. Joka puhuu ja pussaa. Ja ennen kaikkea oppii puhumaan oikeista asioista ja ilmaisemaan tunteitaan.


Apua, miten hyviä ihmisiä kasvatetaan?

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Viisi ensimmäistä vuotta.



"Ongelmat 
ainahan meillä jotain pientä 
halkeilee tapetit ja ovista vetää 
astiat lentävät vaan muuttaisi en mitään 

keskellä yötä nousen ylös 
ja katson kuinka maailma 
se pyörii radallansa 
ja olet vielä siinä 
ei meillä ole huolta
 kuin lantin kaksi puolta
 me olemme 
meillä on toisemme."

Egotrippi: Ongelma

 

Viiden ensimmäisen vuoden aikana ollaan otettu asuntolaina ja ostettu oma koti. Jännitetty yhdessä, ilmestyykö raskaustestiin toivotut kaksi viivaa. Matkustettu häämatkalle Kyprokselle. Keitetty puuroa mikrossa ja muutettu. Laskettu, miten rahat riittävät. Ostettu Brion vaunut, pieniä yöpukuja ja koottu yhdessä IKEAn pinnasänky. Jääty autolla kiinni lumihankeen. Revitty tapettia seinästä ja maalattu päälle. Lennetty kahdesti perheenä Lontooseen ja kuultu Big Benin soivan. Paiskottu ovia.

Vaihdettu työpaikkaa yhteensä kolmesti ja työsuhdetta samassa ajassa kaksitoista kertaa. Kasvettu vanhemmiksi. Saatu iso joukko äärettömän rakkaita ystäviä. Remontoitu. Uhkailtu erolla. Laskettu taas rahoja ja valvottu öitä. Ostettu farmariauto ja kävelysauvat, varattu lauantaisauna ja tutustuttu naapureihin. Juotu viiniä Colosseumin kupeessa. Opittu tietämään, millainen paikka on HopLop. Asuttu kuukausi Berliinissä, nähty Hitlerin bunkkerin viimeinen paikka ja kuljettu muurin viertä. Huudettu ja itketty taas vähän. 

Oltu naimisissa viisi vuotta.


Mies on kasvattanut parran, alkanut taas treenata uudella innolla ja väitellyt tohtoriksi.

Poika R on täyttänyt neljä, hankkinut itse itselleen parhaat kaverinsa ja päättänyt ryhtyä veturinkuljettajaksi. 

Minä olen vaihtanut hiusvärin vaaleasta tummempaan, yrittänyt ehtiä kaiken kiinnostavan ja rakastunut sushiin.



Ja nämä olivat vasta viisi ensimmäistä vuotta.



Kuva Caro K.

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

Berliinin tärpit: kymmenen kärjessä

Lupaan: tämä on viimeinen Berliini-postaus vähään aikaan. Ajattelin kuitenkin koota vielä matkaa vähän yhteen ja listata kymmenen asiaa, joita Berliiniin matkaavan ei kannata missata. Tässäpä siis meidän tärpit Berliinin-lomalle: parhaat ravintolat, kiinnostavimmat nähtävyydet ja mielenkiintoisimmat kaupat. Lisätietoa saat kohdasta klik.


1. East side gallery. Pisin (1,3 km) jäljellä oleva pätkä Berliinin muuria ja samalla maailman pisin - ja makein - taidegalleria. Muurin murruttua taiteilijat eri puolilta maailmaa jättivät tänne oman kädenjälkensä. Yhteisenä teemana muurin kuvissa on vapaus. Klik.


2. Berlin Story. Perinteisiä matkamuistoja kuten muurin palasia ja Trabi-autoja, mutta myös esimerkiksi hyvä valikoima Banksyn kortteja ja julisteita. Lisäksi kaupungin laajin valikoima Berliiniä käsittelevää kirjallisuutta useilla eri kielillä. Klik.



3. Rossmann: Vanha kunnon kemikalio, joka myy muun muassa tuttuja kosmetiikkamerkkejä kuten Nivea, Maybeline, Garnier tai Loréal reilusti Suomen hintoja halvemmalla. Valikoimassa myös esimerkiksi luonnonkosmetiikkaa ja teetä. Liikkeitä melkein jokaisessa kadunkulmassa. Klik.



4. Shiso Burger. Mittessä sijaitseva huippusuosittu pikkuinen burgerravintola, jossa hampurilaiset valmistetaan korealaisella twistillä. Hinta-laatusuhteeltaan huippu: hampurilainen, itse tehdyt ranskalaiset ja juoma kustantavat reilun kympin. Kannatta kokeilla ainakin bulgogi-hampurilaista ja bataattiranskalaisia. Aina täynnä, joten jos haluaa saada pöydän jonottamatta, kannattaa tulla ennen viittä. Klik.



5. Brandenburgin portti. Berliinin ehdoton symboli, joka on nähtävä. Klik.



6. Monbijou park. Puisto, josta avautuu hulppeat näkymät museosaaren upeisiin historiallisiin rakennuksiin. Lapsille leikkipuisto sekä maauimala kaikkine fasiliteetteineen. Joen rannassa lisäksi useampi ravintola ja kahvila sekä pieni treenipaikka liikkujille. Hyvillä ilmoilla täynnä niin paikallisia kuin turistejakin. Klik.



7. Zoologischer Garten. Saksan vanhin eläintarha, joka on yhä yksi maailman huomattavimpia. Paljon eksoottisia eläimiä kuten gorilloja, virtahepoja, sarvikuonoja, norsuja, jääkarhu ja pingviinejä. Häkkien sijaan monet eläimet on eroteltu vallihaudoilla, joten esimerkiksi kirahveja pääsee hurjan lähelle. Lisäksi ravintoloita, curry wurst -kioskeja ja superiso leikkipaikka lapsille. Pienet lapset pääsevät sisään ilmaiseksi, joten meidän perheellä liput tulivat halvemmiksi kuin Korkeasaaressa käytäessä. Klik.



8. Vino e basilico. Pikkuinen italialainen ravintola Mittessä. Hintatasoltaan keskiluokkaa, mutta annokset silti pitkälti fine dinigia. Aito italialainen tunnelma. Ruokalista vaihtuu viikoittain, välillä jopa päivittäin. Klik.



9. Mauerpark. Iso puisto, jossa voi pitää piknikin Berliinin muurin kupeessa. Sunnuntaisin puistossa lisäksi supersuosittu kirpputori, jossa tarjolla turistikrääsän lisäksi huonekaluja, vintagea, levyjä sekä street foodia ympäri maailmaa. Klik.




10. 24 colors. Pikkuinen vaatekauppa, jossa persoonallisia vaatteita ja kivoja koruja. Useampi liike eri puolilla Berliiniä. Klik.

maanantai 6. heinäkuuta 2015

John Green: The fault in our stars

"'Oh, I'm grand." Augustus Waters smiled with a corner of his mouth. "I'm on a roller coaster that only goes up, my friend.'"

John Green: The fault in our stars (2012)
Penguin books, 316 sivua.


Tämä on taas näitä ikuisuuskysymyksiä: siis katsoako ensin elokuva vai lukea kirja ja onko aina ensimmäiseksi nähty versio se paras? Joka tapauksessa John Greenin bestselleriin tutustuin ensiksi elokuvana, ihan sattumalta. Miehen istuessa iltaa kaverin kanssa päädyin nimittäin hakemaan perjantai-illan ohjelmani läheisestä FilmTownista, ja käteen osui uutuushyllystä Tähtiin kirjoitettu virhe. Koskaan en ole yhden elokuvan aikana kuluttanut niin paljon nenäliinoja, en edes katsoessani Titanicia ensimmäisiä kertoja yhdeksänkymmetäluvun lopulla. Seuraavana päivänä vuokrasin elokuvan uudelleen - ja itketti vielä enemmän. (Ja kyllä, kuten monella muullakin, myös meillä on Netflix, mutta silti vuoraamme leffat edelleen mieluiten videovuokraamosta jo ihan nostalgia- ja kannatussyistä.)


Voisi luulla, että kun elokuvaversion on nähnyt jo kahteen otteeseen, ei kirja enää jaksa liikuttaa niin paljon. Mutta jaksoipa kuitenkin. Toki kirjan yllätys ei varsinaisesti enää ollut yllätys, mutta kummasti teksti olisi silti pitänyt saada luettua yhdeltä istumalta.


Oikeastaan juonen voi pelkistää sanomalla, että poika tapaa tytön. Kirjan tyttö on parantumatonta kilpirauhassyöpää sairastava 16-vuotias Hazel, joka elämästä nauttimisen sijaan viettää päivänsä lukien lempikirjaansa kerta toisensa jälkeen ja katsellen Huippumalli haussa -uusintoja - ihan vaan minimoidakseen tuhot, jotka hänen vääjäämätön kuolemansa ennemmin tai myöhemmin aiheuttaa. Poika taas on Hazelia vuoden vanhempi, hurmaava, elämänmyönteinen ja sanavalmis Augustus, joka kerran luusyövän voitettuaan on päättänyt voittaa itselleen myös Hazelin.


Poika siis tapaa tytön. Mutta koska yhtälöön liittyy myös yksi iso sairaus, ei kaikki voi mitenkään mennä niin kuin saduissa.

"We sat out there in silence for a minute and the Gus said, "I wish we had that swing set sometimes."
     "The one from my backyard?"
     "Yeah. My nostalgia is so extreme that I am capable of missing a swing my butt never actually touched."
     "Nostalgia is a side effect of cancer," I told him.
     "Nah, nostalgia is a side effect of dying," he answered. above us, the wind blew and the branching shadows rearranged themselves on our skin. Gus squeezed my hand. "It's a good life, Hazel Grace."

Syöpäkirjaksi John Greenin kirja on virkistävän erilainen. Se on surullinen, olematta kuitenkin liian masentava, ja itkettämisen lisäksi se myös naurattaa vähintään yhtä usein. Toisaalta se on myös elämänmakuinen kirja, jossa sairastuneet ovat urheiden taistelijoiden ja ikuisten optimistien sijaan ihan niin kuin me muutkin: välillä valmiita valloittamaan maailman, välillä vetämään peiton korviin. Silti jokaisella pilvellä on hopeareunus, vaikkakin usein aika utuinen sellainen, ja rakastamatta jättämällä häviää kaikista eniten.

The fault in our stars kuten muutkin John Greenin romaanit on ensisijaisesti kirjoitettu nuorille aikuisille. Alkuperäiskielinen versio uppoaa sen sijaan myös vähän vanhempaankin lukijakuntaan, ja jos kielitaito vain riittää, kannattaa kirja ehdottomasti lukea englanniksi: The fault in our stars kun on täynnä sellaista sarkasmia, ironiaa, mustaa huumoria ja kielellä leikkimistä, joita ei yksinkertaisesti saa käännettyä toiselle kielelle ilman, että osa merkityksestä katoaa matkalla.

The fault in our stars ei ole John Greenin esikoinen mutta se löi Greenin todella läpi. Eipä ihme. Kirjan jälkeen oli vähän sama fiilis kuin Katrillakin: luoja, kuinka tämä kirja olisikaan koskettanut 17-vuotiasta minua! Aika paljon se nimittäin kosketti nytkin.

"Some infinities are bigger than other infinities."

lauantai 4. heinäkuuta 2015

Grillibileet.


Ennen Saksaan lähtöä keksittiin kokoontua vielä viimeisen kerran kaveriporukalla perhepuistoon grillaamaan, vähän niin kuin läksiäisten merkeissä. Siksipä sama piti toistaa ehdottomasti myös paluun kunniaksi. 
Nämä on näitä kesän parhaita päiviä: savun tuoksua, pöytä täynnä syötävää, asteita vielä illallakin yli kaksikymmentäviisi, tyytyväiset lapset ja ympärillä ihan vaan niitä parhaita tyyppejä.

perjantai 3. heinäkuuta 2015

20+1 vinkkiä kesälukemiseksi


Useampi tuttu ja ystävä on viime viikkoina kysellyt minulta vinkkejä kesälukemiseksi. Päätinkin siksi listata omat suosikkini kategorioittain, jotta jokaiseen makuun sopivat tärpit voi tästä poimia helposti.


Jännityksen ystäville:
1) Camilla Läckberg: Merenneito
2) Kristina Ohlsson: Varjelijat
3) Gillian Flynn: Kiltti tyttö


Huumoria:
4) Will Ferguson: Onni TM
5) Miika Nousiainen: Metsäjätti
6) Erlend Loe: Tosiasioita Suomesta


Ravisuttavaa luettavaa kaipaavalle:
7) Reko ja Tina Lundán: Viikkoja, kuukausia
8) Lionel Shriver: Poikani Kevin
9) Emma Donoghue: Huone


Sinisiä sävyjä, ajattelemisen aihetta ja kaunista kieltä:
10) Riikka Pulkkinen: Totta
11) Juha Itkonen: Anna minun rakastaa enemmän
12) Anna Gavalda: Viiniä keittiössä


Tarinoita rakkaudesta ja ystävyydestä:
13) Khaled Hosseini: Leijapoika
14) John Green: Tähtiin kirjoitettu virhe
15) Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin


Kevyempää kesälukemista:
16) Nick Hornby: Skeittari
17) Mia Kankimäki: Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin
18) Eve Hietamies: Yösyöttö


Erityisen hyviä kotimaisia:
19) Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys
20) Laura Lähteenmäki: Ikkunat yöhön
21) Laura Honkasalo: Eropaperit


Ja sitten siihen pyyntöön: koska minun kesäkirjapinoni on enää kahden kirjan paksuinen, tarvitsen teidän apuanne. 

Suosittele siis minulle jotain kirjaa, mikä minun tänä kesänä tulisi ehdottomasti lukea.

keskiviikko 1. heinäkuuta 2015

Good to be home.

 
Taksi, lentokone, bussi, juna ja vielä kerran taksi: tiistaiaamuna herättiin helteisessä Berliinissä ja mentiin illalla nukkumaan sateisessa Jyväskylässä. Väliin mahtui viidenkymmenen kilon painoisten matkatavaroiden raahaaminen maasta toiseen, yksi yli tunnin myöhässä ollut lento, bussiin juokseminen (edelleen noiden matkatavaroiden kanssa) sekä Tikkurilan Picnicistä lennosta napattu salaattipäivällinen. Illalla maksettiin vielä rästiin jääneet laskut, purettiin laukut (ihan koska olemme miehen kanssa tässä asiassa molemmat yhtä pedantteja: laukut on purettava heti reissusta saavuttaessa), pestiin yksi koneellinen pyykkiä ja pujahdettiin omien lakanoiden väliin, omaan sänkyyn.
 
Berliini-postauksiin kyllästyneille tiedoksi, että luvassa on enää yksi Berliinin tärpit -teksti ja sen jälkeen tässäkin blogissa liikutaan pääasiassa lähipuistossa, mummoloissa ja ystävien luona.
 
(Lisäksi paluulento oli sen verran pomppuinen, että allekirjoittanut ei ainakaan nouse lentokoneeseen ihan heti uudestaan.)
 
 
Good to be home.